Eilisilta meni sumuisissa tunnelmissa pään seilatessa ihan
omilla aalloillaan. Aloitin lääkärin määräämän antibioottikuurin, hengitysteitä
avaavan Duact-lääkkeen käytön ja särkyyn vedin Burana 600 mg:tä niin paljon
kuin oli sallittua. Paljon on kirjoitettu antibioottien turhasta syönnistä ja
diagnoosi mietitytti entistäkin enemmän.
Muutamankin eri lähteen mukaan poskiontelontulehdusta ei
tulisi tutkia ja diagnosoida ennen kuin oireet ovat jatkuneet vähintään 10
vuorokautta, sillä nuhakuumeen aikana poskiontelontulehdukseen viittaavia oireita
on noin 90 % potilaista. Ihmettelin omaa diagnoosiani entistä enemmän, sillä
omasta nuhastani oli kaksi päivää ja sekin oli jo ohi.
Illan hilluin omissa oloissani sohvalla, kun en pystyssäkään
tahtonut pysyä. Särky oli valtava ja aivot heittivät sellaista kuperkeikkaa,
etten tiennyt, miten päin olisin ollut oikein päin. Koko päivän olin miettinyt
rakasta enoani, joka 31-vuotiaana sai aivoverenvuodon ja menehtyi. Hän oli
käynyt päänsäryn takia lääkärissä ja palasi illalla vielä sairaalan
päivystykseen säryn ja huonon olon takia. Päivystävä lääkäri määräsi
särkylääkettä ja lähetti enoni kotiin. Yöllä enoni oli noussut käymään vessassa
ja nousi viimeisen kerran. Pää pyörällä pohdin vaihtoehtoja ja suunnittelin jo
lähteväni päivystykseen. Jii joutui jättämään futistreenit väliin, koska en
uskaltanut jäädä yksin lasten kanssa.
Nukahdin sohvalle, josta puolenyön aikaan Jii pyysi
siirtymään omaan sänkyyn. Keinuen kipusin rappuset ja pää pyörällä kävin
nukkumaan. Aamulla sama olo jatkui. Päätin soittaa lääkäriin ja kysyä, onko
tämä nyt ihan varmasti poskiontelontulehduksesta johtuvaa. Puhelimeen vastannut
täti varasi saman tien minulle uuden ajan, ja Jii lähti viemään minua lääkäriin.
Halusin eri lääkärille, sillä mielestäni edellinen ei ollut
kovin kiinnostunut pääongelmistani. Pääsin lääkärille, joka kysyi, mikä vaivaa.
Kerroin, että kävin edellispäivänä ja sain diagnoosin, jota hieman ihmettelin.
Painotin, että en ole sen diagnoosin tai flunssan takia täällä vaan olen
oikeasti todella huolissani pääni kunnosta. Kerroin oireista ja sanoin, että
olotilani on oikeasti pelottava.
Lääkäri katsoi minua ja totesi, että kyllä se on poskiontelontulehdus.
Tuijotin vain lääkäriä ja totesin, että jaa. Lääkäri katsoi sitten kurkkuuni ja
totesi: ”kyllä kyllä, räkä siellä valuu. Se on poskiontelontulehdus”. Sanoin,
että ”hyvä on, uskon, että minulla on sekin, mutta ovatko nämä pääoireet
todella asiaankuuluvia?” Sitten hän kertoi minulle, kuinka räkä valuu nenästä
poskionteloihin. Huomautin, että minulla ei ole mitään ongelmia sen rään
kanssa, kun ei sitä edes ole. Ongelma on päässäni.
Lääkäri oli varmaan samaa mieltä, mutta eri tavalla. Hän
käski laittaa kädet sivuille, koskettaa nenää ja puristaa käsillä. Läpäisin
kaikki testit. Sitten piti sulkea silmät ja kulkea viivakävelyä. Se oli
järkyttävää! Tasapaino heitti aivan häränpyllyä, kompastelin jalkoihini ja otin
seinästä tukea. Menin ihan paniikkiin ja kuulin jo mielessäni lääkärin
huolestuneet sanat: ”Jaa, avaahan rauhallisesti silmät ja tule takaisin
istumaan. Tässä on kyse jostain vakavammasta”.
Valmistauduin kuulemaan ikäviä uutisia ja kyynelkanavat
olivat valmiina toimintaan. Lääkäri avasi suunsa: ”Se meni oikein hienosti.
Olet kunnossa. Laitan sairaslomaa vielä loppuviikon, ei tämä päivässä parane.”
Käännyin katsomaan lääkäriä. Aivot eivätkä silmät pysyneet ihan perässä, mutta
tulivat pienellä viiveellä. Ja jyskyttivät taas mennessään. Sain rykäistyä
vain, että ”Kunnossa?” Ja lääkäri tarttui tuohon rykäisyyn: ”Juu, juu, juuri
tuota se poskiontelontulehdus teettää. Tuolleen justiin kerää limaa sinne
nieluun.”
Kerroin vielä, etten ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan
tällaisista oireista poskiontelontulehduksen yhteydessä. En ole koskaan
kuullut, että kukaan olisi joutunut esimerkiksi treenejä jättämään väliin sen
takia, että puolisolla on poskiontelontulehdus eikä pysy sen takia pystyssä. Kerroin
vielä, että suvussamme on ollut aneurysmaa ja olen huolissani, ettei päässäni
ole jotain pielessä. Lääkäri totesi iloisesti: ”ei se ainakaan aivoverenvuoto
ole. Heippa!”
Pääni jatkaa leijumista ja muu kroppa yrittää pysyä perässä.
Päässä humisee ja kumisee, mutta kai se on uskottava, että poskiontelot ne vaan
nyt siellä ovat keksineet omaa huvia. Jos nyt jotain lohdutusta voi ajatella, niin
kai se olisi mahdollinen aivoverenvuoto tai -halvaus minut jo kahdessa päivässä
vienyt, jos olisi viedäkseen. Ei muuta kuin rauhallisin mielin nukkumaan ja
odottamaan huomisen pyörteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti