#127: Viimeisen viikon riemuja

Nurinkurisesti palaan nyt vielä viime viikon tunnelmiin. Maanantaista ehdinkin jo tarinoida, mutta loppuviikko jäi lasten jalkoihin. Tiistaina olin lasten kanssa Messukeskuksessa pidetyssä PomppulinnaTaivaassa. Suomen suurin pop up -sisähuvipuisto oli avoinna 26.12.2016-8.1.2017. Nimensä mukaisesti tarjolla oli pomppulinnoja jokaiseen makuun: pientä, suurta, jättiä ja megaa. Oli puhallettavia linnoja, discoa ja erilaisia eläinpomppulinnoja. Yksi erikoisimmista oli 40 metriä pitkä pomppuolympiarata, joka Aman mielestä tosin oli hirviön kita. Pomppulinnojen lisäksi oli seikkailuratoja, liukumäkiä, pelejä, autorata sekä poniratsastusta ja hevoskärryajelua.

Tapahtuma aukesi kello 10 ja tapasimme Aman kerhokaverin Tuiskun sekä hänen äitinsä ja pikkusiskonsa Messukeskuksella. Sisähuvipuisto oli kallis (Ama 15 euroa ja minä 7 euroa), mutta kyllä se oli koko rahan arvoista. Lapset olivat niin innoissaan, ettemme meinanneet pois päästä. Ei paljon vauhtia haitannut, vaikka jäi lounas ja päikkärit väliin. Vasta kun Jii tuli kahden jälkeen meitä hakemaan ja tiesi kertoa, että ulkona oli Amalle tuttu poni, Lissu, kävelyttämässä lapsia, innostui Ama siinä määrin, että pääsimme pois PomppulinnaTaivaasta. 

Tunnelmia PomppulinnaTaivaasta:

 

Nopeuspelimestarin taivas ;)

Ihan kohtalainen tulos yhdellä yrityksellä

 

Ulkona tosiaan odotteli Lissu-poni, jolla Ama on käynyt ratsastelemassa enemmänkin. Lissun omistajalla oli mukana myös suomenhevonen, joka vei kärryajelulle ja saattoi vaikka autolle. Oma automme oli ihan ulko-oven läheisyydessä, mutta kävimme kuitenkin kierroksella. Kierroksen jälkeen Ama ratsasti Lissulla vielä kaksi kertaa ja Oliakin keikkui yhden kierroksen kyydissä.

Tiistai-iltana siskoni Zara tuli meille yökylään. Haimme Zaran kyytiin ja ajoimme äidin luokse syömään. Kotona ei illalla paljon ehditty, kun jo koitti nukkumaanmenoaika. Keskiviikkona Zara hoiti lapsia, kun minä kävin kampaajalla. Kampaamoreissun jälkeen olikin jo kiire Länsisatamaan, josta lähdin lasten ja äidin kanssa käymään Tallinnassa.

Matkustimme ensimmäistä kertaa Silja Europalla ja meillä oli auto mukana. Täytyy sanoa, että reissut ovat joskus menneet paremminkin. Olimme satamassa kello 17. Autoja oli kerääntynyt jo hyvän matkaa jonottamaan, mutta jono ei liikkunut mihinkään. Istuimme ja odotimme, mutta autot eivät liikkuneet ensinkään. Ihmiset hämmästelivät ja nousivat autoistaan ihmettelemään tilannetta. Me istuimme autossa katsellen, kuinka myrskytuuli riepotteli hämmästyneitä kanssamatkustajia.

Olia alkoi hermostua istuimessaan ja ajattelin nousta rauhoittelemaan. Ehdin saada jalan autosta ulos, kun merituuli nappasi minut mukaansa ja samassa autot nytkähtivät liikkeelle. Tuulta uhmaten syöksyin takaisin autoon ja hetki meni keräillessä sikin sokin menneet hiukset, jalat ja kädet ojennukseen. Pääsimme näppärästi lähtöselvitykseen ja ajoimme kohti laivaa, kunnes pysähdyimme jälleen jonottamaan. Tällä kertaa jonotusta kesti kolme varttia ja pääsimme lopulta laivaan vasta 18.30, jolloin laivan oli määrä käynnistää moottorit ja ottaa nokka kohti etelää. Jostain syystä kuvittelin, että pääsemme näppärästi autolla suoraan laivaan, mutta 1,5 tunnin kokonaisodotuksen jälkeen myönsin, että kävellen olisimme olleet jo perillä.

Näppäryys jatkui heti autokannen jälkeen, kun autokannelta oli vain rappuset seuraavaan kerrokseen. Siinä sitä oli sujuvuutta kerrakseen kahden lapsen, viiden kassin, rattaiden ja muiden tamineiden kanssa portaita punnertaessa. Lopulta pääsimme hyttiin ja olin edeltäneiden raskaiden tuntien jälkeen ihan valmis sänkyyn. Mutta Ama oli eri mieltä ja hinkui pallomereen. Oma vatsanikin tuumasi, että järkevä se on vielä lähteä liikkeelle ja käydä vähintään syömässä.

Laiva ei ehtinyt köysistä irrota, kun merenkäynti otti paatin suojelukseensa. Aallot olivat valtavat ja laiva keinui niin, ettei Olia voinut kävellä lainkaan omin jaloin, kun epätasainen meno heitti pienokaisen pitkin seiniä. Ilta meni ruokailun jälkeen pieniä ostoksia tehden ja laivan leikkipaikassa touhuten. Leikkipaikka oli kyllä erityisen mieluinen molemmille lapsille ja myös aikuinen viihtyi siellä. Valitettavasti meno oli illalla jo sen verran rajua, että pienemmät meinasivat jäädä jalkoihin. Isommat pojat pelasivat pomppupaloilla futista ja pallot sinkoilivat hirveällä voimalla ympäri leikkihuonetta.

Lopulta siirryimme hyttiin, jossa napostelimme vielä iltapalaa. En tiedä, mikä järjetön ääni kaikui pitkän aikaa, mutta desibelit olivat tajuttomat. Ensin luulimme äänen tulevan torvesta, mutta luultavasti se jotenkin kantautui autokannelta. Meteli jatkui puoli yhteentoista, minkä jälkeen pääsimme nukkumaan. Heräsin tuohon järjettömään ääneen kello 2.20, 2.55, 5.30 ja vielä 7.55. Siihen päälle yksi Aman painajainen ja parit Olian tutin metsästämiset, niin täytyy sanoa, että rapea oli olo aamulla.

Maittavan aamupalan jälkeen oli aika lähteä haistelemaan Tallinnan tuulia. Ehdotin äidille ensimmäisen kerran jo terminaaliputkessa, josko kääntyisimme takaisin laivaan. Tallinnassa tuiskusi ja tyrskysi siinä määrin, että pelkkä terminaaliputki tuntui hiihtoputkelta, jossa liu’uttiin kuitenkin ilman suksia. Pysähdyimme vielä ennen ulosmenoa kääriytymään tiukemmin toppavaatteisiin.

Hiihtoputki tuntui lopulta vallan mainiolta vaihtoehdolta aitoon säätilaan nähden. Pakkasta oli 15 astetta ja tuuli ulvoi myrskylukemissa. Ensimmäinen tuulenpuuska helautti posket punaisiksi. Toinen tuulenpuuska jäädytti naamat peruslukemille ja kolmannen iskiessä olimme niin jäässä, että myrskytuuli vain riepotti meitä vauhdilla kohti keskustaa. Parisataa metriä killuimme myrskytuulen riepoteltavana, kunnes pysähdyimme ja päätimme lähteä takaisin laivaan – vastatuuleen. Äiti veti Oliaa rattaissa perässään ja minä istutin Aman äidin vedettävään ostoskärryyn ja peittelin vilteillä. Olimme kyllä huvittava näky, vaikka kukaan ei siinä tuiverruksessa mitään nähnytkään.

Se oli sitten sellainen visiitti Tallinnaan. Kotimatka kului leikkipaikalla ja ostoksilla. Matka sai vielä arvoisensa päätöksen, kun laiva saapui satamaan ja meidän piti siirtyä autokannelle. Tavaraa oli vähintään yhtä paljon kuin tullessa ja iloisesti juoksin viimeisiä rappusia kymmenen kertaa ylös ja alas. Urheilusuorituksen jälkeen oli jäljellä enää siirtyminen auton luo.

Olia oli minulla sylissä kantorepussa, ja Ama käveli pienen vetolaukkunsa kanssa vierelläni. Autokannelle vei ahdas, korkeakynnyksinen oviaukko. Käskin Aman odottaa takanani, kun menin edellä autokannelle. Olia peitti näkyvyyden suoraan edestä alhaalta ja yhtäkkiä tunsin, kuinka jalkani oli kiinni jossain. Yritin korjata asentoa, mutta toinenkin jalkani oli kiinni jossain. Ama oli tunkenut laukkunsa kanssa jalkoihini enkä voinut mitään: lensin suoraan eteenpäin. Sain vaistomaisesti suojattua Oliaa, joka selvisi tilanteesta säikähdyksellä. Myös Ama hätääntyi, mutta selvisi säikähdyksellä.

Minä rojahdin suoraan korkean, metallisen kynnyksen päälle. Jalat sätkivät oviaukon toisella puolen ja polvet tutisivat autokannen puolella. Kädet kolisivat metallista lattiaa vasten. Puhelin lensi rintarepun taskusta suoraan edessä olevan auton alle. Autokannen lattialla oli 5 senttiä ruskeaa mutavettä ja jossain siellä uppeluksissa oli myös minun puhelin. Käsikopelolla hamuilin puhelinta mutavellin seasta. Ihmiset istuivat autoissaan ja seurasivat tapahtumia aitiopaikoilta. Yksikään ei kuitenkaan vaivautunut nousemaan ja kysymään, josko jotain apua olisi tarvittu. Muutama huomaavainen naishenkilö kyllä avasi suunsa, mutta ei suinkaan auttaakseen vaan tuodakseen ilmi vain turhautumisensa, kun eivät päässeet kaljakärryineen ohitsemme.

Keräiltyäni lapseni ja itseni äidin avustuksella siirryimme autolle kaljatätien räpätyksen säestämänä. Selvisimme välikohtauksen jälkeen tavaroinemme autoon. Hieman tilanne alkoi kaikessa kauheudessaan jo hymyilyttämäänkin. Hymy hyytyi kyllä pikaiseen, kun jalat alkoivat lähettää kipusignaaleja ylöspäin. Ja signaalit vain vahvistuivat vahvistumistaan. Kotiin päästyämme kiskoin itseäni porraskaidetta vasten ylöspäin. No, kerrankos sitä laivalta palaa niin, etteivät omat jalat kanna.