Ensimmäinen viikonloppu kotonamme sujui pihatöiden
merkeissä. Taloyhtiössä vietettiin pihatalkoita lauantaina, mutta jäin Olian kanssa
sisälle, kun Olia oli kuumeessa. Jii ja Ama osallistuivat kuitenkin
talkoohommiin ahkerasti. Sunnuntaina uskaltauduin jo itsekin vähän ulos ja
laitoimme omaa vihreää keidastamme (#43) kuntoon. Talkoita varten oli tilattu
jätelava, jolle sai omiakin roskia viedä.
Päätimme siistiä takapihaa ihan
urakalla. Pensasta kasvoi siellä täällä niin, että oli jo vaikea hahmottaa,
mistä mikäkin pensas alkoi ja mihin se päättyi. Erilaisia puitakin oli päässyt
versomaan siinä määrin, että muutaman vuoden kuluttua meillä olisi voinut olla
takapihalla ihan oma metsä.
Leikkasin takapihan rinteessä kasvaneen angervon. Pensaikko oli
villiintynyt täysin ja laskeskelin, että rinteessä saattaisi olla 20 pensasta,
jotka näyttäisivät ensi kesänä kauniilta, kun ne nyt lyhennetään ihan
matalaksi. Teimme vastaavan työn vuosi sitten edellisessä yhtiössämme ja tulos oli
juuri toivottu.
Leikkaussavottaan alkaminen tuntui vaikealta. En päässyt
käsiksi pensaan juurille millään. Mistä kohtaa oksia nostinkin, ne jatkuivat
aina vaan molempiin suuntiin kietoutuen lopulta muihin oksiin. Lopulta saksin
oksia täysin summamutikassa sieltä täältä. Raivaustyön tiimellyksessä nostelin
parimetrisiä pensaanoksia sivuun. En ole ikinä tiennyt, että angervossa voi
oikeasti kasvaa reilusti yli parimetrisiä oksia. Rinteestä paljastui lopulta vain 8
pensasta. Ei ollut ihan vähään aikaan angervo sitten oksasaksien kanssa
tulilinjalle joutunutkaan.
Jii kaatoi yhden isomman haavan keskeltä takapihaa. Ama
katseli mietteliäänä isän touhuja ja kysyi varovaisesti: ”Mitähän Myyntimies
tästä tuumaa? Mitä jos Myyntimies tulee käymään ja huomaa, että isi on kaatanut
sen puun?” Sen enempää ajattelematta tokaisin, että tuskinpa on kyläilemään
tulossa, mutta nähdessäni Aman vielä hämmentyneemmän katseen, ymmärsin selittää
asian vähän paremmin. Kerroin, että Myyntimiestä ei varmasti haitannut
puunkaato, kun se oli vähän jo auringonkin edessä ja voihan se olla, että
joskus Myyntimies vielä tuleekin kylään. Ama helpottui.
Ensimmäiset yöt kotona sujuivat aika kivasti. Jännitin
kovasti, miten varsinkin Ama pärjää, kun on neljä kuukautta nukkunut äitini
vieressä. Myös Olialle oli tiedossa muutoksia, kun piti siirtyä äidin ja isän
huoneesta omaan huoneeseen – vaikkakin siis Aman kanssa samaan huoneeseen. Lapset
menivät hyvin yhdessä nukkumaan ja luulen, että molemmat nauttivat siitä, että
toinen on siinä vieressä.
Yöllä ongelmia tuli kuitenkin säännöllisin väliajoin: Olia
huusi pari kertaa yössä kadonneen tutin perään ja Ama keksi huutaa milloin
mistäkin syystä. Alussa Ama myös kömpi yöllä meidän väliin nukkumaan, mutta jos
joku seurasi blogia jo Bebe-reissun aikana niin tietää, että valitettavasti
Jiin vieressä ei ole turvallista nukkua kenenkään. Toimivan parisuhteen nimissä
minäkin henkikultaani päivittäin uhmaan, mutta lapsia suojelen viimeiseen asti arvaamattomilta
karateliikkeiltä. Silmät ristissä sitä täytyi sitten pieni aina taluttaa
takaisin omaan sänkyyn ja kertoa, että siellä on kaikkein paras nukkua. Ja
hyvin se aina sen jälkeen sujui.
Seitsemän kuukauden aikana olin jo melkein unohtanut, miltä
tuntuu, kun on oma koti. Loppuaika äidin luona meni jo niin kivuttomasti, että
kotona tuntui jopa hieman orvolta ilman äitiä. Tämä häiriö meni onneksi
nopeasti ohi :D Tuntuu kuitenkin hurjalta, että yli puolet vuodesta asuimme
muualla. Lähdimme kotoa talvivaatteissa lumikinosten peittäessä maata. Kevät
lämpeni nopeasti ja kuskasimme talvivaatteet välillä jo takaisin. Ehti melkein
ensilumikin sataa ennen kotiintuloa ja saimme vielä hakea uudestaan paksummat vaatteet
käyttöön. Aikaa oli vierähtänyt sen verran, että kaapeissa olleet
lastenvaatteetkin piti heti ensitöiksi pakata pois: Olian vaatteet menivät pahvilaatikkoon
odottamaan seuraavaa käyttäjää ja Aman vaatteet suoraan Olian kaappiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti