#102: Vain elämää

Yritän kovasti elää aina tässä ja nyt. Kaltaiselleni kontrollifriikille se ei ole helppoa, kun elämä pitäisi olla aikataulutettuna exceliin vähintään kolme viikkoa eteenpäin, jotta se olisi jotenkuten hallinnassa. Mielessäni itää kuitenkin toisinaan liian vahvastikin ajatus siitä, että elämä voi päättyä milloin tahansa. Olen sen omin silmin joutunut niin monesti todistamaan. Pakonomaisesta järjestelmällisyydestä huolimatta pyrin aina muistamaan sen, että jokainen hetki voi olla viimeinen ja jokainen hetki pitäisi sen mukaisesti myös elää.

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellinen. Olen elänyt hyvin pitkälti vain ajanjaksoja. Odottanut aina jotakin tulevaa hetkeä ja luonut sen jälkeen aina uuden stepin. Yllättäen vesivahinko ja sen korjaaminen on määritellyt näitä askelmerkkejä hyvin pitkälle. Samalla elämä on mennyt rasittavaan ”sitten, kun” -moodiin. Teen sitä, teen tätä, elämä on sellaista ja se on tällaista sitten, kun vahinko on korjattu ja pääsemme kotiin. 

Heti vahingon tapahduttua ajattelin, että pääsemme kotiutumaan sitten, kun vahinko on muutaman viikon päästä korjattu. Sitten se piti olla juhannukseen mennessä. Sitten se piti olla kesän lopussa, mutta kuitenkin niin, että pääsemme vielä nauttimaan ihanista terasseistamme sitten, kun remontti on ohi.

Heinäkuussa remontin alkaessa jaksoin eteenpäin ajatuksella, että kun syksy taas alkaa ja lasten harrastukset, me olemme ihan viimeistään kotona. Ei mikään voisi siirtää kotiinpaluuta enää elokuun lopusta eteenpäin – ei mikään. Huhti-toukokuussa jaksoimme vielä vitsailla, että jouluksi kotiin. Elokuun lopussa se ei naurattanut enää yhtään. Näin marraskuussa kirjoittaessa voin sanoa, että typerin sananparsi, mitä olen ikinä kuullut.

Olen käynyt silmien laser-leikkauksessa vuonna 2007 ja tuosta leikkauksesta minulle jäi paha kuivasilmäisyys loppuelämän vaivaksi. Käytän jatkuvasti silmätippoja. Toiveajattelusta vai mistä lie johtuen otin kotoa aina muutaman paketin silmätippoja mukaani. Joka kerta mietin, että otanko enemmän, ettei pääse loppumaan, jos emme kuukauden sisällä pääsekään kotiin. Mutta joka kerta otin vain muutamaksi viikoksi eteenpäin. Ja sitten ne loppuivat ja taas piti hakea lisää. Tein tuon saman ajatustyön niin moneen kertaan, että ihan ärsyttää. Mutta silti, aina vain muutamaksi viikoksi eteenpäin.

Perheemme on tykännyt seurata Vain elämää -tv-sarjaa. Laskeskelin sen alkupäivää moneen otteeseen ja tulin aina siihen tulokseen, että sarjan alkuun mennessä olemme takaisin kotona. Pääsemme nauttimaan sarjasta omalta sohvalta takkatulen loisteessa. Viikot kuluivat ja jouduin myöntämään, että ehkä ensimmäinen jakso katsotaan äidin yläkerrassa pikkutv:stä, mutta loput sentään omassa kodissa. Ja kuinka kävi? Näimme viimeisen, koostejakson, omasta televisiostamme.

Lasten syntymäpäiväjuhlat oli yksi steppi, jota odotettiin ja remontin takia suunniteltiin kovastikin. Kuten aiemmin kerroin (#74), olimme päättäneet, että pidämme lapsille yhteiset juhlat, kunhan pääsemme takaisin kotiin. Laskimme, että 10.9. on vielä riskialtista aikaa emmekä välttämättä ole kotona. Seuraavalla viikolla olemme varmuudella kotona, mutta jos urakka valmistuu vasta muutama päivä ennen suunniteltuja juhlia, voi kotona vielä olla turhan suuri sekamelska synttärijuhlia ajatellen.

Päätimme, että pidämme synttärit 24.9. Urakka ei mitenkään voi venyä sinne asti ja olemme takuuvarmasti ehtineet kodinkin laittaa moneen kertaan kuntoon. Suru tuli jälleen puseroon, kun viikot kuluivat ja juhlapaikkaa piti alkaa etsiä muualta. Oikeasti itku pääsi pari päivää ennen juhlia, kun tajusin, että lasten juhlavaatteet ovat kotona eikä kaapeille ole mitään asiaa. Onneksi molemmat saivat lahjaksi muutaman siistimmän vaatteen ja vaihdoimme juhlatamineita sitä mukaan, mitä paketeista paljastui.

Äitini oli varannut lomamatkan lokakuun alkuun ja olimme luvanneet hoitaa Teddy-koiraa matkan ajan. Syyskuussa äiti totesi, että hoitohan onnistuu hyvin, jos ette ole vieläkään päässeet kotiinne. Naurahdin, että hulluksiko se äiti on tullut, emme millään mitenkään päin enää lokakuussa asu äidillä. Lokakuu tuli, äiti lensi Turkkiin, äiti vietti lomaa ja äiti lensi vielä takaisinkin ja me istuimme kuin tatit p..puurossa äidin nurkissa.

Minulla on kolmen hyvän ystävän kanssa tapana järjestää neljän tähden illalliset kukin vuorollaan. Heinäkuussa tapasimme viimeksi ja ilta oli mitä ihanin. Seuraavaksi olisi oma vuoroni toimia illan emäntänä. Laskeskelimme kalentereista varmaa päivää, jolloin takuuvarmasti illanistujaiset onnistuvat uudessa kodissamme. Takuuvarmapäivä löytyi lokakuulta, mutta senhän te jo tiedättekin, että onnistuiko vai ei.

Edellinen asuntomme oli lapsuudenkotini, jossa asuin 2-vuotiaasta 17-vuotiaaksi, kunnes palasin myöhemmin takaisin. Lapsuusvuosien aikana pihallamme oli iso kaveriporukka, joiden kanssa on pidetty yhteyttä näihin päiviin saakka. Osa on muuttanut kauemmas eikä ole nähty vuosiin, mutta yhteydessä olemme edelleen. Ehdin kutsua Peltotie 100 -porukan kokoon vielä vanhalle asunnollemme, mutta jouduin peruuttamaan kutsun lasten sairastelun ja pieleen menneiden muuttoaikataulujen takia.

Lupasin kaikille, että kutsun heidät heti keväällä uuteen kotiimme. Kevät tuli ja toi mukanaan vesivahingon. Peruin kutsun jälleen ja siirsin sen niin pitkälle, että mikään ei voi tulla väliin: marraskuun 5:nteen. Kun lokakuun alussakaan ei vielä ollut tietoa kotiin pääsystä, peruin juhlat vielä kerran. Sovimme uuden päivän helmikuun alkuun.

Tapaamista ei tule estämään se, ettemme olisi päässeet kotiin. Mutta tuo tapaaminen ei tule ikinä olemaan tapaaminen, joka sen piti olla. Sopiessamme päivämäärästä viimeisen kerran, yksi positiivisimmista tuntemistani ihmisistä kommentoi viestiketjuumme näin: ”On kyllä kiva nähdä 409 000 000 vuoden jälkeen! Tätä odotan kovasti ❤”. Tasan kymmenen päivää myöhemmin sain kuulla, että tämä ystävä on poistunut keskuudestamme. 

Muistakaa siis kertoa läheisillenne aina, kun mahdollista, että välitätte heistä. Elämä on täynnä yllätyksiä – hyviä ja huonoja. Ei pidä liikaa synkistyä siitä, että jokainen hetki voi olla viimeinen, mutta ajatusta ei kannata kokonaan unohtaakaan. Joskus elämä lennättää kuin siivillä läpi poutapilvien, joskus se potkii päähän niin, että silmissä mustuu, mutta sitä se vain on – elämää.