Mistä Home Story kertoo?

Blogi alkoi mietteistäni kahden pienen lapsen äitinä, kun vesivahinko ajoi perheemme pois juuri ostetusta asunnosta. Miten vauvaperheen arki sujui vieraissa nurkissa, miten remontti eteni (ja mitä kävi, kun se ei edennyt) ja minkälaisia asioita pitää ja kannattaa ottaa huomioon vastaavassa tilanteessa? Vahinko on korjattu, mutta story goes on...

Ensimmäiset tekstit kertovat unelma-asunnon löytämisestä, asuntokaupoista ja elämästä muuton jälkeen. Tekstistä 29 eteenpäin käsitellään vesivahinkoa ja sen kartoittamista. Tekstistä 54 päästään vahingon korjaamiseen, joka päättyy tekstiin 92, kun urakoitsija jättää avaimet pöydälle. Sen jälkeen (kuten jo vaihtelevasti aiemminkin) käsitellään sekalaisesti vikalistakorjauksia, ongelmia taloyhtiön kanssa, riitaa asunnonmyyjän kanssa ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Tervetuloa mukaan! :)

tiistai 31. tammikuuta 2017

#141: Oman elämänsä tohtori


Viime viikko kului pääkopan seilatessa sumusäässä. Antibioottikuuri loppui sunnuntaina, mutta pää jatkoi tokkurointiaan. Oli aivan sama, laittoiko kurkusta alas antibiootin, Duactin, Buranan vai suklaakonvehdin; millään ei ollut mitään vaikutusta. Paitsi suklaa maistui hyvältä. Sunnuntai-iltana päänsärky yltyi ihan tajuttomaksi. Nukkumaan mennessä möngersin pitkin sänkyä, kun oli niin paha olla. Teki mieli iskeä pää juuri korjatusta tiiliseinästä läpi.

Pohdin vakavissani jo päivystykseen lähtemistä, mutta päähän sattui yksinkertaisesti niin paljon, että pääkipuisena jonottaminen lääkärin vastaanotolle tuntui kuolemaakin huonommalta vaihtoehdolta. Jossain vaiheessa olin nukahtanut, koska heräsin kahdelta siihen, että Ama seisoi vieressäni. Hän halusi väliimme nukkumaan. Yritin sanoa, että palaisi omaan sänkyyn, mutta pääkipu oli edelleen järjetön. En jaksanut edes puhua vaan annoin Aman kiivetä viereen. Jiin potkiessa toista kylkeä, Aman toista ja pään pitäessä huolen omasta osuudestaan, oli aamulla jälleen energinen ja iloinen fiilis. No ei ollut. Oli varattava uusi aika lääkäriin ja ilmoitettava töihin, että ainakin aamun palaveri jää väliin.

Lääkärinä oli sama ystävällinen neiti kuin viikkoa aiemmin. Hän kyseli kohteliaasti, mikä vaivaa ja kerroin kolmannen kerran pääkivuista ja huimaamisesta. Lääkäri kysyi, vieläkö oli nuhaa. Hölmistyneenä totesin, ettei sitä ollut viikkoa aikaisemminkaan, mistä lääkäri hieman hämmästyi. Kiva, että hän jaksoi viime kerralla keskittyä olennaiseen. Lääkäri kovasti tykkäsi poskiontelodiagnoosistaan ja päätti laittaa minut verikokeisiin ja röntgeniin.

Tutkimusten jälkeen pääsin takaisin lääkärin luo: ”Ei se ollutkaan mikään poskiontelontulehdus”. Sepä kiva. Viime aikoina, kun on muutenkin ollut juttua antibioottien turhasta popsimisesta, niin siinä meni taas yksi kuuri niin, että heilahti. Taas tehtiin tasapainoharjoituksia ja piti tökkiä etusormilla vuoron perään nenän päähän. Osasin hienosti. Osasin niin hienosti, että lääkäri ei enää keksinyt, mikä minua vaivaa.

Kerroin, että nuorempana minulla todettiin muutaman kerran paha migreeni. Lääkäri innostui heti ja kirjasi kaksipäiväisen sairausloman diagnoosiksi migreenin ja iski todistuksen käteeni. Toiseen käteen sain reseptit migreenilääkkeitä ja lihasrelaksantteja varten. Sitten iloiset heipat ja käsky tulla taas keskiviikkona, jos päähän särkee. Sairaudenhoito on mennyt ihan omituiseksi. Nämäkin käynnit ja yli viikon sairauslomapäivät tulivat muutaman satasen työnantajalleni maksamaan. Ja hyöty? Niin, sitä tässä voi ihmetellä.

Koska mitään vakavaa ei tutkimuksissa ilmennyt, päätin diagnosoida ja hoitaa itse itseni. Ensin varasin ajan hierojalle. Luottohierojani Sari Skogster ehti ottaa vielä samalla päivälle minut hierottavakseen. Päivällä nukuin pitkät päiväunet ja illalla kävin hieronnassa. Hartiat eivät olleet jumissa, minkä olin itsekin jo todennut, mutta niskasta löytyi muutamia kireitä kohtia. Sari hieroi tällä kertaa myös purentalihaksia leuan alueelta, sillä epäili minun purevan itseni jumiin. Ja herttinen sentään, että leuka olikin jumissa! Kyllä ihminen on huvittava laitos kaikkine lihaksineen.

Rentouttavan hieronnan jälkeen tulin kotiin, ja Jii oli hoitanut lapset nukkumaan. Hautauduimme sohvatyynyjen väliin katselemaan elokuvaa. Hieronnasta rentoutuneena oma elokuvaelämykseni rajoittui lähinnä alkuteksteihin. Heräsin sitten lopputekstien jälkeen, kun Jii lähti kipuamaan yläkertaan. Oli kuulemma hyvä leffa.

Aamulla heräsin pääkivun lisäksi hammassärkyyn. Hieroja ei varmasti ollut ihan väärillä jäljillä epäillessään öistä narskuttelua. Varasin ajan hammaslääkärille ja pääkivusta kerrottuani pääsin vastaanotolle saman tien. Mitään tulehdusta tai muutakaan akuuttia ongelmaa ei purukalustosta kuitenkaan löytynyt. Hammaslääkäri kuitenkin epäili, että kaikki ongelmat johtuvat purentaongelmista.

Olen pienestä piiperöisestä asti narskuttanut hampaitani niin, että lienee pieni ihme, etteivät kaikki helmihampaat kuluneet pois ennen kolmatta ikävuotta. Narskuttelu on kuulunut tapoihin ihan aikuisikään asti, mutta muutama vuosi sitten keksin oikein mukavan lisän siihen: aloin purra hampaita tiukasti yhteen öisin.

Kaava oli aina sama: ensin piti saada päälle lievä stressitaso ja yöllä aloin purra hampaita yhteen. Pureminen johti siihen, että näin unta, jossa syystä tai toisesta purin hampaita niin kovasti, että lopulta hampaat nirskahtivat räjähtämällä rikki. Hampaita sinkosi ympäriinsä ja suu tulvi verta. Kun tästä suloisesta unesta lopulta heräsin, purin hampaita edelleen niin kovaa yhteen, etten saanut suuta vapautettua.

Pääsin tavasta eroon hammaslääkärin ohjeilla: vaihdoin muun muassa purkan xylitol-pastilleihin ja aloin kiinnittää huomiota siihen, että pidän kieltä vasten kitalakea, jolloin hampaat eivät pääse yhteen. Unet loppuivat ja hampaat säästyivät.

Nyt näyttää siltä, että tapa on tullut takaisin, vaikka en toistaiseksi ole nähnyt hammasunia enkä ole herännyt tolkuttomaan purentaan. Kovasti kuvittelen, että eihän minulla nyt ole stressiäkään, mutta taitaa sitä nyt kuitenkin sitten sen verran olla, että täytyy yrittää purkaa sitä hampaiden kautta. Sillähän se helpottuu juu. Maaliskuussa menen tutkimuksiin, jossa katsotaan, olisiko syytä ottaa yökisko käyttöön.

Päänsärky jäi lieväksi mysteeriksi, mutta toivotaan, että se tästä helpottaa. Nyt käyn kilometrin mittaiseksi paisuneen To Do -listani kimppuun. En ymmärrä, miksi minulla on koko ajan niin paljon tekemättömiä tehtäviä. Tänään jo listalta hoidettu yksi testamentin tiedoksisaannin laadinta, isotädin vakuutusten kilpailutuksen loppuun hoitaminen ja uusien vakuutusten voimaansaattaminen, pankkiin soittaminen, Kiinteistöliiton juristille soittaminen, taloyhtiön lukituksen uusintaan liittyvän tarjouskilpailun hoitaminen ja lukkoliikkeen tapaaminen, yhden kiinteistöyhtymäselvityksen epäonninen selvittäminen. 

Vielä pitäisi laatia taloyhtiön kuukausitiedote, hoitaa muutama hallitusasia, pyytää tarjouksia taloyhtiön pattereiden vaihdosta, käydä läpi taloyhtiön asiakirjoja kymmeneltä vuodelta ja kerätä aineistoa haastehakemusta varten. Ei muilla tunnu päivät täyttyvän tällaisesta ihmehäsäämisestä. Olen kolme kuukautta suunnitellut käyväni pienellä iltakävelyllä, mutta kun ei sitäkään ehdi. 

Pöh, suu suppuun ja tekemättömien hommien kimppuun. Ei ne valittamalla valmistu. Ja käyn tänään vielä kävelylläkin, lupaan teille! :)

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

#140: Makuasioita vol. 2: Petos lautasella


Hermostuin syksyllä toden teolla kauppojen tarjontaan: marinoitua lihaa myydään kilometritolkulla ja tuotteiden lihapitoisuus huitelee 70 prosentin hujakoilla. Jopa näennäisesti marinoimattomilta näyttävät lihat on ystävällisesti valmistajan toimesta suolattu valmiiksi, jolloin lihapitoisuus jää 85 prosenttiin – loput ovat vettä, suolaa ja aromeja. Maustan mielelläni lihani itse (tai jätän maustamatta), mutta lihaa ostaessani haluaisin todella maksaa vain itse lihasta.

Leikkelehyllyllä olen aina valinnut täyslihatuotteen mahdollisimman suurella lihapitoisuudella. Tehtävä osoittautui mahdottomaksi, kun lähikaupan valikoimista hävisi viimeinenkin yli 90 prosentin lihapitoisuudella varustettu tuote. Vähemmällä lihapitoisuudella varustettua höttöä löytyy sitten siinä määrin, ettei voi kuin ihmetellä, kuka nekin kaikki syö.

Leipähyllyn ääressä olen itkenyt jo pitkään. Valikoima tuntuu kasvavan viikosta toiseen, mutta mikään muovipussiin pakattu pullamössö ei herätä minussa intohimoa. Kaksi ja puoli vuotta sitten kyläilimme vanhojen naapureiden mökillä ja tarjolla oli rouvan leipomaa ruisleipää. Tuota makuelämystä olen metsästänyt siitä lähtien, mutta kaupan tarjonnasta ei viitsi saman päivän aikana edes puhua.

Uusi villitys tuntuu olevan myös kaiken kaltaiset tuotteet. Valmistaja toisensa jälkeen tuppaa markkinoille maidon kaltaista valkoista juomaa, juuston kaltaista leivänpäällistä, kerman kaltaista tuotetta. Valikoimaa on niin järjettömät määrät, että kaiken kaltaiset tuotteet hukkuvat aitojen sekaan ja nykyään itseasiassa jo monesti toisin päin. Aidosti terveelliset vaihtoehdot, kuten kasvikset ja hedelmät, maksavat kohtuuttoman paljon verrattuna lisäaineita täyteen ahdettuun valmisateriaan.

Ruoka-ajatusteni hautoessa pääkopassa, mieleeni muistui äkkiä kaverin suosittelema Petos lautasella -kirja. Kaveri suositteli teosta jo muutama vuosi sitten, mutta ajattelin silloin, etten halua tietää enempää elintarviketeollisuuden tempuista. Pelkäsin ruokavalioni ollessa laajentuneenakin niin rajattu, että minulta loppuisi vaihtoehdot ruoaksi kirjan jälkeen kokonaan. Nyt olin kuitenkin valmis lukemaan teoksen.

Vuoden kestäviä omenoita – kätevää vai kartettavaa? Mitä tapahtuu, kun aspartaami sekoittuu toisiin lisäaineisiin? Mitä laholla kuusella on tekemistä vaniljanmaun kanssa? Mihin teollinen leipä tarvitsee 16:ta lisäainetta?

Kyseessä on Mats-Eric Nilssonin teos, joka paljastaa, mitä kaikkea meille syötetään tietämättämme. Nilsson nimittää teollisesti tuotettua ruokaa väärennetyksi ruoaksi ja kirjassa hän kertoo, kuinka tuotteita voidaan keinotekoisin lisäaineiden ja muunlaisin muokkaustoimenpitein muunnella valmistuskustannusten säästämiseksi. Nilssonin mukaan keskivertokuluttaja syö teollistuneissa maissa vuosittain 6–7 kiloa lisäaineita. Määrä on minusta järkyttävä ja kasvaa koko ajan. Nilsson selvittää kirjassa, mitä elintarviketeollisuus kertoo meille tavallisille kuluttajille teollisesta ruoasta ja mitä puhtautta ja pitkää ikää myyvien pakkausten sisällä oikeasti piileksii. 


Kirja ei niinkään rajoittanut ruokavaliotani vaan ennemminkin tarjosi vastauksia: miksi kaupassakäynnit tuntuivat niin raskailta, miksi mikään ei tahtonut enää maistua, miksi valtavista valikoimista huolimatta ostoskärryyn ei kelvannut mikään. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan Nilssonin julkaisuihin. Hän on julkaissut myös Aitoa ruokaa -kirjan, joka on edellä mainitun kirjan mukautettu versio suomalaisille.

Yrittäessäni keskustella näistä ruoka-asioista lähipiirini kanssa, huomaan, että moni elää kuvitelmassa, jonka mukaan kaikki, mitä meille tarjotaan, on turvallista ja aitoa ruokaa. Kirja paljastaa, että ruokakaupoissamme myydään kaikenlaisia epämääräisiä tuotteita, jopa viranomaisten kieltämiä. Kirja kertoo muun muassa sen, että suomalaisen yrityksen Ruotsissa myytävissä lihapullissa on enemmän lihaa kuin saman yrityksen suomalaisissa lihapullissa. Täälläkin tarvitaan samanlaista vallankumousta, joka on Ruotsissa johtanut elintarviketeollisuuden heräämiseen, ettei kuluttajille voi syöttää ihan mitä tahansa.

Nämä ovat tietysti makuasioita. Jätetään ruoka-asiat jokaisen mieliin nyt vähän hautumaan ja hypätään seuraavalla kerralla taas ihan muihin juttuihin. Ihanaa sunnuntaita lukijat!

perjantai 27. tammikuuta 2017

#139: Makuasioita vol. 1


Päätin otsikoida kaikki ruoka-aiheiset postaukset ”Makuasioita”-otsikon alle, jotta aiheeseen liittyvät postaukset ovat selkeämmin löydettävissä. Toissa päivänä jo alustin varsinaista aihetta, mutta en päässyt puusta pitkälle. Tai pitkälle pääsin nimenomaan, mutta en koskaan varsinaiseen aiheeseen.

Jokainenhan meistä on varmasti kuullut ruoan terveellisyyteen ja eettisyyteen liittyen vaikka ja mitä. Tarinaa ja asiantuntijaa on niin moneen lähtöön, että itse koin helpoimmaksi sulkea silmät ja korvat kaikelta papatukselta ja syödä sitä, mitä tarjolla on. Terveellisyyteen liittyen olen ajatellut, että on parempi syödä sentään jotain. Ja toisaalta, jotenkin en ole tullut edes ajatelleeksi, miten kiero elintarviketeollisuus voi olla. Eettisyyteen liittyen en ole kokenut, että voisin valinnoillani juurikaan asioihin vaikuttaa, sillä kaupassa oleva tehotuotettu pihvi on siellä kaupassa, ostin sitä sitten tai en.

Lapsellisia ajatuksia, tiedän. Ruoka on aina ollut minulle vain välttämätön paha henkeni pitimiksi, joten en ole sille liiemmin ajatuksia uhrannut. Syön, koska on pakko. Nautin kyllä hyvästä ruoasta, mutta esimerkiksi maistaminen on minulle ihan yhtä tyhjän kanssa. Kaikissa ohjeissa neuvotaan aina, että maista ruokaa ennen kuin tarjoilet sitä muille. Voin maistaakin, mutta en minä osaa siitä sanoa juuta tai jaata. Luulen saaneeni ruoan valmiiksi, maistan sitä ja totean, että valmista on. Jii tulee maistamaan ja toteaa, että lisää suolaa. Lisään suolaa, maistan ja totean, että parempaa. Nautin kyllä hyvistä makuelämyksistä, mutta yhtä hyvin voin syödä pihvini täysin ilman mausteita ja pitää siitäkin – Jii aina naureskelee mieltymykselleni pelkkään lihan makuun.

Juttu suistuu taas raiteilta, mutta pakko kertoa pari esimerkkiä maistamiseen ja maustamiseen liittyen. Jii opetti minulle alkuaikoina sellaisen herkun kuin nuudeli ja tonnikala. Tosiaan, purkkitonnikalaahan olen kyllä syönyt nyt sen 15 vuotta. Tällä alumiinisella eväkkäällä ei näet ole mitään tekemistä niiden oikeiden meressä uiskentelevien kalojen kanssa. Sieluni silmin näen, kuinka isot kalastusalukset kauhovat sadoittain tonnikalapurkkeja verkkoihinsa Tyynestämerestä. Sitten vain etiketti kylkeen ja kaupan hyllylle. Näppärää.

Jii maustoi sotkun muutamilla mausteilla ja sitruunamehutiivisteellä. Yhtenä päivänä päätin yllättää nälkäisen miehen ja kokkasin maittavan nuudelitonnikala-aterian opinahjosta palaavalle rakkaalle. Noudatin tarkasti mestarin oppeja ja käytin elämäni ensimmäisen kerran pippuria ja sitruunamehutiivistettä. Jii oli otettu valmiista ruoasta, mutta nousi pöydästä maustaakseen ruokaa vielä sitruunalla. Hieman pahastuneena totesin, että siinä kyllä on jo. Jii kohotti kulmiaan ja kysyi, että paljonkin. ”Kolme tippaa”, vastasin.
 
Toinen esimerkki kertoo siitä, miten surkeasti taitoni ovat vuosien aikana kehittyneet. Pari vuotta sitten tein ruoaksi kanawokkia. Olin oppinut, että mausteet ovat terveellisiä ja auttavat painonhallinnassakin. Laitoin oikein ränttäliksi: maustoin niin, että silmiä kirveli, kun pannun ohi käveli. Lopuksi maustoin ruokaa ja suu ilmiliekeissä päätin nostaa pöytään myös kaksi litraa jäävettä pahimpien liekkien ensisammuttamiseksi. Mielenkiinnolla seurasin Jiin ilmettä ensimmäisen haarukallisen osalta. Ilmekään ei värähtänyt. Kysyin, miltä ruoka maistuu. Jii, totesi: ”Ihan hyvää. Jos et pahastu, voisin laittaa vähän sweet & sour -kastiketta makua antamaan”. Teki mieli iskeä sweet & sour -pullo Jiin takaraivosta läpi.

No niin, palataan aiheeseen. En kerta kaikkiaan muista, mistä mielenkiintoni puhtaampaa ruokaa kohtaan viime kesänä heräsi. Muistan vielä aidosti tuon hetken, josta kaikki lähti, mutta en saa päähäni, mistä ensimmäinen ajatus lähti. Se oli kuitenkin ajanjakso, jolloin asuimme siirtolapuutarhamökillä (#63). Havahduin miettimään, mitä oikeastaan syömme. Puutarhassa istuskellessani mietin, mitkä mielettömät mahdollisuudet meillä olisi kasvattaa puhdasta ruokaa mökillä, kun mummikaan ei enää jaksa kasvimaata kuokkia siinä määrin kuin ennen.

Ajatus parempilaatuisen ruoan puolesta jäi ajatuksiini hautomaan. Kuin tilauksesta satuin ohimennen näkemään televisiosta Arman Pohjantähden alla -sarjan jakson, jonka aiheena oli ravinto. Ohjelma keskittyi yleisesti terveyteen ja hyvinvointiin, ja se sai ajattelemaan lisää ruoan vaikutuksesta hyvinvointiin. Kuin johdatuksena silmiini osui vielä kaksi erillistä lehtiartikkelia aiheeseen liittyen.

Vaikka ruoka ei itsessään ole erityisen paljon koskaan kiinnostanut, olen kyllä aina (no en ehkä nuorena) halunnut syödä terveellisesti ja järkevästi. Kaupassa käydessä mielessä oli jo pitkään pyörinyt paljon kysymyksiä. Kevyt- ja terveystuotteita on tarjolla enemmän kuin koskaan, mutta ihmiset jatkavat lihomista. Ruokaa kuskataan tänne pohjolaan maapallon toiselta puolelta myytäväksi pilkkahintaan meille kuluttajille. Samaan aikaan naapurikylän pellolla tuotettu terveempi vaihtoehto maksaa niin paljon, että harva sitä kaupan hyllyltä valitsee. Elinkeino toisensa jälkeen käy kannattamattomaksi ja olemme koko ajan enemmän riippuvaisia tuontiruoasta. Joku tässä kuviossa mättää.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

#138: Makuasioita


Hyppään nyt täysin uusille urille blogin aiheissa. ”Ennen ja jälkeen” -kuvat ovat vielä kesken ja jatkan niitä, kunhan pääkoppani kestää koneella istumista vähän paremmin. Lähinnä kuvien kaivelu ulkoiselta kovalevyltä tuhansien muiden kuvien joukosta on nyt se, jota pääni ei kestä. Blogin jatkoa kommentoineet toivoivat kaikki jatkoa ja suurin osa myös vanhassa blogissa pysymistä, joten saamanne pitää. Kiitos kaikille kommentoineille! Ehkä joskus löydän jonkun punaisen langan näille höpinöilleni – tai sitten en. Odotellessa tuon langan löytymistä höpöttelen sikin sokin milloin mistäkin.

Ajattelin nostaa blogissani esiin hieman myös ruoka-asioita. Tässä kohtaa jokainen minut keittiössä kohdannut saattaisi räkäisesti naureskella tai ainakin epäuskoisesti hymähdellä. Minua ei todellakaan tunneta maittavista lihapadoistani tai uhkarohkean kokeilun tuloksena syntyneistä gourmet herkuista. E-hei.. Päinvastoin: surullisen kuuluisat kokkailuni ja ennen kaikkea omituiset ruokarajoitteeni ovat olleet vitsin kohteena useinkin – eikä varmaan ihan suotta.

Olen ollut erittäin ennakkoluuloinen eri ruokia kohtaan niin pienestä kuin muistan. Ennen kuin ehdin edes päättämään, pidänkö jostain vai en, olin muodostanut käsityksen siitä, miltä ruoka maistuu ja kohtahan jo tiesinkin, pidinkö siitä vai en. Ja jos pieni härkäpää oli päättänyt, ettei jostain pidä, niin sitähän oli ihan turha yrittää maanitella ja maistattaa – mieleni ei muuttunut koskaan.

Kärsin tästä ennakkoluulosta ja vahvoista mielikuvistani edelleen. Kala joutui rajoitettujen listalle esikouluikäisenä. Yhteen tiettyyn päivään asti söin kalaa ja pidin siitä. Yhtenä päivänä opettaja pakotti syömään kalakeiton loppuun, vaikka mielestäni keitossa oli jotain pielessä. Itkin ja pyysin saada jättää loput syömättä, mutta opettaja oli tiukkana. Olin annostellut itse, joten keitto oli syötävä loppuun. Käytäntöön kuului, että ruoan jälkeen käytiin kiittämässä opettajaa ja näyttämässä, että lautanen on tyhjä.

Ruokatunti oli ohi ja opettaja joutui palaamaan luokkaan. Hän kävi keittäjälle sanomassa, etten saa nousta ennen kuin lautanen on tyhjä ja ohjeisti minua käymään tyhjän lautasen kanssa kiittämässä keittäjää, kun kaikki on syöty. Itkien yritin imeä kylmää keittoa minimaalisin annoksin pieneen suuhuni samalla, kun koko ruokasali hiljalleen tyhjeni. Siivoja siivosi pöytiä ja nosteli tuoleja pöydän päälle. Minä istuin yksin lautaseni kanssa salissa ja tillin huitula kerrallaan tyhjensin lautasta.

En muista, kuinka kauan ruokalassa istuin, mutta sain lautasen lopulta tyhjäksi. Kaikki kunnia opettajalle, hän opetti varmasti mielestään hyviä tapoja ja opin ainakin sen, etten vahingossakaan ota ruokaa lusikallista enempää ennen kuin maistan, että varmasti voin kaiken syödä. Ruoan kunnioittaminen oli kyllä opetettu kotonakin, että ei siihen ehkä näin rajuja keinoja olisi tarvinnut käyttää. Vielä näin lähes 30 vuotta myöhemminkin voin kiittää tätä opettajaa, etten syö kalaa lainkaan.

Jii on yrittänyt opettaa minua syömään kalaa. On tarjolla sitten aitoa, perinteistä savulohta, voissa paistettua lohta tai vaikka tonnikalafileetä, saa jokainen suupala minut taantumaan sinne 6-vuotiaan tasolle ja palauttaa mieleen nuo ahdistavat hetket. Kala aiheuttaa joka kerta oksennusrefleksin, vaikka se ei edes maistu pahalle. Maku vaan tuo niin ahdistavat muistot mieleen, etten tiedä, mitä niistä ylipääseminen vaatii.

Monia naurattaa, kun kerron syöväni nykyään aika lailla kaikkea ja sitten täräytän pöytään nounou-listani: Kala, kaikki meressä tai sen välittömässä läheisyydessä elävät (ravut, simpukat ynnä muut mönkiäiset), sianliha, sienet, sisäelimet ja veriruoat, riista. Kierrän kaukaa myös kotieläimet, kuten lampaat ja kalkkunat ja kaikki muut ennemmin niitylle kirmaamaan kuuluvat kuin lautaselle kuuluvat elikot. Olen kuitenkin oikeasti laajentanut makumaailmaani jo ihan hurjasti. Nyt naurattaa varmaan teitäkin.

Vahvat mielikuvat estävät minua monesti nauttimasta oikeasti hyvästä ruoasta. Söin kerran työmatkalla yhden ehkä maailman parhaimman annoksen: karitsaa. Jos en olisi tiennyt, mistä lihasta on kyse, olisin luultavasti hyvien pöytätapojen vastaisesti vielä nuollut tai ehkä syönytkin koko lautasen. Mutta mielikuva pienestä, pörröisestä Lambi-karitsasta suloisesti määkimässä haarukkani alla tuntui liian pahalta ja kaikkien opetettujen tapojen vastaisesti jätin vielä lopulta vähän syömättä. Tiedän, typerää eikä niin saa toimia, mutta sano se tyhmälle päälleni. Toistaiseksi voin syödä nautaa ja kanaa ongelmitta, sillä ajattelen niiden olevan eri eläimiä kuin oikeasti ovat. Mielikuvissani naudat laukkailevat lihakasoina vihreillä niityillä ja karvattomat, uunivalmiit broilerit kirmailevat niiden jaloissa. Tiedän, törkeää tosiasian kieltämistä, mutta en ole valmis luopumaan näistä vielä. Jos alan ajatella broilerifileen todellista reittiä lautaselleni, loppuu se reitti lyhyeen. 

Tästä saadaan maitoa..


.. ja tästä sitä lihaa

Mutta kyllä oli elämä helppoa entisaikojen superruokarajoitteisena. Lukioaikoina söin koulun jälkeen herne-maissi-paprika -pussin, josta nypin pois paprikat. Ah, se oli herkkua! Usein söin lounaaksi tai päivälliseksi lastenruokapurkin: se oli juuri sopivan kokoinen ja ne vasta herkullisia olivatkin. En käyttänyt mitään kastikkeita, en mausteita enkä muutakaan ylimääräistä. Ruoka ruokana ja sitä rataa. Oikeasti en vain tykännyt mistään – tai siis olin päättänyt, etten tykkää.

Yksi parhaista muistoista on teinivuosien hippiajoilta, kun piti hakea uskottavuutta tyylilleen. Jokainen uskottava hippi oli tietysti kasvissyöjä ja myös minä päätin alkaa sellaiseksi. Punainen liha oli kuitenkin herkkuani, joten päätin alkaa kasvissyöjäksi, joka sai silloin tällöin syödä paistettua naudan jauhelihaa ja kesällä sen lisäksi grillattua sisäfileetä. Oikeasti, miten tyhmä sitä voi olla. No, tuo kokeilu taisi joka tapauksessa kestää vain muutaman päivän. Rajoittunutta ruokavaliotani oli vaikea enempää rajoittaa, kun ei siihen kuulunut vihanneksistakaan kuin kurkku.

Makumaailmani (ja painoni luonnollisesti myös) lähti laajenemaan itseasiassa saman tien, kun tapasin Jiin. Yhden futispelin jälkeen Jiin vanhemmat ottivat meidät kyytiinsä ja anoppi ehdotti, että ajaisimme Mc Donald’sin kautta. Jii innostui heti, minun teki mieli hypätä liikkuvasta autosta. Miten kehtaisin unelmieni miehen edessä tilata perinteisen annokseni: tavallinen hampurilainen pelkällä ketsupilla. Olisin halunnut hautautua auton jalkatilaan, mutta joku järjenääni sanoi, että ehkä se on vielä nolompaa.

Olin koko elämäni tilannut aina samaa pikaruokaravintoloissa. Siihenkin tuli tosin stoppi, kun kerran kassalla oli suuria vaikeuksia ymmärtää tilaustani. Kassa tuijotti kuin idioottia ja kysyi, että mitä niin ku laitetaan. Toistin tilaukseni ja hän kirjoitti sen paperille. Vaivaantuneena hän kysyi, laitetaanko pihvikin. Yhtä vaivautuneena vastasin, että kiitos kyllä. Kassa kirjasi tilaukseen ”+pihvi”. Vähän aikaa mietiskeli ja kysyi, otanko sämpylätkin. ”No kiitos näin ajattelin”, vastasin. Kassa kirjasi ”+sämpylät” ja kiikutti tilaukseni keittiöön. Jäi hetkeksi käynnit Mc Donald’sissa tämän jälkeen.

Automatka meni hetkessä ja kohta olimme autokaistalla. Jokainen luetteli vuorollaan tilauksensa ja kohta oli minun vuoroni. Jii otti Big Macin ja hiljaisesti piipitin ottavani saman. Huomasin, etten kuollut kastikkeisiin tai muihin lisukkeisiin. Huomasin itseasiassa myös hieman pitäväni niistä. Siitä lähti tieni makujen maailmaan ja vaikka muutamia rajoitteita edelleen on, maistan kyllä rohkeasti nykyään lähes tulkoon kaikkea. Paitsi merimönkijöitä, koska ne kuuluvat merenpohjaan. Ja sieniä, koska ne ovat epäilyttäviä eivätkä ole kasviksia eivätkä eläimiä.

Lähti nyt ihan lapasesta tämä teksti. Tarkoitus oli kirjoittaa ajatuksia puhtaamman ruoan puolesta, mutta niin ne veivät muistot mennessään ja tuli höpötettyä kaikkea muuta aiheen vierestä. Palataan seuraavassa postauksessa itse aiheeseen.

tiistai 24. tammikuuta 2017

#137: Poskiontelontulehdus pistää pään pyörälle


Eilisilta meni sumuisissa tunnelmissa pään seilatessa ihan omilla aalloillaan. Aloitin lääkärin määräämän antibioottikuurin, hengitysteitä avaavan Duact-lääkkeen käytön ja särkyyn vedin Burana 600 mg:tä niin paljon kuin oli sallittua. Paljon on kirjoitettu antibioottien turhasta syönnistä ja diagnoosi mietitytti entistäkin enemmän.

Muutamankin eri lähteen mukaan poskiontelontulehdusta ei tulisi tutkia ja diagnosoida ennen kuin oireet ovat jatkuneet vähintään 10 vuorokautta, sillä nuhakuumeen aikana poskiontelontulehdukseen viittaavia oireita on noin 90 % potilaista. Ihmettelin omaa diagnoosiani entistä enemmän, sillä omasta nuhastani oli kaksi päivää ja sekin oli jo ohi.

Illan hilluin omissa oloissani sohvalla, kun en pystyssäkään tahtonut pysyä. Särky oli valtava ja aivot heittivät sellaista kuperkeikkaa, etten tiennyt, miten päin olisin ollut oikein päin. Koko päivän olin miettinyt rakasta enoani, joka 31-vuotiaana sai aivoverenvuodon ja menehtyi. Hän oli käynyt päänsäryn takia lääkärissä ja palasi illalla vielä sairaalan päivystykseen säryn ja huonon olon takia. Päivystävä lääkäri määräsi särkylääkettä ja lähetti enoni kotiin. Yöllä enoni oli noussut käymään vessassa ja nousi viimeisen kerran. Pää pyörällä pohdin vaihtoehtoja ja suunnittelin jo lähteväni päivystykseen. Jii joutui jättämään futistreenit väliin, koska en uskaltanut jäädä yksin lasten kanssa.

Nukahdin sohvalle, josta puolenyön aikaan Jii pyysi siirtymään omaan sänkyyn. Keinuen kipusin rappuset ja pää pyörällä kävin nukkumaan. Aamulla sama olo jatkui. Päätin soittaa lääkäriin ja kysyä, onko tämä nyt ihan varmasti poskiontelontulehduksesta johtuvaa. Puhelimeen vastannut täti varasi saman tien minulle uuden ajan, ja Jii lähti viemään minua lääkäriin.

Halusin eri lääkärille, sillä mielestäni edellinen ei ollut kovin kiinnostunut pääongelmistani. Pääsin lääkärille, joka kysyi, mikä vaivaa. Kerroin, että kävin edellispäivänä ja sain diagnoosin, jota hieman ihmettelin. Painotin, että en ole sen diagnoosin tai flunssan takia täällä vaan olen oikeasti todella huolissani pääni kunnosta. Kerroin oireista ja sanoin, että olotilani on oikeasti pelottava.

Lääkäri katsoi minua ja totesi, että kyllä se on poskiontelontulehdus. Tuijotin vain lääkäriä ja totesin, että jaa. Lääkäri katsoi sitten kurkkuuni ja totesi: ”kyllä kyllä, räkä siellä valuu. Se on poskiontelontulehdus”. Sanoin, että ”hyvä on, uskon, että minulla on sekin, mutta ovatko nämä pääoireet todella asiaankuuluvia?” Sitten hän kertoi minulle, kuinka räkä valuu nenästä poskionteloihin. Huomautin, että minulla ei ole mitään ongelmia sen rään kanssa, kun ei sitä edes ole. Ongelma on päässäni.

Lääkäri oli varmaan samaa mieltä, mutta eri tavalla. Hän käski laittaa kädet sivuille, koskettaa nenää ja puristaa käsillä. Läpäisin kaikki testit. Sitten piti sulkea silmät ja kulkea viivakävelyä. Se oli järkyttävää! Tasapaino heitti aivan häränpyllyä, kompastelin jalkoihini ja otin seinästä tukea. Menin ihan paniikkiin ja kuulin jo mielessäni lääkärin huolestuneet sanat: ”Jaa, avaahan rauhallisesti silmät ja tule takaisin istumaan. Tässä on kyse jostain vakavammasta”.

Valmistauduin kuulemaan ikäviä uutisia ja kyynelkanavat olivat valmiina toimintaan. Lääkäri avasi suunsa: ”Se meni oikein hienosti. Olet kunnossa. Laitan sairaslomaa vielä loppuviikon, ei tämä päivässä parane.” Käännyin katsomaan lääkäriä. Aivot eivätkä silmät pysyneet ihan perässä, mutta tulivat pienellä viiveellä. Ja jyskyttivät taas mennessään. Sain rykäistyä vain, että ”Kunnossa?” Ja lääkäri tarttui tuohon rykäisyyn: ”Juu, juu, juuri tuota se poskiontelontulehdus teettää. Tuolleen justiin kerää limaa sinne nieluun.”

Kerroin vielä, etten ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan tällaisista oireista poskiontelontulehduksen yhteydessä. En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi joutunut esimerkiksi treenejä jättämään väliin sen takia, että puolisolla on poskiontelontulehdus eikä pysy sen takia pystyssä. Kerroin vielä, että suvussamme on ollut aneurysmaa ja olen huolissani, ettei päässäni ole jotain pielessä. Lääkäri totesi iloisesti: ”ei se ainakaan aivoverenvuoto ole. Heippa!”

Pääni jatkaa leijumista ja muu kroppa yrittää pysyä perässä. Päässä humisee ja kumisee, mutta kai se on uskottava, että poskiontelot ne vaan nyt siellä ovat keksineet omaa huvia. Jos nyt jotain lohdutusta voi ajatella, niin kai se olisi mahdollinen aivoverenvuoto tai -halvaus minut jo kahdessa päivässä vienyt, jos olisi viedäkseen. Ei muuta kuin rauhallisin mielin nukkumaan ja odottamaan huomisen pyörteitä.

maanantai 23. tammikuuta 2017

#136: Energisen viikon epäonninen päätös

Huh, viime viikko meni niin, että heilahti. Arkipäivät hujahtivat sellaisella vauhdilla, että ei näköjään kroppa pysynyt perässä ja se kostautuikin sitten pakkolevon muodossa viikonloppuna. Sen lisäksi, että tein joka päivä täyden työpäivän, ehdin maanantaina kyläillä lapsuudenystäväni ja hänen avomiehensä ihanassa, uudessa asunnossa. Tiistaina ja torstaina osallistuin Kiinteistöliiton tapahtumiin, joista toinen käsitteli taloyhtiön talous- ja tilinpäätösasioita ja toinen taloyhtiön turvallisuutta. Jos muuten taloyhtiösi kuuluu Kiinteistöliittoon, niin selvitäpä osallistuuhan joku näihin Kiinteistöliiton maksuttomiin koulutuksiin. Ovat usein erinomaisia, mutta nyt täytyy ihan erikseen mainostaa tätä taloyhtiön turvallisuusiltaa, jossa tuli hirmu paljon vinkkejä turvallisempaan elämään taloyhtiössä.

Aamupalalla tien päällä


Kiinteistöliiton tapahtumissa
  
Aikaa jäi kivasti myös perheelle ja torstaina kävimme Jiin kanssa kaksistaan ulkona. Vielä ehdin sen verran omaakin aikaa ottaa, että pääsin jalkahoitoon perjantaina ja hoidon jälkeen kävin rakkaiden siskojeni Ässän ja Zaran kanssa syömässä. 



Jo keskiviikkona tunsin ensimmäisiä oireita kipeäksi tulemisesta, mutta vauhti oli niin kova ja tekemistä paljon, että päätin, että sairastelulle ei ole nyt sijaa. Vedin hunajateetä litratolkulla ja yritin syömällä ja juomalla kerätä kaikki mahdolliset vitamiinit ja enemmänkin. Vaan eipä riittänyt ja lauantaina iskikin sitten kunnon flunssa: nenä vuoti yhtenään, palelsi ja oli voimaton olo. Lauantaina olisi ollut kaverin synttärit, jotka piti sitten jättää väliin.

Viikonloppuna oli mitä mahtavin ilma ja kiukkuisena makasin sohvalla katsellen elokuvia. Sunnuntai valkeni niin ikään kauniina kuin mikä, mutta Oy Minä Ab päätti käyttää toisenkin vapaan sairasteluun. Päivällä oli tarkoitus tehdä taloyhtiön kirjanpito ja tilinpäätös, mutta päässä jyskyttävä särky sai tietokoneen pysymään laukussa. Samasta syystä jäi bloginkin päivittäminen kokonaan väliin. 

Aamu sarasti kauniina

Tänään olisi ollut työn suhteen yksi vuoden tärkeimmistä tilaisuuksista, johon olisi pitänyt mennä edustamaan. Odotin kovasti tilaisuutta ja kaikkien asiakkaiden tapaamista pitkän tauon jälkeen, mutta ei puhettakaan, että olisin voinut lähteä mihinkään: päässä jyskytti järkyttävä pommi. Heräsin kuuden jälkeen Aman itkuun ja nousin lohduttamaan. Noustessani tuntui, kun joku olisi lyönyt lekalla ohimoon ja luulin, että kaadun. Piti ottaa seinistä kiinni ja odottaa, että korvien välissä heiluva 25 kilon kahvakuula pysähtyy.

Hoipuin Aman luokse ja sain pahat unet puhuttua pois. Hoipuin takaisin omaan sänkyyn, mutta en pystynyt enää nukkumaan: päässä jyskytti aivan jumalaton särky. Lääkettä olisi pitänyt hakea alakerrasta, mihin en pystynyt. Yritin vähän herätellä Jiitä, mutta voimat eivät riittäneet siihenkään. Makailin ja ihmettelin, mikä ihme on meneillään.

Nukahdin jossain vaiheessa ja heräsin taas seitsemän jälkeen. Soitin esimiehelleni ja sanoin, etten mitenkään voi lähteä töihin tässä kunnossa. Sovimme, että palaamme asiaan ja katsomme huomisen myöhemmin uudestaan. Jii haki lääkettä, että pääsin sängystä ylös. Otin yhden Panadol Forte 1 g:n, joka vei pahimman kärjen kivulta ja pääsin aamupalalle. Särky oli kuitenkin huolestuttavan kovaa ja soitin lääkäriin. Sain ajan lääkärille, joka diagnosoi minulle poskiontelontulehduksen. Koskaan aiemmin en ole kyseistä sairautta sairastanut, joten en alkanut vastaankaan väittämään.

Myöhemmin googletin poskiontelontulehduksen ja ihmettelen, josko päänsärky nyt todella siitä johtuu. Mitään muita oireita ei flunssasta enää ole: nuha, vähäinen yskä ja muu voimattomuus ovat tiessään, mutta pää on sekaisin kuin rahtilaiva sumuisessa yössä. Särkee koko ajan ja pienikin liike saa kivun jyskymään koko kopassa niin, että meinaa taju lähteä. Ahdistavaa.. Suvussa on ollut aivoverenvuotoa ja muita ikäviä aivosairauksia, joten väkisinkin pelottaa, josko onkin kyse jostain muusta kuin poskiontelontulehduksesta. Täytyy seurata tilannetta.

Ai niin, muutamat ovat kyselleet, miten tapaaminen Myyntimiehen kanssa sujui. No, eihän tuota tapaamista ole vieläkään ollut. Maanantaina meillä piti olla yhteinen palaveri, ja palaveri kyllä oli, mutta jostain syystä Myyntimies oli saanut luvan osallistua palaveriin pelkän puhelimen välityksellä. Tätä ei sen enempää selitelty, joten enpä alkanut minäkään kyselemään. Mielenkiintoista, että 200 kilometrin päässä asuvan kollegan oli kyllä ajettava palaveriin paikan päälle, mutta Myyntimies sai 500 metrin päästä osallistua vain puhelimella. No, asia ei minulle kuulu eikä minua järjestely ainakaan haitannut.

perjantai 20. tammikuuta 2017

#135: Treffit luolassa


Huhhuh! Nyt oli sellainen ravintolakokemus, että on vaikea löytää sanoja. Samanlaista tunteiden, olotilan ja makuelämysten vuoristorataa en ole aiemmin kokenut. Meillä jäi sunnuntaina väliin 15:nnen päivän yhteishetki (#131), joten korjasimme tilanteen eilen torstaina. Jiin äiti tuli hoitamaan lapsia ja me saimme hetken omaa aikaa.

Luin syksyllä Helsingissä sijaitsevasta ravintola Cavernasta. Caverna on viihtyisä luolaravintola, jossa voi kokea maailmankeittiön makuja aidoista brasilialaisista lihavartaista aina Japanista tuttuun teppanyaki-kokkaukseen. Kerroin ravintolasta myös Jiille ja puhuimme, että joku kerta käymme kokeilemassa hyväksi kehuttua ravintolaa.

Olin iltapäivän Kiinteistöliiton tapahtumassa kuuntelemassa taloyhtiön turvallisuuteen liittyviä asioita. Tilaisuuden jälkeen tapasimme Jiin kanssa Helsingin keskustassa. Olemme molemmat olleet vähän puolikuntoisia viikolla ja mietimme, onko nyt hyvä hetki massiiviselle mässäilylle vai meneekö kokemus hukkaan tukkoisten nenien ja kipeiden kurkkujen takia. Aikamme asiaa pohdiskeltua päätimme käydä katsomassa, onko ravintolassa edes tilaa ilman pöytävarausta.

Yliopistonkadulla sijaitsevassa ravintolassa oli hyvin tilaa torstai-iltana kello seitsemän aikoihin. Päätimme jäädä ravintolaan ja meidät otti vastaan erittäin ystävällinen nuori mies. Hän kertoi meille vaihtoehdoista eli 38 euron illallisbuffetista sekä a’la carte -listasta. Tarjoilija esitteli meille seisovat pöydät ja niiden käsittämättömän laajat tarjoilut. Emme edes vilkaisseet a’la carte -listaa vaan totesimme ottavamme buffetin. Tarjoilija ohjasi meidät pöytään ja jätti meille iPadin, jonka kautta sai tehdä juomatilauksen sekä kutsua henkilökunnan paikalle. 




Seikkailu makujen maailmaan sai alkaa. Vaihtoehtoja oli niin montaa erilaista, että oli vaikea aloittaa mistään. Illallisbuffetiin kuului kylmiä ja lämpimiä alkuruokia, susheja, salaatteja, lämpimiä ruokia, Teppanyaki-pöytä ja Churrasco-grilli sekä jälkiruokapöytä ja alkoholittomat virvokkeet. Minä aloitin tomaattibasilikakeitolla ja brasilialaiselle juustoleivällä. Makuelämys oli mieletön, tykkäsin aivan valtavan paljon. Jii aloitti Tom Yam -keitolla ja pienillä suupaloilla (lihanyytti, kasvisnyytti, makea leipä ja vielä jotain muuta). Keittojen jälkeen Jii siirtyi sushiin ja mereneläviin, minä maistelin salaattipöydän antimia. Jii pitää merenelävistä ja maistelee mielellään milloin mitäkin merenpohjamönkiäistä ja totesikin, että simpukat olivat ehdottomasti parhaita simpukoita, joita on ikinä maistanut. 





Tärkeä osa eteläamerikkalaista keittiötä on Churrasco eli grillattu liha. Caverna lämmittää suuren varrasgrillin aina iltaisin ja viikonloppuisin. Juuri grillattu, mehukas liha tuotiin suoraan grillistä pöytään ja veistettiin vartaasta suoraan lautaselle. En oikein edes löydä sanoja kuvaamaan lihan maukkautta: yksinkertaisesti parasta ikinä. Aivan ehdottoman, älyttömän hyvää oli picanha eli härän alaselkä. Picanha oli samettisen pehmeää ja mureaa. Jii maistoi myös possua, jota kehui todella hyväksi. 



Kun vasta oli vedetty alkupaloja ja alkupalojen alkupaloja ja lihaa, oli aika tutustua Teppanyakiin. Teppanyaki on lähtöisin japanilaisesta keittiöstä ja tarkoittaa parilalla paistettua ruokaa. Valitsimme haluamamme raaka-aineet buffetin teppanyaki-osastolta ja veimme ne kokille paistettavaksi. Paistotyötä pystyi seuraamaan livenä ruokasalin avokeittiössä. 




Yritin valita ihan vähän aineksia ja lautaselleni päätyi tuoretta tonnikalaa (filee!), kanaa, nuudelia, lootusjuurta, porkkanaa, parsakaalia, paprikaa ja kesäkurpitsaa. Jii kokosi jälleen oman annoksensa erilaisista merimönkijöistä. Kokki kysyi tulisuusastetta ja tilasimme vain vähän tulisina molemmat annoksemme, mutta kyllä muuten sai kurkkukipu kyytiä chiliä nieleskellessäni. 



Ähky kolkutteli jo oven takana, vaikka kokonainen pöytä oli vielä kokeilematta. Itse hain enää vain rucolasalaattia ja hedelmiä, mutta en voinut kieltäytyä, kun pöytään kannettiin lisää picanhaa. Maistamatta jäi niin aasialaisen kuin brasilialaisenkin keittiön herkut. Jii otti pienen pieniä maistiaisia myös niistä, mutta lopulta oli lautanen täynnä. Kaiken tämän jälkeen oli vielä jälkiruokapöytä, joka notkui herkkuja: tiramisua, hedelmiä, vaahtokarkkia, suklaaputous, kakkuja, rahka- ja jogurttiherkkuja, hedelmiä, jäätelöä, kahvia… 

 

  


Tajusimme jälkiruokaan siirtyessämme, että olimme syöneet 2,5 tuntia! Viinipullo oli lähes täysi eikä laseistakaan ollut ehtinyt kuin muutamat huikat ottaa. Kaikki keskittyminen meni yksinkertaisesti siihen ruokaan. Luulin syöneeni järkevästi, vaikkakin hieman liikaa, mutta ruokailusta seurannut ähky oli sekä pelottavaa että noloa. Ravintola oli sulkeutumassa, mutta tuntui, etten voinut nousta pöydästä. Vatsaa alkoi kivistää joka puolelta ja tuntui kuin olisin nielaissut kokonaisen peuran. Olisin niin halunnut vain heittäytyä lattialle pötköttämään ja sulattelemaan saalista, kuten käärmeet. Tiedän nyt tasan, miltä käärmeestä tuntuu seepran nieltyään. Ja näytin myös samalta.

Erehdyin käymään vessassa ennen lähtöä ja kuvitelkaa, en saanut housun nappia enää kiinni! Henkilökunta koki varmasti huonon omantunnon tuskia pohtiessaan, olivatkohan he tarjoilleet raskaana olevalle viiniä. Ja voin vannoa, en ole raskaana, vaikka kukaan ei olisi sitä eilisiltana uskonut. Toisaalta luulen, että tarjoilijat ovat nähneet vastaavaa muutaman kerran aikaisemminkin.

Ravintolasta oli 300 metriä bussipysäkille, mutta matka kesti yli 15 minuuttia. En pystynyt liikkumaan kuin pieniä sipsutusaskelia sulamaton peura vatsassani. Mietimme jopa taksin ottamista, kun näytti siltä, etten selviä bussipysäkille asti. Aivan käsittämätöntä, en tiennyt, että itsensä voi oikeasti syödä hengiltä – se ei meinaan ollut kaukana. Upeasti sujunut ilta mielettömine kokemuksineen päättyi kyllä niin surkeasti, että ihan itketti. Ja voin kertoa, että eilisellä ruoalla on lähes tulkoon tämäkin päivä kokonaan pärjätty. 

 Ei, siellä ei ole vauva...


Huh, oli se kuulkaa sellainen kokemus. Ruokaa sulatellessa on ollut pakko miettiä, miten tässä kävi näin. Nuorempana saattoi joskus ollakin ongelma, että seisovassa pöydässä tuli vähän otettua turhan paljon ruokaa, mutta olen viime vuosina oppinut kyllä hyvin säännöstelemään ruoan määrää. Cavernassa tarjonta oli kuitenkin jotain niin käsittämätöntä, että pienilläkin maisteluilla lautanen tuli liian herkästi täyteen. Olen myös viime aikoina syönyt jostain syystä hyvin pieniä annoksia ja aika kevyesti. Lihan ja ennen kaikkea punaisen lihan syönti on meillä vähentynyt huomattavasti ihan vahingossa. Mutta turha sitä on yrittää selitellä, ahneella on kakkanen loppu ja se tuli ikävällä tavalla itse koettua.

Nyt vuorokausi tapahtuneen jälkeen palailee jo iloiset fiilikset ja koko kokemus lähinnä naurattaa. Suosittelen ehdottomasti käyntiä Cavernassa, mutta kehotan todella kiinnittämään huomiota ylensyöntiin, ettette pilaa kokemusta itseltänne, kuten allekirjoittanut. Huomenna voi ehkä palailla jo normaaliin ruokarytmiinkin, mutta kyllä tekee tiukkaa yrittää mitään liharuokia eilisen jälkeen kokkailla – eilisiin makuelämyksiin tutustuneena voi meikäläisen kanawokit maistua lähinnä säälittävältä :D

torstai 19. tammikuuta 2017

#134: Ennen ja jälkeen: Meidän makuuhuone

Pysytään yläkerrassa ja siirrytään meidän makuuhuoneeseemme. Huone ei ole ihan perinteinen makuuhuone ja toimittaa meilläkin makuuhuoneen roolia nyt väliaikaisesti, kun haluamme nukkua lasten kanssa samassa kerroksessa. Näillä yöheräämisillä voisi rappusissa juoksemisesta tulla vähintäänkin mielenkiintoista – tosin liikakiloista ei tarvitsisi murehtia.

Kun lapset pärjäävät paremmin, me siirrymme varsinaiseen makuuhuoneeseen alempaan kerrokseen. Tämä tila jää siinä vaiheessa oleskelutilaksi ja toimii ennen kaikkea saunan jälkeen rentoutumiseen. Palataan siihen sitten parin vuoden kuluttua, kun sen aika on.

Olen tosin niin rakastunut tilan korkeuteen ja mielettömään valoisuuteen, että muuttaminen perinteiseen makuuhuoneeseen voi tehdä tiukkaa. Olen aina rakastanut herätä luonnonvaloon ja nyt siihen on erinomaiset puitteet. Makuutilamme ikkunat ovat itään, joten kunhan kevät jälleen koittaa, saamme nauttia jo aikaisesta aamusta isoista ikkunoista sisään tulvivasta valosta. 


Tämä tila meni jo muuton jälkeen uusiksi eikä ole ihan valmis vieläkään. Korkeaa seinää koristi (?) omituinen juuttitapetti. Seinä oli vuorattu sellaisella ruskealla juuttikankaalla. Kangastapetti joutui väistymään, kun halusin tilasta entistäkin valoisamman: seinä maalattiin valkoiseksi. Tiiliseinät paikattiin ja maalattiin purkutöissä syntyneiden halkeamien takia urakoitsijan toimesta.

Vintille vievät portaat ja kaide tulevat tulevaisuudessa olemaan niin ikään valkoiset. Vintin portaiden vieressä oleva seinä on jo saanut uuden värin. Yläkerran seinien pääväri oli mielenkiintoinen marjapuuronpunainen, mutta se ei suoraan sanottuna lämmittänyt esteettistä silmäämme lainkaan. Lisäksi seinä hajosi pahasti purkutöissä ja kuten muistamme (#100), taloyhtiö suostui siltä osin vain paikkamaalaamiseen. Seinä maalattiin kokonaisuudessaan tummalla efektimaalilla, joka valon määrästä ja suunnasta riippuen vivahtelee useissa eri sävyissä. Laitan seinästä ja portaista paremmin kuvia, kun projekti saadaan päätökseen. 

Huone ennen: 


Huone jälkeen: 




keskiviikko 18. tammikuuta 2017

#133: Ennen ja jälkeen: Lasten makuuhuone



Nyt pääsen vihdoin esittelemään teille ennen ja jälkeen kuvia kodistamme. Kyllä ehtikin käydä ahdistavaksi tämä elämä! Kaikki vanhemmat kuvat olen ehtinyt siivota puhelimesta ja ne ovat tallessa ulkoisella kovalevyllä. Ulkoinen kovalevy sisältää muutenkin koko elämäni, joten pienen pieni ahdistus alkoi hiipiä pääkoppaan, kun ei kovalevy ollut omalla paikallaan työhuoneessa.

Se on kuitenkin sen verran iso mötikkä, että en pienestä hätkähtänyt: ei kukaan voi hukata kokonaista kovalevyä enkä minä nyt ainakaan! Kun sitä ei vielä tänä aamunakaan löytynyt mistään, sydän alkoi jättää muutamia lyöntejä väliin. Muistin sitten, että kovalevy oli jossain vaiheessa mukana äidin luona. Soitin äidille ja kysyin, onko ulkoista kovalevyä näkynyt. Tehtävä ei ollut ihan helppo, sillä äidin tietokoneenkäyttötaidot rajoittuvat koneen avaamiseen ja sulkemiseen sekä sähköpostiin kirjautumiseen – eivätkä nekään aina suju. Yritin kovasti selittää, miltä kovalevy näyttää, mutta haastavaahan se oli.

Pyysin äitiä katsomaan portaiden alla olevan lipaston laatikot sekä yläkerran kaapit: onko siellä jotain, jonka olemassaolosta äiti ei tiedä mitään. Ohje ei ollut kaikkein selkein, sillä äiti on säilönyt kymmeniä laturi- ja johtohässäköitä juuri portaiden alle laatikoon ja vuorotellen ehdotti kaikkea muuta kuin minun kovalevyäni. ”Ei, se ei ole Playstation 2. Löytyisikö jotain muuta?”

Kerroin, että kyseessä on äidin käsilaukun kokoinen musta mötikkä, josta lähtee kaksi johtoa. Äiti kävi paikat läpi ja ilmoitti, ettei löytynyt. Aloin panikoida tosissani ja kävin kolmatta kertaa läpi koko oman kodin. Ei jälkeäkään. Äiti mainitsi aiemmin ohimennen, että siskoni on menossa käymään. En ihan vakuuttunut äidin etsintätaidoista, joten soitin Ässälle ja pyysin, että hän käy samat paikat läpi ja etsii kovalevyni. Ässä ei voinut käsittää, että olen voinut hukata sen – en minäkään. Enkä voinut uskoa korviani, kun Ässä ilmoitti, ettei se ole äidin luona.

Pitkin päivää mielensyövereistä nousi mieleen erilaisia asioita, jotka kovalevyn myötä olisivat poissa: matkakuvat 10 vuoden ajalta, Aman vauvakuvat ja videot vauva-ajalta, elämän tärkeimmät asiakirjat, elämäni kasassa pitävät excelit, kaikki… En enää ymmärtänyt, missä se olisi voinut olla. Jii sanoi ääneen saman, jota pelkäsin: se on muuttorumban aikana ollut jossain kassissa, joka on päätynyt roskikseen. Näin sieluni silmin mustan Buffaloni rikkoutuneena ja jäätyneenä kaatopaikalla miljoonien jätetonnien alle hautautuneena. Siellä lepäsi koko elämäni muistoineen päivineen.

Joku intuitio pakotti minut lopettamaan työt tältä päivältä jo kolmen aikoihin ja ilmoitin Jiille, että ajan äidille hakemaan kovalevyni kotiin ja jatkan töitä vielä illalla. Äidin luona suunnistin suoraan portaiden alle lipaston laatikoihin ja kukas se siellä makasikaan: rakas Buffaloni Äiti ei syystä tai toisesta ollut juuri kyseistä laatikkoa avannut ja Ässän koottuja selityksiä en ole vielä edes kuullut, mur. Kiitos näistä rytmihäiriöistä.

Ja mitä tästä opimme: älä koskaan säilytä kaikkea tärkeää vain yhdessä paikassa. Kyllä minulla suurimmaksi osaksi on varmuuskopioita muuallakin, mutta ei kaikesta – kuten esimerkiksi näistä asuntokuvista. Buffalollakin alkaa olla ikää ja kauhulla odotan, milloin sen maallinen taival päättyy. Toistaiseksi en ole keksinyt järkevää säilytystapaa noin suurelle datamäärälle, joten ehdotuksia otetaan vastaan.

Mutta nyt asiaan: Aloitetaan kuvailut yläkerrasta ja sieltä lasten makuuhuoneesta eli Aman sanoja lainaten nukkuhuoneesta. Huoneeseen ei tehty muuta remonttia kuin seinien maalaus. Aman sängyn viereinen seinä hajosi kylpyhuoneen purkutöissä eli se paikattiin ja maalattiin uudestaan urakoitsijan toimesta.


Huone ennen: 
 

Huone jälkeen: