Alkuun vesivahinko ei edes harmittanut kovin paljon,
turhautti vaan kovasti. Kaikki oli jotenkin niin epäuskoista ja luottavaisin
mielin odotimme, että juhannukseen mennessä pääsemme kotiin. Kun aika kului
eivätkä asiat edenneet, turhautuminen kasvoi entisestään. Epätoivoinen
pääsykoeyrittäminen (#36) toi kuvioon käsittämättömän väsymyksen, jota en ole
saanut vieläkään nollattua.
Heinäkuussa koin ensimmäisiä katkeruuden tunteita. Koin
todella epäreiluksi sen, että olin ollut tarkka ja tehnyt kaikkeni välttääkseni
meneillään olevan painajaisen, mutta olimme kuitenkin keskellä sitä. Kun Jiin
loma loppui, kuluneen kesän ajatteleminen ahdisti.
Pääsin katkeruudesta kuitenkin irti. Maailmassa oli paljon
vakavampiakin asioita. On ihmisiä, joilla ei ole kotia ollenkaan ja minä
harmittelin, kun omassa kodissa on pieni vesivahinko. No, ei mikään pieni,
mutta koti meillä kuitenkin oli. Olimme terveitä ja perhe oli kaikesta
hajoilusta huolimatta yhdessä. En antanut itselleni lupaa valittaa ja sain
käännettyä ajatukset positiivisuuden puolelle.
Syksyn koittaessa en voinut ikäville ajatuksille enää
mitään. ”Kaikelle on tarkoitus” -mantra lensi lehtikoriin. Olin vihainen, olin
katkera ja olin turhautunut. Tämän piti olla viimeinen vuoteni lasten kanssa
kotona. Tästä vuodesta piti ottaa kaikki ilo irti lasten kanssa. Jätin
luottamustehtäviä ja muita ylimääräisiä tehtäviä mahdollisuuksien mukaan pois,
jotta voin keskittyä nauttimaan hetkistä lasten kanssa. Kesän piti olla
unelmien kesä Jiin pitkän kesäloman ansiosta.
Lähdin Aman syntymän jälkeen töihin, kun Ama täytti yhden
vuoden. Jii jäi Aman kanssa kotiin ja olin kateellinen heidän yhdessä
viettämästään ajasta. Vaikka vauva-ajassa oli oma ihanuutensa, Jii sai viettää
aktiivisempaa ja osallistuvampaa aikaa Aman kanssa. Olian kohdalla päätin, että
olen pidempään kotona. Halusin nauttia ajasta, jolloin Olia on muutakin kuin
lattialla pötköttävä sinappikone. Vaikean alun takia tuntuu, että elämästä
nauttiminen on mahdollista vasta nyt – taisi voisi olla, jos ei olisi näin
väsynyt.
Sovimme jo aiemmin, että palaan töihin 2017 vuoden alussa.
Jii jää lasten kanssa kotiin. Syksyn hiipiessä mieliin, aloin miettiä
taloudellista puolta. Minulla oli säästöjä, joiden turvin pystyin olemaan
vuodenvaihteeseen kotona, mutta säästöt paloivat pelottavaa vauhtia
remonttikustannuksiin. Öisin ajatuksiin tunkeutui mörkö, joka mörisi, että
rahat eivät tule riittämään.
En uskaltanut laskea rahatilannetta moneen viikkoon. Ajatus
siitä, että joutuisin palaamaan töihin suunniteltua aiemmin, puristi rintaa.
Töissä ollessani menettäisin ennen kaikkea ajan lasten kanssa. Sen lisäksi
joutuisin olemaan tekemisissä Myyntimiehen kanssa. Ajatus siitä, että viimeinen
vuoteni kotona päättyisi ennenaikaisesti ja vaihtuisi yhteistyöhön Myyntimiehen
kanssa, tuntui raivostuttavalta.
Päätin, että tavalla tai toisella olen kotona
vuodenvaihteeseen. Ja onneksi näyttää siltä, että vielä loppuvuosikin jollain
tavalla selvitään. Mutta kun katson aikaa taaksepäin, tulen äärimmäisen
surulliseksi. Väkisin mieleen hiipi ajatuksia siitä, mitä kaikkea olen
menettänyt. Minulla ei jää tästä vuodesta käteen paljon muuta kuin valvomista,
itkemistä ja kymmeniä ellei satoja reklamaatioita ja selvittelyjä. Ama pyytää,
että ”tekisin töitä” (=hoitaisin asioita) hänen vierellään, kun hän leikkii.
Hän ei enää pyydä, että jättäisin koneen tai puhelimen, vaan että olisin edes
samassa huoneessa, vaikken henkisesti läsnä olisikaan.
Inhoan käyttää puhelinta ja tietokonetta lasten edessä. En
tiedä mitään ärsyttävämpää kuin asioiden hoitamisen esimerkiksi perheen
ruokailun aikana. Mutta kulunut vuosi on vaatinut asioidenhoitoa hetkittäin
kellonympäri. Olen ollut juuri se huono äiti junassa tai leikkipuistossa, joka
näpyttää puhelinta, kun lapsi istuu vieressä.
Mielipahaa syntyy yllättävistäkin asioista. Ensimmäisenä palatessamme
kotiin, piti tyhjentää lasten vaatekaapit, sillä kaikki vaatteet olivat jääneet
pieneksi. Kaikki ihanat Olian käyttöä odottaneet vauvanvaatteet joutivat
suoraan takaisin pahvilaatikkoihin. Kuinka turhauttavaa, että olin käyttänyt
niidenkin viikkaamiseen keväällä niin paljon aikaa. Kaikki kotikukat olivat
kuolleet odotellessaan elämää taloon. Niistä huolehtiminen ei ole vahvinta
alaani eikä se todellakaan ole sitä, jos asun jossain muualla.
Kesäisin keräämme pakastimen täyteen marjoja niin, että
pärjäämme seuraavaan kesään. Tänä kesänä en poiminut ensimmäistäkään mansikkaa
tai mustikkaa mistään. Uusi pakastimemme odotteli Gigantin varastossa noutajaa
(#44) eikä ensimmäistäkään itsepoimittua marjaa ole säilössä.
Oikiksen pääsykoe oli tänä vuonna helppo. Olisinko ehkä
opiskelemassa unelmieni ammattia, jos olisin ehtinyt lukea kirjat enemmän kuin
kerran? Olisimmeko ehkä päässeet lomalle johonkin, jos koko loma ei olisi
kulunut rautakaupoissa juoksemiseen? Myyntimies lähetteli terveisiä sieltä ja
täältä maailmalta samalla, kun Jii nukkui teltassa unelma-asuntomme
takapihalla (#63).
Ennen kaikkea olen katkera ja pahoillani lasten takia. He
ovat joutuneet kestämään väsyneitä ja stressaantuneita vanhempia. Tästä piti
tulla unelmien koti meille kaikille, mutta vuosi on ollut painajaismainen. Nyt
minulla on tasan kaksi kuukautta aikaa nauttia viimeisistä hetkistä lasten
kanssa ennen töihin paluuta. Tämäkin ilta menee kahden reklamaation ja yhden
selvityksen tekemiseen, mutta huomenna sitten…
Tällä kertaa tällainen vähän raskaampi päivitys. Tiedän, että meillä on oikeasti asiat hyvin, vaikka moni asia tuntuu epäreilulta. Antanette
anteeksi pienen väsyneen purkauksen. Jatkossa taas hauskempia asioita, kun Pate
ja kumppanit palaavat kuvioihin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti