#129: Elämä muutoksessa

Omistin viimeisen kotiäitiviikkoni lapsilleni, mutta hieman otin siinä sivussa myös omaa aikaa. Tällä viikolla alkanut työelämä pakotti vilkaisemaan peiliin edes sivusilmällä ja olihan se aika kauhistus, mikä sieltä peilistä takaisin kurkkasi.

Minua ei koskaan ole kiinnostanut meikkaaminen, muoti tai laittautuminen läheskään siinä määrin kuin monia muita saman sukupuolen edustajia. Ja voitte olla varmoja, että viimeisen vuoden aikana se on kiinnostanut entistäkin vähemmän. Jos sain nukkua vartin pidempään lähtemällä ilman meikkiä liikenteeseen, niin ihan tasan varmasti valitsin sen nukkumisen. Taisin meikata koko viime vuoden aikana alle viisi kertaa. Olisihan se kiva olla aina huolitellun näköinen, mutta kun ei oikein osaa eikä varsinkaan jaksa.

Töissä ei kuitenkaan katsottaisi hyvällä sitä kotoa tuttua väsähtänyttä liimalettistä rupukkaa, joten asialle oli tehtävä jotain. Kuin pienenä vihjeenä sain anopilta joululahjaksi lahjakortin kampaamoon. Ja lahja tuli enemmän kuin tarpeeseen. Tiedättekö, mistä tietää, että on ehkä ihan hyvä aika käväistä kampaajalla? Jos et aikaa varatessasi osaa kertoa kampaajalle, minkä pituiset hiukset sinulla on.

Kampaaja esitti kysymyksen, johon kuin huomaamatta vastasin, että lyhyet. Sitten muistin, että lyhyeksi leikkaamisesta on kulunut jo 2,5 vuotta. Korjasin äkkiä, että ehkä ei sittenkään ihan lyhyet, että vähän pidemmät. Kampaaja oli hieman ihmeissään ja odotti selkeästi jatkoa. Myönsin sitten, että en tiedä, minkä pituiset hiukset minulla on. Puoli vuotta olin joka aamu vetänyt hiukset epämääräiselle ponnarille, ja illalla otin ponnarin pois, jos muistin. Olin toki pessyt hiuksia, mutta keskityin enemmän siihen, että otin pesuainetta oikeasta pullosta.

Tuntui siis aika huikealta istahtaa kampaamon penkkiin viime viikon keskiviikkona. Alle kymmenen kampaamokerran kokemuksella minulle ei omaa luottokampaajaa ole ehtinyt löytyä, mutta lahjaksi tullut lahjakortti rajasi mahdollisuudet yhden ketjun sisään. Ystäväni laittoi minulle valokuvan ehdotuksesta uudeksi tukaksi. Googlettamalla ja muulla some-salapoliisityöllä yritin etsiä pätevän tekijän uudelle lookilleni. Salapoliisityön tuloksena varasin ajan Beauty Hair Sirpa Mansnerin Tanja Suhoselle. Täytyy sanoa, että olin todella tyytyväinen löytööni. Tanja oli ihanan iloinen ja puhelias ja hän taikoi tukkani uuteen uskoon reippaalla otteella. Usein kampaajat ovat niin kovin varovaisia tekemään radikaalimpia muutoksia.

Uuden pään lisäksi kävin laitattamassa kynnet kuntoon. Jos en ole tottunut kampaajalla kävijä, niin vielä vähemmän minulla on rakennekynsiä ollut. Itse asiassa vain kerran. Sekin oli häissämme vuonna 2010. Siskoni Ässä kävi laitattamassa kynnet ja ihastuin niihin. Päätin sitten kokeilla itsekin.

Varasin ajan Loune´s Beautyn Meriliille ja kävin kynsien laitossa viikko sitten tiistaina. Kynsistä tuli ihanat, mutta täytyy myöntää, että vielä viikossakaan en ole ihan tottunut näihin. Tunnen itseni hetkittäin kovinkin avuttomaksi. Työviikkoon lähti kuitenkin ihan eri ihminen ja ihan eri fiiliksellä, mikä vielä viikkoa aiemmin oli. Kummasti se piristää mieltäkin, kun ulkonäkö vähän kohenee.

The old one

The new one

Muutoksen tuulet ne puhaltelivat aamuheräämisiinkin. Voi jestas, että voi olla haastavaa herätä aamulla ajoissa. Olen aina ollut aamuihminen ja usein aloitin työt jo seitsemältä. Kotona ollessa rytmi on mennyt ihan nurin ja heräilimme lasten kanssa puoli yhdeksän aikoihin. Joskus Ama saattoi kömpiä herättelemään minua ennen kahdeksaa ja totesin, että nyt on vielä aamuyö, yritetään nukkua (ei se koskaan läpi mennyt).

Nyt olen yrittänyt herätä kello 7.15, mutta aivan toivotonta. Olen loppuväsynyt enkä ehdi töihin kuin yhdeksän jälkeen. Töissä meinaa uni tulla aina lounastunnille saakka ja vihdoin, kun pääsee vauhtiin, on jo aika lähteä kotiin. Ei tässä nyt vasta ole kuin kolme päivää kokemusta, joten ei pidä vielä heittää kirvestä kaivoon.