#138: Makuasioita

Hyppään nyt täysin uusille urille blogin aiheissa. ”Ennen ja jälkeen” -kuvat ovat vielä kesken ja jatkan niitä, kunhan pääkoppani kestää koneella istumista vähän paremmin. Lähinnä kuvien kaivelu ulkoiselta kovalevyltä tuhansien muiden kuvien joukosta on nyt se, jota pääni ei kestä. Blogin jatkoa kommentoineet toivoivat kaikki jatkoa ja suurin osa myös vanhassa blogissa pysymistä, joten saamanne pitää. Kiitos kaikille kommentoineille! Ehkä joskus löydän jonkun punaisen langan näille höpinöilleni – tai sitten en. Odotellessa tuon langan löytymistä höpöttelen sikin sokin milloin mistäkin.

Ajattelin nostaa blogissani esiin hieman myös ruoka-asioita. Tässä kohtaa jokainen minut keittiössä kohdannut saattaisi räkäisesti naureskella tai ainakin epäuskoisesti hymähdellä. Minua ei todellakaan tunneta maittavista lihapadoistani tai uhkarohkean kokeilun tuloksena syntyneistä gourmet herkuista. E-hei.. Päinvastoin: surullisen kuuluisat kokkailuni ja ennen kaikkea omituiset ruokarajoitteeni ovat olleet vitsin kohteena useinkin – eikä varmaan ihan suotta.

Olen ollut erittäin ennakkoluuloinen eri ruokia kohtaan niin pienestä kuin muistan. Ennen kuin ehdin edes päättämään, pidänkö jostain vai en, olin muodostanut käsityksen siitä, miltä ruoka maistuu ja kohtahan jo tiesinkin, pidinkö siitä vai en. Ja jos pieni härkäpää oli päättänyt, ettei jostain pidä, niin sitähän oli ihan turha yrittää maanitella ja maistattaa – mieleni ei muuttunut koskaan.

Kärsin tästä ennakkoluulosta ja vahvoista mielikuvistani edelleen. Kala joutui rajoitettujen listalle esikouluikäisenä. Yhteen tiettyyn päivään asti söin kalaa ja pidin siitä. Yhtenä päivänä opettaja pakotti syömään kalakeiton loppuun, vaikka mielestäni keitossa oli jotain pielessä. Itkin ja pyysin saada jättää loput syömättä, mutta opettaja oli tiukkana. Olin annostellut itse, joten keitto oli syötävä loppuun. Käytäntöön kuului, että ruoan jälkeen käytiin kiittämässä opettajaa ja näyttämässä, että lautanen on tyhjä.

Ruokatunti oli ohi ja opettaja joutui palaamaan luokkaan. Hän kävi keittäjälle sanomassa, etten saa nousta ennen kuin lautanen on tyhjä ja ohjeisti minua käymään tyhjän lautasen kanssa kiittämässä keittäjää, kun kaikki on syöty. Itkien yritin imeä kylmää keittoa minimaalisin annoksin pieneen suuhuni samalla, kun koko ruokasali hiljalleen tyhjeni. Siivoja siivosi pöytiä ja nosteli tuoleja pöydän päälle. Minä istuin yksin lautaseni kanssa salissa ja tillin huitula kerrallaan tyhjensin lautasta.

En muista, kuinka kauan ruokalassa istuin, mutta sain lautasen lopulta tyhjäksi. Kaikki kunnia opettajalle, hän opetti varmasti mielestään hyviä tapoja ja opin ainakin sen, etten vahingossakaan ota ruokaa lusikallista enempää ennen kuin maistan, että varmasti voin kaiken syödä. Ruoan kunnioittaminen oli kyllä opetettu kotonakin, että ei siihen ehkä näin rajuja keinoja olisi tarvinnut käyttää. Vielä näin lähes 30 vuotta myöhemminkin voin kiittää tätä opettajaa, etten syö kalaa lainkaan.

Jii on yrittänyt opettaa minua syömään kalaa. On tarjolla sitten aitoa, perinteistä savulohta, voissa paistettua lohta tai vaikka tonnikalafileetä, saa jokainen suupala minut taantumaan sinne 6-vuotiaan tasolle ja palauttaa mieleen nuo ahdistavat hetket. Kala aiheuttaa joka kerta oksennusrefleksin, vaikka se ei edes maistu pahalle. Maku vaan tuo niin ahdistavat muistot mieleen, etten tiedä, mitä niistä ylipääseminen vaatii.

Monia naurattaa, kun kerron syöväni nykyään aika lailla kaikkea ja sitten täräytän pöytään nounou-listani: Kala, kaikki meressä tai sen välittömässä läheisyydessä elävät (ravut, simpukat ynnä muut mönkiäiset), sianliha, sienet, sisäelimet ja veriruoat, riista. Kierrän kaukaa myös kotieläimet, kuten lampaat ja kalkkunat ja kaikki muut ennemmin niitylle kirmaamaan kuuluvat kuin lautaselle kuuluvat elikot. Olen kuitenkin oikeasti laajentanut makumaailmaani jo ihan hurjasti. Nyt naurattaa varmaan teitäkin.

Vahvat mielikuvat estävät minua monesti nauttimasta oikeasti hyvästä ruoasta. Söin kerran työmatkalla yhden ehkä maailman parhaimman annoksen: karitsaa. Jos en olisi tiennyt, mistä lihasta on kyse, olisin luultavasti hyvien pöytätapojen vastaisesti vielä nuollut tai ehkä syönytkin koko lautasen. Mutta mielikuva pienestä, pörröisestä Lambi-karitsasta suloisesti määkimässä haarukkani alla tuntui liian pahalta ja kaikkien opetettujen tapojen vastaisesti jätin vielä lopulta vähän syömättä. Tiedän, typerää eikä niin saa toimia, mutta sano se tyhmälle päälleni. Toistaiseksi voin syödä nautaa ja kanaa ongelmitta, sillä ajattelen niiden olevan eri eläimiä kuin oikeasti ovat. Mielikuvissani naudat laukkailevat lihakasoina vihreillä niityillä ja karvattomat, uunivalmiit broilerit kirmailevat niiden jaloissa. Tiedän, törkeää tosiasian kieltämistä, mutta en ole valmis luopumaan näistä vielä. Jos alan ajatella broilerifileen todellista reittiä lautaselleni, loppuu se reitti lyhyeen. 

Tästä saadaan maitoa..

.. ja tästä sitä lihaa

Mutta kyllä oli elämä helppoa entisaikojen superruokarajoitteisena. Lukioaikoina söin koulun jälkeen herne-maissi-paprika -pussin, josta nypin pois paprikat. Ah, se oli herkkua! Usein söin lounaaksi tai päivälliseksi lastenruokapurkin: se oli juuri sopivan kokoinen ja ne vasta herkullisia olivatkin. En käyttänyt mitään kastikkeita, en mausteita enkä muutakaan ylimääräistä. Ruoka ruokana ja sitä rataa. Oikeasti en vain tykännyt mistään – tai siis olin päättänyt, etten tykkää.

Yksi parhaista muistoista on teinivuosien hippiajoilta, kun piti hakea uskottavuutta tyylilleen. Jokainen uskottava hippi oli tietysti kasvissyöjä ja myös minä päätin alkaa sellaiseksi. Punainen liha oli kuitenkin herkkuani, joten päätin alkaa kasvissyöjäksi, joka sai silloin tällöin syödä paistettua naudan jauhelihaa ja kesällä sen lisäksi grillattua sisäfileetä. Oikeasti, miten tyhmä sitä voi olla. No, tuo kokeilu taisi joka tapauksessa kestää vain muutaman päivän. Rajoittunutta ruokavaliotani oli vaikea enempää rajoittaa, kun ei siihen kuulunut vihanneksistakaan kuin kurkku.

Makumaailmani (ja painoni luonnollisesti myös) lähti laajenemaan itseasiassa saman tien, kun tapasin Jiin. Yhden futispelin jälkeen Jiin vanhemmat ottivat meidät kyytiinsä ja anoppi ehdotti, että ajaisimme Mc Donald’sin kautta. Jii innostui heti, minun teki mieli hypätä liikkuvasta autosta. Miten kehtaisin unelmieni miehen edessä tilata perinteisen annokseni: tavallinen hampurilainen pelkällä ketsupilla. Olisin halunnut hautautua auton jalkatilaan, mutta joku järjenääni sanoi, että ehkä se on vielä nolompaa.

Olin koko elämäni tilannut aina samaa pikaruokaravintoloissa. Siihenkin tuli tosin stoppi, kun kerran kassalla oli suuria vaikeuksia ymmärtää tilaustani. Kassa tuijotti kuin idioottia ja kysyi, että mitä niin ku laitetaan. Toistin tilaukseni ja hän kirjoitti sen paperille. Vaivaantuneena hän kysyi, laitetaanko pihvikin. Yhtä vaivautuneena vastasin, että kiitos kyllä. Kassa kirjasi tilaukseen ”+pihvi”. Vähän aikaa mietiskeli ja kysyi, otanko sämpylätkin. ”No kiitos näin ajattelin”, vastasin. Kassa kirjasi ”+sämpylät” ja kiikutti tilaukseni keittiöön. Jäi hetkeksi käynnit Mc Donald’sissa tämän jälkeen.

Automatka meni hetkessä ja kohta olimme autokaistalla. Jokainen luetteli vuorollaan tilauksensa ja kohta oli minun vuoroni. Jii otti Big Macin ja hiljaisesti piipitin ottavani saman. Huomasin, etten kuollut kastikkeisiin tai muihin lisukkeisiin. Huomasin itseasiassa myös hieman pitäväni niistä. Siitä lähti tieni makujen maailmaan ja vaikka muutamia rajoitteita edelleen on, maistan kyllä rohkeasti nykyään lähes tulkoon kaikkea. Paitsi merimönkijöitä, koska ne kuuluvat merenpohjaan. Ja sieniä, koska ne ovat epäilyttäviä eivätkä ole kasviksia eivätkä eläimiä.

Lähti nyt ihan lapasesta tämä teksti. Tarkoitus oli kirjoittaa ajatuksia puhtaamman ruoan puolesta, mutta niin ne veivät muistot mennessään ja tuli höpötettyä kaikkea muuta aiheen vierestä. Palataan seuraavassa postauksessa itse aiheeseen.