#156: Magneettista meininkiä

Työrintamalla on kiirettä riittänyt ja sen tieltä ovat joutuneet väistymään viimeisen viikon aikana ihan kaikki muu: parisuhde, perhe, sairausloma (kyllä, TAAS kipeänä!), ulkoilu, blogi, liikunta ja oma elämä. Työpäivät ovat venähtäneet välillä 14-tuntisiksi, mutta yksi projekti oli saatava päätökseen. Kovaan ääneen olen aina muita ripittämässä järjenkäytöstä töiden huhkimisen suhteen ja siitä, että kukaan ei ole korvaamaton, mutta niin vaan toimin taas oikein malliesimerkkinä siitä, kuinka ei tule toimia. Sairastelun takia jouduin kuitenkin jo viikolla projektia siirtämään, joten tällä viikolla oli työ saatava päätökseen. 

Olen tosiaan jälleen sairaana: tällä kertaa iski kova flunssa. Minun piti viikko sitten vetää webinaari eli verkkoseminaari, mutta ääntä ei tullut pihahdustakaan keskiviikkoaamuna. Jouduin perumaan vastuulleni kuuluneet kolme webinaaria ja siirsin ne tälle viikolle. Enää en niitä tohtinut siirtää, joten esitykset oli saatava kuntoon.

Sunnuntaina olin siellä pään magneettikuvauksessa. Arvatkaapa, kuinka hyvin sopii yhteen ahtaanpaikankammo ja pään magneettikuvaus sellaisessa pömpelissä. Ei muuten sovi. Tässä kohtaa ehkä mietitte, että noinkohan sinulla nyt aidosti mitään ahtaanpaikankammoa ole. Diagnoosia en siitä ole saanut, mutta ymmärtääkseni se on normaaliahdistusta astetta kovempi. Nuorempana en käyttänyt lainkaan hissejä. En edes kyläillessäni ystävälläni tornitalon 16:nnessa kerroksessa. Jossain vaiheessa pääsin kammosta hieman eroon ja opettelin käyttämään maisemahissejä, joista näki ulos. Umpinaisista en tykkää vieläkään, mutta pystyn henkeä pidätellen niissäkin jo menemään.

Vuonna 2004 teimme pitkän autoreissun Eurooppaan Jiin vanhempien kanssa. Keski-Euroopassa tuppaa olemaan muutamakin tunneli matkan varrella, jos Alppien suuntaan suunnistaa. Siinä missä moni muu pitää tunneliajamista ehkä jännänä ja kivana vaihteluna, minä inhosin noita taponyritystuubeja. Paniikki iski heti, kun auto saavutti tunnelin suun. Tunnelin ajan nojasin Jiihin ja itkin, ja Jii yritti rauhoitella, kunnes pääsimme tunnelista ulos. Se on ihan hirveä tunne, kun tuntee tukehtuvansa.

Yksi ikävä muisto liittyy myös Serenan vesipuistoon, kun ensimmäisenä yhteisenä kesänä teimme päiväretken sinne. Kerroin jo etukäteen, että en mene mihinkään putkiliukumäkiin, en yksinkertaisesti pysty. Jii ymmärsi hyvin, mutta kertoi, että Musta aukko -niminen liukumäki on niin makea, että se on pakko minunkin kokea. Muistutin, että en voi mitenkään mennä umpinaiseen putkeen virtaavan veden kanssa. Jii kehui, että se ei varmasti tunnu niin pahalta, kun siellä on valoja ja musiikkia ja se on ihan lyhyt.

Vastarakastuneena kuvittelin voivani selättää tämänkin pelon ja pitkän maanittelun jälkeen suostuin kokeilemaan putkea. En muista putkesta muuta kuin järjettömän paniikin, joka iski heti, kun liukumäki imaisi minut sisäänsä. Liukumäki oli ainakin kolme kilometriä pitkä ja luulin, että taipaleeni maan päällä päättyy sinne putken sisään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin mäestä ulos ja itkin vain hysteerisesti. Edelläni liukuneet 7-vuotiaat pojat katsoivat ulostuloani kummissaan. Jii liukui perässäni ja nähdessään maanittelunsa seuraukset Jiikin ymmärsi, että kärsin ehkä sittenkin lievää voimakkaammasta ahtaanpaikankammosta.

Kammo on onneksi hieman lieventynyt, mutta tässä vähän taustaa. Jii kertoi, että magneettikuvauksessa saa kuunnella radiota, mutta pömpelistä lähtevä ääni on niin kova, että radio ei sitä koko ajan peitä. Tiesin siis, että pää menee pömpeliin ja meteli on kova. Aloitin henkisen valmistautumisen jo viikkoa aiemmin.

Sunnuntaiaamuna söin aamupalan ja ajoin sairaalalle kuvaukseen. Olin hyvissä ajoin ja pääsinkin vastaanotolle jo varttia ennen varattua aikaa. Hoitaja kysyi, mitä radiokanavaa halusin kuunnella ja vastasin, että SuomiPopia. Hoitaja ohjasi minut tutkimushuoneeseen, jossa epämiellyttävän näköinen masiina valtasi koko huoneen.

Hoitaja pyysi menemään alustalle makaamaan, minkä jälkeen alustaa nostettiin ylöspäin. Hoitaja laittoi kuulokkeet minulle päähän ja vielä naaman päälle sellaisen muovikehikon. Pulssi hakkasi jotain neljättä sataa ja hiki virtasi. Yritin rauhoittua musiikin kuunteluun, mutta tietoisuus ympäristöstä oli turhan vahva. Tunsin palan nousevan kurkkuun ja tiesin, että jos en nyt saa itseäni rauhoittumaan, kohta saa masiina kyytiä. Kuikuilin naamasuojan välistä varpaitani ja sain nielaistua alkaneen ahdistuksen. Suljin silmäni ja yritin rentoutua.

Kone alkoi pitää kovaa ääntä. Pidin silmiä kiinni ja yritin vain kuunnella musiikkia. Meteli laitteessa oli aivan käsittämätön. En voi käsittää, ettei nykytekniikalla rakenneta vähän äänettömämpää laitetta. Uskoisin, että samanlaiseen tunnelmaan voi päästä, jos menee lepäilemään risteilyaluksen konehuoneeseen – sinne moottorin väliin. Sen lisäksi, että kone piti jyskyttävää ääntä, se piti mitä ihmeellisimpiä ääniä. Välillä tuli ujellusta, välillä tuli kolinaa, välillä räminää ja lopussa alkoi joku sireeni ujeltaa. Olin varma, että hälytysääni johtui koneeseen tulleesta viasta. Koko makuualusta alkoi täristä ja odotin, että hoitajat tulevat kohta auttamaan minua. Ai niin, murhamies on tietysti listinyt ne ja kohta on minun vuoroni. Näin sieluni silmin, miten makuualusta pamahtaa masiinaan kiinni ja katkean sinne väliin. En voinut kuitenkaan avata silmiä, ettei ahtaanpaikankammo saa valtaa.

Ennen kuin elämäni päättyi, sireeni hiljeni ja alustan tärinä lakkasi. Ehkä se sittenkin oli osa tutkimusta. Loppuaika oli jopa ihan miellyttävää ja nautin täysin, kun sain hetken vain maata yksikseni. Tietysti senkin piti saman tien loppua ja tutkimus oli valmis. Pääsin lähtemään kotiin. Lääkärin pitäisi ensi maanantaina soittaa ja kertoa tulokset.

Myyntimieheen olen törmännyt tälläkin viikolla. Reippain mielin hän saapui maanantaipalaveriimme ja huikkasi huomenet. Hän otti paikkansa minua vastapäätä, mutta kun huomasi virheliikkeensä, hän keräsi tavaransa ja siirtyi tutulle paikalle viereeni – tuoli kääntyi taas kaaressa ja Myyntimies mökötti selkä muihin päin. Palaverin jälkeen hän hävisi toimistolta tuultakin nopeammin. Tällä viikolla toimitin 195-sivuisen aineiston asianajajallemme haastehakemusta varten ja ensi viikolla taloyhtiö lähtee edistämään asiaansa oman asianajajansa voimin. Saa nähdä, miten päin Myyntimies jatkossa istuskelee.

Tunnelmia heinäkuulta

Viikonloppuna on taas tiedossa mahtavuutta, kun on aika neljän tähden illallisen. On minun vuoroni emännöidä illallista kolmelle ystävälleni. Saa nähdä, mitä keksin vai keksinkö mitään. Tuleekohan huomisesta ensimmäinen illallinen, jolloin turvaudutaan Pizzataxin apuun? Aurinkoista viikonloppua kaikille!

#155: Ennen ja jälkeen: Lasten leikkihuone

Seuraavaksi tutustutaan lasten leikkihuoneeseen, joka on mielestäni yksi parhaita oivalluksiamme uudessa kodissamme. Ystäväni Tuulia harmitteli joskus, miten turhauttavaa jokapäiväinen siivoaminen on: lapset raahaavat lelut yläkerran lastenhuoneesta alakerran olohuoneeseen ja joka ilta lelut pitää kantaa takaisin yläkertaan, jos haluaa olohuoneen näyttävän muultakin kuin lelukauppaan heitetyn pommin jäljiltä olevalta sekasotkulta.

Vaikka sisustusta suunnitellessaan kuinka haaveilisi, että lapset leluineen ja sotkuineen pysyisivät kiltisti omassa huoneessa yläkerrassa, niin vähemmän nuo alle kouluikäiset siellä todellisuudessa leikkivät. Yleensä kotona olevalla on yhtä sun toista kodinhoitoon liittyvää asiaa hoidettavana, joten yhtälö ei vain toimi. Lopputulos on se, että stressaantunut äiti yrittää raivata vaaralliseksi kasvaneita tiski- ja pyykkivuoria edes siedättävälle tasolle ja samaan aikaan lapset kiikuttavat lelua toisensa perään ylhäältä alas. Sekasotku kasvaa entisestään, mikä harvoin lieventää äidin stressitasoa millään lailla. Tilanne huipentuu siihen, että pienemmän pitää raahata isomman perässä myös niitä omia lelujaan ja sen pienen ymmärrys ei millään riitä siihen, että hän ei ole kykeneväinen kulkemaan rappusia edestakaisin omikseen ja vielä vähemmän neljä kertaa itsensä kokoisen nallen tai nukenvaunujen kanssa.

Keittiön vieressä oleva isoin makuuhuone haki tarkoitustaan, kun kannoimme sänkymme yläkertaan lasten makuuhuoneen viereen (#134). Asuntoa etsiessämme halusimme ehdottomasti, että meillä on vierashuone. Haaveilin tietysti isosta, eristetystä vierashuoneesta vieraille tarkoitettuine tyhjine vaatekaappeineen ja muine ylellisyyksineen, mutta järjenääneni huuteli onneksi siihen tahtiin, että ymmärsin haaveideni olevan täysin ylimitoitettuja niille kahdelle yölle vuodessa, kun joku meille yökylään eksyy. Meille riitti siis, että saamme johonkin vuodesohvan, johon yövieraat voidaan majoittaa.

Kaikki edellä mainittu kypsytteli mielessäni aikansa ja sain idean leikkihuoneesta. Emme tehneet huoneeseen mitään remonttia, sillä realistina ymmärrän, että seinät ovat jatkuvan tussihyökkäyksen uhan alla – siitäkin huolimatta, että tussit muka ovat varmassa tallessa eivätkä lapset niihin omin nokkinensa käsiksi pääse. Lisäksi jos ja kun huone joskus muuttuu omaksi makuuhuoneeksemme, vaihdan mielelläni tapetit, joita Myyntimies on unikuviensa seasta tuijotellut.

Huoneessa on vuodesohva, joka toimittaa yösijaa vieraille tarpeen vaatiessa, mutta joka toimii mukavana pötköttelypaikkana, kun lapset vaativat osallistumaan leikkeihin ja itse on kuolemanväsynyt eikä voimat riitä muuhun kuin vaakatasoiseen osallistumiseen. Kaikki lelut ovat leikkihuoneessa ja yllättävän hyvin ne myös pysyvät siellä. Jotain satunnaisia leluja kulkeutuu välillä olohuoneeseen, mutta lähinnä silloin, kun Duplo-ukkelit tai Hello Kitty -perhe lähtevät junalla johonkin reissuun. Huolestuttavan usein nuo retket päättyvät ennen kuin koko kokoonpano on päässyt takaisin lähtöpaikkaansa.

Tämä järjestely sopii tämän hetkiseen elämäntilanteeseen erinomaisesti. Heräämme aamulla yläkerrassa, käymme pesulla ja pukeudumme ennen alakertaan tuloa. Alakerrassa me vanhemmat alamme aamupalahommiin ja lapset leikkivät yhdessä leikkihuoneessa. Aamupalan jälkeen kukin tekee, mitä nyt sen päivän ohjelmaan kuuluu (yleensä minä lähden töihin, ja Jii lähtee lasten kanssa kerhoon tai muskariin). Yläkertaan ei tarvitse päivän aikana kiivetä, elleivät lapset ole päiväuniaikana kotona, jolloin he joskus nukkuvat päiväunet omissa sängyissään.

Illalla, kun päivä on pulkassa ja iltapalat syöty, kipuamme taas yläkertaan, hoidamme iltapesut ja lapset menevät nukkumaan. Äitini oli kovin huolissaan, miten pienten lasten kanssa pärjää 4-kerroksisessa talossa, kun jatkuvasti pitää olla juoksemassa rappusissa, mutta järjestelymme ansioista ei rappusissa tarvitse paljon juosta. Lelut pysyvät hyvin omassa huoneessaan, jossa ne saavat ihan rauhassa olla sellaisessa kaaoksessa, kun sattuvat olemaan. Makuuhuone on pyhitetty nukkumiselle ja nukkumaanmenot sujuvat kivuttomasti, kun ei ole leluja eikä muita ylimääräisiä virikkeitä näkyvillä.

Jossain kohtaa tästä pitäisi tulla meidän makuuhuone, joten katsotaan, millaiseen ratkaisuun sitten päädymme. Nyt menemme näin ja järjestely toimii loistavasti. 

 Huone ennen: 

Huone jälkeen: 

#154: Ennen ja jälkeen: Kylpyhuone

Hypätään seuraavaksi taas ”Ennen ja jälkeen” -kuviin. Kunnian saa seuraavaksi itseoikeutetusti surullisen kuuluisa kylpyhuone. Kylpyhuonehan meni vesivahingon seurauksena kokonaan uusiksi. Kerroin syksyllä kylpyhuoneen vaiheista tarkemmin, joten en ala tässä toistaa itseäni. Lukaise ihmeessä tekstit 55 - 57 ja 70, jos remontin värikkäät vaiheet ovat päässeet unohtumaan ;) Saunaan uusittiin vain lattia ja lisättiin muutama led-valo.

Kylpyhuone ennen:

Kylpyhuone jälkeen:

 

Sauna ennen ja jälkeen:

Uusitut kalusteet ja laatat:

Poreamme Noro Star 140, gold

Pesuallas Noro Loop

Pesuallashana Noro Shine

Allaskaappi- ja taso Noro Uno

Peilikaappi Noro Alva

Suihkuseinä Sanka

Pyyhekoukut Smedbon Life-sarja

Lattialaatta: Blackstone R1UM, 10 x 10

Seinälaatta: Whitestone R1UK, 30 x 60

Tehostemosaiikki suihkun takana: Mos Marbelous black 2,5 x 5

Saunan ovi: Cello musta 8 x 19

Saunan led-valot: 12-osainen led-valosarja 

 

 

 

Tunnelmia poreiluista: 

#153: Face-to-face Myyntimiehen kanssa

Niinhän sitä sanotaan, että kun kaikista vähiten odottaa, se osuu kohdalle. Olin tyystin unohtanut, että olen Myyntimiehen kanssa samassa työpaikassa ja eilen tuo kauan ”odotettu” kohtaaminen tapahtui. Työpisteeni sijaitsee niin, että lasiseinien läpi näen toimistolle tulevat ihmiset. Istuin koneen ääressä valmistautumassa maanantaipalaveriin, kun havahduin isokokoiseen hahmoon kiitämässä toimiston ovelta neuvotteluhuoneeseen.

Jäin miettimään, että näinkö oikein. Oliko tuo pikaisesti neuvotteluhuoneeseen takki päällä sännännyt kaveri todella Myyntimies. Ennen vanhaan hänen saapumistaan oli vaikea olla huomaamatta, mutta nyt sisääntulijan henkilöllisyys jäi aavistuksen epävarmaksi. Kello läheni palaverin alkua, joten keräsin tavarani ja kävelin neuvotteluhuoneeseen. Ja siinä se oli: ensimmäinen kohtaaminen Myyntimiehen kanssa yli vuoteen. Tai voiko sitä nyt kohtaamiseksi sanoa: Myyntimies oli kääntänyt tuolin ja istui selin ovea kohti. Se oli sellainen face-to-back -kohtaaminen.   

Ystävällisesti kollegat olivat sijoittuneet niin, ettei minulle jäänyt muita vaihtoehtoja kuin jäädä Myyntimiehen selän taakse tai mennä hänen eteensä. Kannoin tavarani hänen viereensä ja istuuduin alas, mutta Myyntimies ei kääntynyt edes vahingossa katsomaan, miten olimme sijoittuneet. Havainnollistaakseni asetelmaa, lainasin illalla lasten duploja ja kuvasin teille palaverin kulun. Myyntimies on tuo keltahattuinen kaveri ja minä olen mustahiuksinen neiti vaaleanpunaisissa vaatteissa.

1. Astuin aavistuksen jännittyneenä neuvotteluhuoneeseen. 

2. Huomasin heti Myyntimiehen istuvan selkä muihin päin. Katsoin läpi vapaat paikat. Muut paikat olivat varattuna, joten asetuin Myyntimiehen viereen.

3. Myyntimies istui tuoleinensa koko palaverin selin muihin. Vastasi, jos jotain kysyttiin, mutta muuten oli hiljaista miestä.

4. Palaverin päätyttyä Myyntimies jäi neuvotteluhuoneeseen istumaan. Sivusilmällä huomasin myöhemmin, kuinka hän liukeni huomaamattomasti toimistolta eikä häntä sen koommin näkynyt. 

Moni on miettinyt, miten ensimmäinen kohtaaminen sujuu: tervehtiikö Myyntimies, katsooko silmiin, sanooko jotain ja toimitusjohtajamme toivoi, ettei mene ensikohtaaminen tappeluksi. Valitettavasti kohtaamisesta ei nyt kovin värikästä tarinaa saa kerrottua. En tiedä, voiko tätä nyt edes kohtaamiseksi sanoa, kun en tosiaan nähnyt kuin herran selän ja vähän taisin sivusilmällä vilkaista niskaa.

Omalta osaltani kohtaaminen ei tuntunut miltään. En yksinkertaisesti tuntenut yhtään mitään. Välillä vieressä murjottava selkä hieman huvitti, mutta enimmäkseen koko tilanne vain ihmetytti. Jos on omasta mielestään toiminut täysin oikein ja asianajajan välityksellä uskaltaa esittää väitettä, jos jonkinlaista, niin miksei uskalla katsoa silmiin ja tervehtiä? Ehkä ei vaan halunnut tai jaksanut.

Töihin paluustani on nyt viisi viikkoa. Myyntimies ei ole koko aikana käynyt työpisteellään, joka on muuten ihan omani vieressä. Olemme samassa huoneessa, mutta välissämme on yksi kulma. Kulma tosin on ikkunaa molemmin puolin, joten katsekontaktia siinä ei pysty välttämään. Katsotaan, josko tuo ensi viikolla uskaltautuisi vaikka ihan työpisteelle asti.

Lopuksi vielä lämpimät ystävänpäivätoivotukset kaikille! Muistakaa välittää toisistanne ja olla ystävällisiä toisillenne ❤

Ilman huumoria elämä on tylsää,
ilman rohkeutta elämä on vaikeaa,
ilman rakkautta elämä on toivotonta,
ilman ystäviä elämä on mahdotonta.

#152: Operaatio viikonloppu: sunnuntai

Sunnuntai valkeni aurinkoisena. Päätin käyttää auringonpaisteen hyväksi ja pyysin isääni kävelylle kanssani. Ihan liian vähän tulee vietettyä isän kanssa aikaa ja sekin vähä mitä tulee, menee aina kahden tinttarallan säestämänä. Oli kulunut liikaa aikaa siitä, kun viimeksi olin ehtinyt keskustella isän kanssa rauhassa.

Lähdimme nautiskelemaan aurinkoisesta säästä meren äärelle. Kävelimme aluksi luontopolulla, mutta uskaltauduimme monen muun reippailijan tavoin myös jäälle käppäilemään. Ilma oli fantastinen ja välillä pysähdyimme nauttimaan reppuun pakattuja korvapuusteja ja termarista kahvia. Bongasin ensimmäiset pajunkissatkin rantapajuissa.

Isän ja esikoistyttären retki oli onnistunut ja kävelyn lopuksi sain sanottua isälle tärkeät sanat: olet tärkeä ja rakas, vaikka se liian harvoin tulee sanottua. Isä ❤

#151: Operaatio viikonloppu: lauantai ja issikkavaellus

Iltapäivällä oli ohjelmassa ratsastusreissu. Sain viime kuussa lahjakortin islanninhevostallille ja yllättäen huomasin loppuviikosta, että lahjakortti olikin käytettävä kuukauden sisällä. Aiemmin olimme Ässän kanssa jutelleet, että menisimme yhdessä vähän keväämmällä ratsastamaan, mutta tilaisuus oli käytettävä nyt. Ässä oli talvilomansa alkajaisiksi äidin kanssa Tallinnassa, joten päätin lähteä ratsastamaan yksikseni.

Viime aikojen hektisyyden ja loputtomalta tuntuvan asioidenhoitamisen keskellä kaksituntinen meditaatiohetki metsässä islanninhevosten kanssa tuntui äärettömän vapauttavalta ajatukselta. Jii jäi lasten kanssa ja minä ajoin tallille. Automatkan aikana päätin, että yritän keskittyä vain luonnosta nauttimiseen enkä murehdi mitään meneillään olevia asioita: tulevaa magneettikuvausta, keskeneräisiä taloyhtiön asioita, Myyntimiestä tai mahdollista tulevaa oikeudenkäyntiä.

Tallille päästyäni ohjaaja jakoi hevoset. Hän kartoitti ratsastajien taitotason ja kokemukset. Kerroin, että minulle sopii kyllä mikä hevonen tahansa, mutta jos saa toiveen esittää, niin mahdollisimman tasaista hevosta toivoin. Edessä oli ensimmäinen ratsastus Olian syntymän jälkeen ja ainakin Aman syntymän jälkeen pitkä tauko oli tehnyt tepposensa tasapainolle ja keskivartalon lihaksille. 

Ohjaaja kävi hevosia läpi ja ehdotti, että ottaisin vanhan, oikein kohteliaan ja hyväkäytöksisen herrasmiehen, Kallen (nimi muutettu, mutta siis sama nimi kuin Myyntimiehen oikea nimi). En tiedä, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa: tarkoitukseni oli unohtaa kaikki sen hetkinen ja keskittyä vain meneillään olevaan vaellukseen. Siihen nähden olisi tuntunut absurdilta istahtaa Myyntimiehen selkään kahdeksi tunniksi. Totesin ohjaajalle, että mikä vaan käy, kunhan on reipas. Että ei sillä tasaisella askeleellakaan ole niin väliä. Ohjaaja sitten vaihtoi ja kertoi, että voin ottaa Askan. Se sopi oikein hyvin. Menimme satuloimaan hevoset valmiiksi ja täytyy sanoa, että tämä Kalle oli kyllä yksi kauneimmista islanninhevosista, joita olin ikinä nähnyt, mutta kyllä siinä oli ponia nimellä paiskattu.

Reissu alkoi täydellisesti. Lähdimme heti alkuun keskelle metsää pieniä kinttupolkuja kulkemaan. Maisema oli satumainen: puut olivat valkoisena huurteesta ja jopa havupuut olivat huurteen takia hopean värisiä. Metsässä kaikui vain oksien rasahtelu ja lumen painuminen hevosten kavioiden alla. Erilaisia jälkiä risteili sinne tänne. Kauempana näkyi peura, joka jähmettyi katsomaan ohi kulkevaa hevoslaumaa. Ilma oli kylmä, mutta ei kuitenkaan liian kylmä. Nautin aivan suunnattoman paljon. 

Matka jatkui välillä metsissä samoillen, välillä isommilla poluilla ja pääsimme menemään myös pitkiä pätkiä ravia, tölttiä ja laukkaa. Islanninhevosilla on normaalin kolmen askellajin lisäksi vielä kaksi muuta askellajia eli töltti ja passi. Töltti on nelitahtinen askellaji, jossa jalat liikkuvat samassa järjestyksessä kuin käynnissä. Töltti on ratsastajalle erittäin mukava istua, ja pehmeässä töltissä on helppo ratsastaa pitkiäkin matkoja.

Islanninhevoset ovat erittäin maastovarmoja ratsuja. Puolessa välissä reissua sain kokea jotain, jota ei aiemmin ole issikkavaelluksilla tullut koettua: hevoset joutuivat paniikkiin ja isompikin vaaratilanne oli lähellä. Tölttäsimme reipasta vauhtia metsätietä, kun pientä metsätien yli risteävää polkua pitkin pärähti motocross-moottoripyörä suoraan eteemme.

Ohjaaja näytti kuskille pysähtymismerkkiä ja olimme jatkamassa eteenpäin, kun polulta pärähti toinenkin pyörä. Näytimme pysähtymismerkkiä, mutta yksissä tuumin pojat painoivat hanat kaakkoon ja lähtivät pärisemään meitä kohti. Etäisyyttä ei ollut kymmentä metriä enempää ja hevoset pelästyivät lähestyviä moottoripyöriä. Pyörät syöksyivät hevosten välistä turpaa hipoen. Viisi hevosta oli pystyssä, poikki ja pinossa ratsastajien yrittäessä taiteilla satuloissa. Pojista temppu oli varmaan hauska, mutta siitä on hauskuus kaukana, kun 300-400-kiloinen pohjimmiltaan saaliseläin säikähtää ja yrittää päästä tilanteesta pakoon. Saimme hevoset rauhoittumaan ja käännyimme pois.

Ohjaaja kertoi, että metsässä menee paljon motocrosspyöriä ja hevoset ovat niihin tottuneet, mutta poikien tempaus oli ennen kuulumaton. Pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa muuta kautta. Loppumatkalla koimme vielä muutaman vastoinkäymisen, kun metsäkoneet olivat myllänneet metsää oikein urakalla. Yksi laukkapätkä loppui lyhyeen, kun yllättäen tie oli laitettu umpeen. Hevoset joutuivat tekemään äkkipysähdyksen ja yksi nuori tyttö tippui tämän seurauksena. Löysimme kiertotien, joka sekin osoittautui lopulta umpikujaksi, kun metsäkone oli parhaillaan kaatamassa puita sen varrella.

Minun tavoitteeni oli nautiskella luonnosta ja sitä eivät vastoinkäymiset haitanneet millään tavalla. Reissu oli niin mahtava, että palan halusta päästä jo uudestaan. Siinä hevosen selässä istuskellessa iski kyllä mieletön kaipuu ihan säännölliseenkin ratsasteluun, mutta ehkä sitä on tässä kohtaa vähän liikaa kiireitä tämän säännöllisempään touhuun. Ama odottelee kovasti, että pääsee ”omalla” ponillaan taas ratsastelemaan, joten ehkäpä etsimme jostain tallin, jossa pääsemme yhdessä ratsastelemaan. 

Ratsastuksen jälkeen hain Aman kyytiin ja ajoimme ystävän luokse Nosh-vaatekutsuille. Itselleni kyseiset kutsut olivat ensimmäiset, mutta ihastuin kyllä Noshin vaatevalikoimaan. Ama nautti saadessaan leikkiä kaverinsa Tuutin kanssa. Kutsujen jälkeen kävimme Aman kanssa kaupassa ja ostimme illaksi herkkuja: dippilautaselle paprikaa, kurkkua, porkkanoita, kukkakaalia, kananugetteja, ristikkoperunoita ja pikkupizzoja. Kotiin päästyämme laitoimme herkut poikkeuksellisesti olohuoneeseen tarjolle ja vietimme rauhallisen koti-illan koko perheen voimin Putousta katsellen.