Läheiset jaksavat ihmetellä, miten minulla voi olla koko
ajan jotain asioita hoidettavana. Ihmettelen sitä itsekin. Eikö nämä samat
asiat ole jokaisella? Miksi tuntuu, että kaikkien muiden aika riittää kuitenkin
myös elämiseen? Toiset ehtivät harrastamaan, tapaamaan ystäviä, liikkumaan tai
vaikka suunnittelemaan tekevänsä jotain. Minä juoksen pää kolmantena jalkana
tehtävästä toiseen enkä ole ehtinyt päättää sen enempää kesäloman ajankohtaa
kuin tekemistäkään sille. Meidän pitäisi uusia vuotava suihku, mutta
puoleentoista kuukauteen emme ole ehtineet edes päättää, millainen suihku
vanhan paikalle laitetaan.
Olen koko vuoden halunnut keskittyä elämässä enemmän
oikeasti tärkeisiin asioihin, kuten perheeseen, läheisiin, ystäviin ja myös
omaan hyvinvointiin. Päivittäin pohdin, mistä voin luopua, jotta saan enemmän
aikaa näille asioille. Ja vaikkei se ehkä ulospäin siltä näytä, olen myös joistain
velvollisuuksista päässyt eroon.
Viime viikolla vedin toisen yhtiökokouksen kuukauden sisään
ja tuossa kokouksessa totesin hallituksen jäseniä valitessa, etten ole enää käytettävissä.
Kyseessä ei ollut tämä oma yhtiömme vaan yhtiö, jossa olen toiminut hallituksen
puheenjohtajana viimeiset viisi vuotta. Olin päättänyt ennen kokousta, että en
jatka hallituksessa, vaikka mikä olisi. Vaan niin se meinasi päätös kaatua, kun
yhtiökokouksen jok’ikinen osanottaja toivoi minun jatkavan. Hammasta purren
pidin päätöksestäni kiinni, jolloin vanhempi herrasmies nousi seisomaan ja piti
kiitospuheen puheenjohtajakausistani. Kyllä tuli tippa linssiin. Mutta päätös
piti. Tai no ei ihan, suostuin lopulta hallituksen varajäseneksi, mutta se on
paljon vähemmän kuin puheenjohtajuus.
Omaan yhtiöömme ei kuulu yhtään mitään uutta: yksikään
remontti ei ole edennyt eikä millekään asialle ole tapahtunut mitään. Yli vuosi
sitten yhtiökokouksessa todettiin, että terassiremontin suunnittelu on
aloitettava ajoissa. Syksyllä todettiin, että tarjouksia on alettava pyytää,
jotta työt pääsevät ajoissa heti tänä keväänä alkuun eikä missään nimessä käy
niin, että olemme kesän kynnyksellä eikä asiat ole edenneet. Niin no. Eihän
tässä vielä kesän kynnyksellä olla, kun on niin kylmäkin. Ja hyvä niin, kun ei
terassiremontin etenemisen suhteen ole edellinen puheenjohtaja saanut
ensimmäistäkään tarjousta pyydettyä.
Kateellisena katson naapuriyhtiöitä, joissa jo muutaman
viikon on toteutettu erilaisia remontteja: yhdessä on pihatyöt meneillään,
yhdessä on kattoremontti, kolmannessa on remontissa vissiin koko yhtiö.
Joissain yhtiöissä sentään saadaan päätöksiä aikaiseksi ja aina toteutukseen
asti. Minä odottelen E D E L L E E N, että saisin viime lokakuun hallituksen
kokouksen pöytäkirjan liitteeksi yhden reklamaation, jonka ex-puheenjohtaja on
luvannut noin 15 kertaa toimittaa.
Haastehakemuksemme ei ole edennyt sekään. En vain ole
ehtinyt siihen palata. Myyntimiestä ei toimistolla ole näkynyt moneen viikkoon –
eipä ole kyllä ikävä päässyt yllättämäänkään. Sellaista. Turhauttaa, kun hoitaa
asiaa asian perään, mutta kuitenkaan ei mikään tunnu etenevän mihinkään.
Johan meni narinaksi tämäkin postaus. Kaikesta kiireestä
huolimatta olen kyllä useita kertoja vain itsekkäästi ottanut aikaa itselle tai
perheelle. Monena iltana olisi pitänyt kaiken hässäkän jälkeen avata kone ja
tehdä jotain, mutta olen saattanut katsoa Jiin kanssa elokuvan tai mennä
ajoissa nukkumaan. Lasten edessä en ole koneella istunut aikoihin, ellei
lasketa etäpäiviä, jolloin lapset ovat saattaneet minut nähdä koneella
tekemässä töitä. Mutta aikoihin en ole avannut konetta enää työpäivän
päättymisen jälkeen vaan otan ajan yhdessä olemiselle.
Vaikka usein tuskastun tähän hektiseen elämään, ovat asiat
kuitenkin hyvin. En tiedä, miten realistista on toivoa rauhallisempaa
elämänmenoa, jos työssäkäyvänä, kahden pienen lapsen äitinä yritän pyörittää
kokonaista taloyhtiötä ja siinä sivussa opiskella oikeustieteidenmaisteriksi. Omia
valintoja kaikki – eikä edes ihan pieniä.
Kerroin viime kerralla tenteistä, jotka kävin viikon sisällä
suorittamassa ilman valmistautumista. Yksityisoikeuteen yritin vielä lukea
opettajan luentomateriaaleja, mutta motivaatio tyssäsi etusivulle, jossa
opettaja lähetti terveisiä, että ilman tenttikirjallisuutta on turha tentin
läpäisystä haaveilla – pelkällä luentomateriaalilla ei tentistä voisi selvitä.
Viime perjantaina vastaanotin arvosanan tentistä: 3! Hylättyjä oli 40
prosenttia. Paremmat pisteet oli vain kuudella tenttijällä ja osallistuneita
oli 94. Fiilis oli mieletön.
Liiaksi en uskaltanut innostua, sillä vielä on toinen
arvosana vastaanottamatta ja se voi olla ihan mitä vain. Ja seuraavat kaksi
tenttiä huhuilevat jo nurkan takana: vapun jälkeen pitäisi ymmärtää jotain
oikeusteoriasta ja -historiasta. Näillä näkymin itken taas tenttiä edeltävänä iltana,
kun valmistautuminen on surkeampaa kuin suomalaisten menestys
jalkapallokentillä – eli umpisurkeaa
😃
😃
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti