Eilen minulla oli töiden osalta toimistopäivä. Vähän myöhemmin
aamupäivästä Myyntimieskin uskaltautui toimistolle loman päättymisen merkeissä.
Pysyimme omilla työpisteillämme, kunnes iltapäivästä Myyntimies käveli luokseni.
Olin töihini keskittyneenä, kun Myyntimies seisahtui viereeni ja sanoi: ”voitasko
me vähän jutella?” Olin enemmän kuin hämilläni ja totesin, että kyllä.
Siirryimme myyntiryhmän yhteisestä huoneesta pienempään työhuoneeseen ja istuimme alas. Myyntimies kysyi, miten on mennyt. En tiennyt, tarkoittiko hän töitä, vesivahinkoa vai elämää noin yleisesti. Annoin kaikkiin edellä mainittuihin sopivan yleispätevän vastauksen, että on mennyt paremminkin.
Myyntimies jatkoi: ”Saisimmekohan jotenkin tämän asiamme yhteisymmärryksessä
päätökseen?” Hän kertoi jälleen tutut kuviot, kuinka he eivät tienneet
vahingosta, kuinka he pahoittivat mielensä vaatimuksestamme, kuinka me olimme
sopineet, että he vapautuvat kaikesta vastuusta sillä 7 000 eurolla ja sitä
rataa. Löytyi Myyntimieheltä inhimillinen puolikin, kun hän totesi, että
tilanne on rasittava, kun kuitenkin olemme samassa työpaikassa, samassa
tiimissä ja muun muassa ensi viikolla yhteisellä työmatkalla. Hän kertoi
haikealla äänellä, kuinka hänen on ikävä sitä, että olimme hyviä työkavereita
ja hänen mielestään ystäviä muutenkin. Hän muistaa, kuinka toi meille jouluna
viiniä vanhalle kodillemme – ja – ”Ama, kuinka hän on sitä pientä söpöläistä
ikävöinytkään”. Hänen mielestään ei ole kenenkään edun mukaista, että asiaa
viedään oikeuteen.
Totesin, etten jaksa kovin yksityiskohtaisesti näitä samoja
asioita käydä läpi, kun ne on lukuisia kertoja jo käyty. Tyydyin toteamaan,
että ostimme hyvässä kunnossa olevan asunnon, joka ei sitä heidän teettämänsä
remontin johdosta sitten ollutkaan. Meille on tullut tästä huomattava määrä
ylimääräisiä kustannuksia ja jouduimme asumaan seitsemän kuukautta pois omasta
kodistamme. Kerroin, että meidänkin kannaltamme ihanteellisinta olisi, että
asia ratkeaisi ilman oikeudenkäyntiä ja voisimme unohtaa koko asian. Emme
kuitenkaan ole valmiita antamaan asian vain olla.
Myyntimies totesi hiljaisella äänellä, kuinka tämä harmitus
alkaa vaikuttaa jo yöuniinkin. Minä kerroin, että meillä se on tehnyt sitä jo
yli vuoden ja elämämme on tämän johdosta ollut hetkittäin erittäin raastavaa.
Myyntimies kertoi myös, miten hän pahoitti mielensä, kun otimme asianajajan
mukaan kuvioihin. Muistutin, että yritimme hoitaa asiaa ilman asianajajaa,
mutta heillä ei ollut minkäänlaista intressiä yrittää selvittää asiaa. Myyntimies
muistutti astetta vakavampana, ettei hänkään ole kaikkia kortteja vielä
kääntänyt ja oikeudenkäynnissä tullaan sitten näkemään jotain muuta, jos sinne
asti mennään. Lisäksi Myyntimies muistutti, että jos asia etenee oikeuteen
asti, ovat välimme lopullisesti naps poikki.
En tiedä, mistä tässä keskustelussa oli kyse. Oliko tämä
Myyntimiehen epätoivoinen yritys pelotella meitä vetäytymään asiasta? Vai
toivooko hän oikeasti sovintoa ja välien parantumista ennalleen? Pelkääkö hän
vain häviävänsä vai miettiikö hän oikeasti, että oikeudenkäynti on kannattavaa
vain lakimiehen lompakolle? En tiedä. Sen tiedän, ettei hänen epätoivoiset ja ”ystävyyttämme”
ikävöivät sanansa minua hämää. Tunnen hänet ja tiedän hänen tapansa toimia. Ja Aman
vetäminen kuvioon oli liian paksua jopa Myyntimieheltä. Oikeudenkäyntiä en ole
kuitenkaan missään kohtaan toivonut, joten sovintoehdotus tuntui helpottavalta.
Keskustelun lopuksi sovimme, että keskustelen Jiin kanssa ja
mietimme, millaiseen sovintoon olisimme valmiit. Toivon hartaasti, että
pääsemme yhteisymmärrykseen ja voisimme kääntää lopullisesti sivua elämässämme tämän
asian osalta. Nousimme ylös ja Myyntimies halasi minua. Hämmästyin tästä
eleestä, mutta hämmennystä enemmän minua ahdisti, kun tuli mieleen Myyntimiehen
liiankin tutuksi tullut siisteyskäsitys (#21).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti