Nyt pääsen vihdoin esittelemään teille ennen ja jälkeen
kuvia kodistamme. Kyllä ehtikin käydä ahdistavaksi tämä elämä! Kaikki vanhemmat
kuvat olen ehtinyt siivota puhelimesta ja ne ovat tallessa ulkoisella
kovalevyllä. Ulkoinen kovalevy sisältää muutenkin koko elämäni, joten pienen
pieni ahdistus alkoi hiipiä pääkoppaan, kun ei kovalevy ollut omalla paikallaan
työhuoneessa.
Se on kuitenkin sen verran iso mötikkä, että en pienestä
hätkähtänyt: ei kukaan voi hukata kokonaista kovalevyä enkä minä nyt ainakaan!
Kun sitä ei vielä tänä aamunakaan löytynyt mistään, sydän alkoi jättää muutamia
lyöntejä väliin. Muistin sitten, että kovalevy oli jossain vaiheessa mukana
äidin luona. Soitin äidille ja kysyin, onko ulkoista kovalevyä näkynyt. Tehtävä
ei ollut ihan helppo, sillä äidin tietokoneenkäyttötaidot rajoittuvat koneen
avaamiseen ja sulkemiseen sekä sähköpostiin kirjautumiseen – eivätkä nekään
aina suju. Yritin kovasti selittää, miltä kovalevy näyttää, mutta haastavaahan
se oli.
Pyysin äitiä katsomaan portaiden alla olevan lipaston
laatikot sekä yläkerran kaapit: onko siellä jotain, jonka olemassaolosta äiti
ei tiedä mitään. Ohje ei ollut kaikkein selkein, sillä äiti on säilönyt
kymmeniä laturi- ja johtohässäköitä juuri portaiden alle laatikoon ja
vuorotellen ehdotti kaikkea muuta kuin minun kovalevyäni. ”Ei, se ei ole
Playstation 2. Löytyisikö jotain muuta?”
Kerroin, että kyseessä on äidin käsilaukun kokoinen musta
mötikkä, josta lähtee kaksi johtoa. Äiti kävi paikat läpi ja ilmoitti, ettei
löytynyt. Aloin panikoida tosissani ja kävin kolmatta kertaa läpi koko oman kodin.
Ei jälkeäkään. Äiti mainitsi aiemmin ohimennen, että siskoni on menossa
käymään. En ihan vakuuttunut äidin etsintätaidoista, joten soitin Ässälle ja
pyysin, että hän käy samat paikat läpi ja etsii kovalevyni. Ässä ei voinut
käsittää, että olen voinut hukata sen – en minäkään. Enkä voinut uskoa
korviani, kun Ässä ilmoitti, ettei se ole äidin luona.
Pitkin päivää mielensyövereistä nousi mieleen erilaisia
asioita, jotka kovalevyn myötä olisivat poissa: matkakuvat 10 vuoden ajalta,
Aman vauvakuvat ja videot vauva-ajalta, elämän tärkeimmät asiakirjat, elämäni
kasassa pitävät excelit, kaikki… En enää ymmärtänyt, missä se olisi voinut
olla. Jii sanoi ääneen saman, jota pelkäsin: se on muuttorumban aikana ollut
jossain kassissa, joka on päätynyt roskikseen. Näin sieluni silmin mustan
Buffaloni rikkoutuneena ja jäätyneenä kaatopaikalla miljoonien jätetonnien alle
hautautuneena. Siellä lepäsi koko elämäni muistoineen päivineen.
Joku intuitio pakotti minut lopettamaan työt tältä päivältä jo
kolmen aikoihin ja ilmoitin Jiille, että ajan äidille hakemaan kovalevyni
kotiin ja jatkan töitä vielä illalla. Äidin luona suunnistin suoraan portaiden
alle lipaston laatikoihin ja kukas se siellä makasikaan: rakas Buffaloni ❤ Äiti ei syystä tai
toisesta ollut juuri kyseistä laatikkoa avannut ja Ässän koottuja selityksiä en
ole vielä edes kuullut, mur. Kiitos näistä rytmihäiriöistä.
Ja mitä tästä opimme: älä koskaan säilytä kaikkea tärkeää
vain yhdessä paikassa. Kyllä minulla suurimmaksi osaksi on varmuuskopioita
muuallakin, mutta ei kaikesta – kuten esimerkiksi näistä asuntokuvista. Buffalollakin
alkaa olla ikää ja kauhulla odotan, milloin sen maallinen taival päättyy.
Toistaiseksi en ole keksinyt järkevää säilytystapaa noin suurelle datamäärälle,
joten ehdotuksia otetaan vastaan.
Mutta nyt asiaan: Aloitetaan kuvailut yläkerrasta ja sieltä
lasten makuuhuoneesta eli Aman sanoja lainaten nukkuhuoneesta. Huoneeseen ei
tehty muuta remonttia kuin seinien maalaus. Aman sängyn viereinen seinä hajosi
kylpyhuoneen purkutöissä eli se paikattiin ja maalattiin uudestaan urakoitsijan
toimesta.
Huone ennen:
Huone jälkeen:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti