Mistä Home Story kertoo?

Blogi alkoi mietteistäni kahden pienen lapsen äitinä, kun vesivahinko ajoi perheemme pois juuri ostetusta asunnosta. Miten vauvaperheen arki sujui vieraissa nurkissa, miten remontti eteni (ja mitä kävi, kun se ei edennyt) ja minkälaisia asioita pitää ja kannattaa ottaa huomioon vastaavassa tilanteessa? Vahinko on korjattu, mutta story goes on...

Ensimmäiset tekstit kertovat unelma-asunnon löytämisestä, asuntokaupoista ja elämästä muuton jälkeen. Tekstistä 29 eteenpäin käsitellään vesivahinkoa ja sen kartoittamista. Tekstistä 54 päästään vahingon korjaamiseen, joka päättyy tekstiin 92, kun urakoitsija jättää avaimet pöydälle. Sen jälkeen (kuten jo vaihtelevasti aiemminkin) käsitellään sekalaisesti vikalistakorjauksia, ongelmia taloyhtiön kanssa, riitaa asunnonmyyjän kanssa ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Tervetuloa mukaan! :)

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

#131: 15. päivä ❤

Tapasimme Jiin kanssa ollessamme 17-vuotiaita. Siihen aikaan jokainen yhdessä vietetty kuukausi tuntui saavutukselta. Tapasimme 15.3.2003 ja juhlimme ensimmäistä kuukausipäivää 15.4. syömällä ravintolassa. Aika pian keksimme juhlistaa yhdessäoloa joka 15. päivä käymällä eri maalaisissa ravintoloissa syömässä. Perinne jatkui ensimmäisen vuoden, mutta aika pian alkoi tuntua, että syömässä sai käydä koko ajan. Harvensimme käyntejä ja päätimme juhlia vain puolivuosittain. Viiden vuoden jälkeen puolivuotisiakin alkoi tulla jatkuvalla syötöllä ja nyt melkein 14 vuoden jälkeen voi todeta, että elämä on melkein yhtä juhlaa, kun vuosipäivän lisäksi on kihla- ja vihkipäivätkin juhlittavana.

Aman syntymän jälkeen elämä muuttui kertaheitolla ja yhtäkkiä meitä olikin kahden sijasta kolme. Yhteinen aika katosi ja keskityimme vain pieneen nyyttiimme. Väsyneinä pyöritimme arkea ja parisuhde jäi jonnekin taustalle. Elvytimme 15. päivä -juhlinnat uudestaan. Emme suinkaan lähteneet aina juhlimaan 15. päivä, mutta noina päivinä otimme aikaa vain itsellemme. Läheiset huolehtivat Aman hoidosta ja me kävimme kävelyllä, elokuvissa tai vaikka konsertissa. Jatkoimme perinnettä myös Olian tulon jälkeen, vaikka aluksi 24/7 huutavaa pakettia oli astetta haastavampi saada hoitoon.

Muutto- ja remonttirumbassa oman ajan ottaminen siirtyi jälleen syrjään. Olimme muutaman kerran sopineet, että ensi kuussa vietämme 15. päivän, vaikka mikä olisi. Mutta ei ollut vain kerta eikä kaksi, kun totesimme, että hoidetaan nyt tämä ja tämä kiireinen asia alta pois, ehdimme remontin jälkeen viettää aikaa yhdessä. Loppupeleissä nuo päivät olisivat ehkä antaneet voimia enemmän ja auttaneet vesivahinkohässäkän joutuisuutta kokonaisuutena paremmin kuin syrjään siirretty yhteinen aika.

Viime marraskuussa elvytimme perinteen [kuudennen kerran?] ja nyt siitä pidetään kiinni. Sovimme, että Jii hoitaa parittomat kuukaudet ja minä parilliset. Vastuuvuorossa oleva hoitaa lapsille hoitopaikan ja päättää, mitä teemme. Sen ei vieläkään tarvitse olla mitään ihmeellistä, pelkkä yhteinen iltalenkki voi riittää. Mutta pieni yhteinen hengähdystauko pidetään ja molemmat tietävät varata illan yhdessäoloon.

Sotkimme systeemin heti alkuun, sillä minä vastasin niin marras- kuin joulukuunkin ohjelmasta. Marraskuun 15. päivä Jiin äiti ja isä tulivat meille hoitamaan lapsia ja me lähdimme syömään ja elokuviin. Tuntui aivan uskomattomalta syödä ruoka lämpöisenä ilman että koko ajan joku oli syöksymässä syöttötuolista pää edellä lattiaan tai kaatamassa maitoa omalle ja naapurin lautaselle. Annoksessani olleet kurkku ja tomaatti maistuivat taivaallisilta – en muistanut, milloin olin viimeksi saanut nauttia itse oman annokseni tuoreet lisukkeet. Elokuvana oli Luokkakokous 2, jota en sen enempää tässä lähde arvostelemaan. Elokuvaa tärkeämpää oli aika, jonka saimme istua paikoillaan, ihan vierekkäin.

Kreikkalaisessa ravintolassa
Joulukuussa järjestin illanvieton yllätyksenä. Ässällä oli syntymäpäivä lokakuussa, mutta en keksinyt järkevää lahjaa enkä kaiken hässäkän keskellä siihen pystynyt keskittymäänkään. Jii ja Ässä tykkäävät pelata Playstationilla erilaisia seikkailupelejä ja siitä sain idean, että otamme poikkeuksellisesti Ässän mukaan juhlapäiväämme.

Aloitimme Tuomaan markkinoilta, jossa söimme aivan mielettömän mainiot Social Foodin hampurilaiset. Ystäväni Maj-Lee oli hampurilaisia muutamaan otteeseen mainostanut ja täytyy sanoa, että hampurilainen oli aivan mieletön makuelämys. Suosittelen ehdottomasti maistamaan, jos törmäätte Social Foodin ruokakärryyn jossain.


Vatsat täynnä erinomaista purilaista jatkoimme matkaa EscapeRoomiin. Escape Room tarjoaa tosielämän seikkailupelejä. Porukka lukitaan huoneeseen ja porukalla on 60 minuuttia aikaa löytää ulos ratkaisemalla arvoituksia, tehtäviä ja mysteerejä. Tehtävät eivät vaadi fyysistä voimaa vaan haastavat mielikuvitusta ja päättelykykyä. Vihjeiden löytäminen ja yhdistäminen onnistuvat valppauden, yhteistyön ja luovan ajattelun voimin.

Valitsin peliksemme virtuaalipeli Dark Mindin. Kyseessä oli virtuaalipakohuonepeli, joka poikkesi perinteisestä seikkailupelistä. Pelin aikana saimme käyttöömme laitteet, joiden avulla liikuimme virtuaalitilassa ja ratkaisimme arvoituksia käsillä, yhteistyöllä ja älyllä. Pelissä olimme osa lääkäritiimiä, jonka piti auttaa poliisia pelastamaan pienen lapsen henki. Psykopaatti oli siepannut tytön ja piilottanut hänet paikkaan, jota kukaan ei tiennyt. Rikollinen itse oli vaipunut koomaan ja tytön olinpaikka oli kätketty syvään sieppaajan mustan mielen syövereihin. Sieppaaja oli kuolemaisillaan ja oli vain tunti aikaa päästä hänen mielensä perukoihin. Pelin tiedoissa varoitettiin, että jos todella pelkää käärmeitä tai hämähäkkejä, peli saattaa tuntua epämukavalta. Ajoittaisten valovälähdysten takia peliä ei myöskään suositeltu epileptikoille.

Pakohuonepeli oli kokemuksena mielenkiintoinen ja oli hauska käydä kokeilemassa, mistä on kyse. Petyin kuitenkin aika paljon ”huippumoderniin tekniikkaan”, jolla peli oli toteutettu. Mielestäni Linnanmäen ensimmäinen 3D-elokuva oli paikoin aidomman tuntuinen kuin nyt koettu virtuaalitodellisuus. Toki näitä ei varmasti voi verrata enkä tällaisista virtuaalimaailmoista ymmärrä yhtään mitään, mutta jos 15 vuotta sitten koin olevani hetkittäin aidosti dinosaurusten keskellä, olisin toivonut tekniikan menneen niin paljon eteenpäin, että pelissä olleet vuoristoradat tai lentäminen olisivat tuntuneet edes hetkittäin aidoilta.

Myös juoni jäi kovin ohueksi. Esittelyn perusteella aineksia olisi voinut olla vaikka mihin ja hetkittäin jopa mietin ennen pelin alkua, että uskallanko edes lähteä kokeilemaan – mitä jos peli on niin kammottava ja aidon tuntuinen, että sekoan. Heitellessäni valopalloilla jättiläiskokoisia hämähäkkejä minua ennemmin kuitenkin nauratti kuin pelotti. Ja tällaiselle arkajalalle, joka ei koskaan katso kauhuelokuvia ja tavallisissakin elokuvissa kurkkii sormien välistä pelottavammat kohtaukset, se kyllä sopi. Moni kauhusta pitävä saattaisi kyllä pettyä vieläkin enemmän.

Moni on kysellyt, suosittelisinko peliä. Tavallaan kyllä ja tavallaan en. Kokemuksena se on kokeilemisen arvoinen, mutta juonelle ja toteutukselle ei kannata liikaa kasata odotuksia. Itse odotan kyllä mielenkiinnolla tekniikan kehittymistä ja haluan käydä kokeilemassa myös näitä perinteisiä pakohuonepelejä, ilman virtuaalimaailmaa. 


Tänään nautiskelimme rauhallisesta aamusta perheen kesken. Ama ja Jii puristivat appelsiinimehua, joka maistuu kyllä joka kerta niin raikkaalle. Lapset söivät puuroa ja Jii leipää. Minä olen alkanut tehdä tosi paljon aamupalasmoothieita, kun ei oikein mikään perinteinen aamupala enää maistu. Smoothiet taas ovat helppoja ja terveellisiä ja ainesosia vaihtelemalla joka päivä vähän erilaisia. 


Päivällä kävimme pyörähtämässä tiedekeskus Heurekassa. Heurekassa pääsee tutustumaan tieteeseen ja teknologiaan hauskalla tavalla itse tehden ja kokeillen. Heurekassa oli tänä viikonloppuna ”Maksa mitä haluat” -viikonloppu. Viikonlopun aikana kävijät maksoivat sisäänpääsystä tiedekeskukseen omantunnon mukaan. Normaalisti liput maksavat 15 ja 22 euroa, mutta viikonlopun aikana lipun sai lunastaa haluamallaan summalla. Moni muukin oli keksinyt lähteä Heurekaan, mutta ihan mukava vierailu saatiin aikaiseksi.

Tarinan opetus taisi hukkua liialliseen höpötykseen omista juhlapäivistämme. Alkuperäinen ajatus oli kertoa oma hyväksi havaitsemamme tapa huolehtia parisuhteesta töiden, pienten lasten ja kaiken muun kiireen keskellä. Toki parisuhdetta tulee vaalia päivittäin eikä toista voi varmasti liikaa arjen keskellä huomioida, mutta suosittelen ehdottomasti tällaisen vakituisen parisuhdepäivän sopimista. Päivä voi olla mikä tahansa, minkä molemmat oppivat muistamaan (ainakin yrittävät). Treffeillä käynnin ei tarvitse olla vain sinkkujen etuoikeus ;)

Eikä päivää tarvitse muutenkaan ottaa turhan vakavasti. Eilen mainitsin Amalle, että huomenna äiti ja isi käyvät illalla jossain, mutta äiti ei vielä tiedä, mitä isi on keksinyt. Jiin pelästyneestä ilmeestä huomasin, että eihän tuo ollut muistanut koko päivää :D

Sovimme kuitenkin, että otamme hetken yhteistä aikaa juoksulenkillä tänään illalla. Heurekasta menimme käymään äidillä ja siellä oli pöytä katettuna, joten lenkille lähtö olisi ollut iso riski niin sydämelle, vatsalle kuin housuillekin. Päätimme siirtää treffit alkavalle viikolle, joten yhteinen ilta ei jää väliin, vaikka hetken siltä näyttikin.

Nyt on aika painua pehkuihin ja kerätä voimia alkavaan työviikkoon. Myyntimiestä en ole vielä nähnyt, mutta huominen aamu alkaa yhteisellä palaverilla. Wish me luck! ;) Pirtsakkaa viikkoa kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti