#64: Parisuhde painekattilassa

Kodinkoneostoksilla ollessamme Gigantin ihana Jutta kysyi, miten parisuhde on kestänyt tämän koko prosessin. Hätkähdin kysymystä. Mikä parisuhde? Minulla meni liesituuletinten esittelyt ja vertailut ihan ohi. Jäin miettimään, mitä meidän parisuhteelle oli tapahtunut. Tiesin paremmin, mitä värejä Ardexin G8S FLEX 1-6 mm:n saumoihin tarkoitettujen sauma-aineiden värikarttaan kuului kuin mitä Jiille oikeasti kuului.

Roolit perheessä ovat muuttuneet puolen vuoden aikana huomattavasti. Äiti- ja isäroolit ovat olemassa edelleen, kuten ennenkin. Omalta osaltani vaimona ja parisuhteen toisena osapuolena oleminen on kuitenkin vaihtunut väsyneeksi lyllertäjäksi. Itsestä huolehtiminen on saanut väistyä, kun kaikki vähäkin vapaa-aika kuluu asioiden hoitamiseen. Minun piti alkaa urheilla taas ihan tosissani, kunhan toipuminen vaikeasta synnytyksestä on riittävän pitkällä. Syvä väsymys on kuitenkin vienyt suunnitelmat ihan toiseen suuntaan, kun suklaata ja Coca-Colaa kuluu laittomat määrät hereillä pysymisen tukemiseksi.

Parisuhteen hoitaminen ei muutenkaan ehkä ole ideaaleinta äidin ja anopin nurkissa asuessa. Ja puhun ihan kaikista parisuhteen osa-alueista – niin iloisista kuin ikävistäkin. Ei voi edes riidellä kahdestaan ilman, että äiti puuttuu ja haluaa toimia erotuomarina. Hyväähän hän tarkoittaa, mutta lähes 14 vuoden yhteiselon aikana riidat on totuttu hoitamaan tietyllä tavalla – ja vähemmän äiti niissä enää osaa olla avuksi.

Oikeasti suhteemme on kestänyt tämän kaiken yllättävän hyvin. Huolimatta siitä, että viimeiset kolme kuukautta molemmat ovat olleet äärimmäisen väsyneitä, kireitä, stressaantuneita ja ennen kaikkea turhautuneita, suhteemme voi kuitenkin molempien mielestä hyvin. Olemme toistemme puolella ja tuemme toista silloin, kun toinen sitä enemmän tarvitsee. Kun toinen on meinannut romahtaa, toinen luo uskoa, että me selviämme tästä yhdessä. Parhaita, mutta harvinaisia hetkiä ovat hetket, kun toinen on saanut toisen nauramaan.

Yksi ainoa isompi riita tähän puoleen vuoteen on mahtunut. Se oli heinäkuun lopulla. Jii oli painanut pitkää päivää loman jälkeen: ensin töissä ja sen jälkeen koko illan rautakaupoilla. Urakoitsijalle ei käynyt mikään ehdotus eikä hän vaivautunut edes vastaamaan ehdotuksiin. Samaan aikaan minä hajoilin väsymykseen ja vastasin lastenhoidosta aamusta iltaan. Nukuimme taas yöt eri paikoissa. Lapset aistivat vanhempien väsymyksen ja stressin ja lapsetkin stressaantuivat. Lapset olivat kiukkuisempia ja koti vaihtui toistuvasti. Oli selvä, että suhteen lujuutta koeteltiin ja kovaa.

Riita lähti jostain niin mitättömästä, etten edes muista. Joku väärinymmärrys se oli. Olinkohan jollain tavalla sanonut jotain Jiin tavasta toimia lasten kanssa? Riittävän turhautuneella äänenpainolla sanottuna Jii otti siitä itseensä. Tilanne paisui naurettaviin mittasuhteisiin eikä kumpikaan löytänyt keinoja sen purkamiseen.  

Suhteemme ehdoton vahvuus on aina ollut hyvä keskusteluyhteys ja se, että puhumme paljon ja olemme kiinnostuneita toistemme asioista. Muutama päivä meni mykkäkoulua pitäessä, mutta lopulta totesin, että tilanne on ratkottava jollain tavalla meidän kaikkien takia. Jii kuitenkin totesi, ettei jaksa. Ei ole enää voimavaroja keskustella. Olimme täydessä umpikujassa. Riidat on aina ratkottu keskustelemalla ja jos toinen toteaa, ettei jaksa enää keskustella, niin mitä voimme. Iski paniikki. Mietin, että näinkö yksi asunto ja vesivahinko voi tuhota avioliittomme. Puhuimme jo erosta ja asunnon myynnistäkin. Itkin pitkään.

Riidan kolmantena päivänä olimme siirtolapuutarhamökillä ja Jiin äiti tuli käymään. Kysyin, voisiko hän vahtia lapsia, jos käymme pienellä kävelyllä. Jii ei ollut halukas edes siihen, mutta sanoin, että me emme voi luovuttaa. Ehdotin, että kävelemme vain rauhallisesti. Molemmat kertovat viisi mielessä olevaa asiaa sillä hetkellä: esimerkiksi mikä kiukuttaa eniten, mikä toisessa ärsyttää eniten, mitä kaipaa toiselta eniten, mutta myös mikä on nyt hyvin ja mistä voi olla kiitollinen. Toista ei saa keskeyttää eikä ääntä saa korottaa. Hetken hiljaisen kävelyn jälkeen Jii tarttui minua kädestä ja aloimme keskustella.

Siirtolapuutarhalla julkaistiin heinä-elokuussa Rakkautta&Runoja koivukujan varjossa. Alueen koivukujalle ripustettiin puihin alueen asukkaiden toimittamia rakkauskirjeitä ja -runoja sekä luontoaiheisia runoja. Olin käynyt lueskelemassa runoja yksikseni ja yksi julkaisuista oli erityisesti mieleeni: Anna-Mari Kaskisen "Minä rakastan sinua". Tunnin kävelyn jälkeen ohjasin Jiin puun luokse ja pyysin häntä lukemaan tekstin. Kerroin, että siinä ovat sanat, jotka haluan hänelle sanoa. Seisoimme hiljaa koivun alla ja molempien silmäkulmaan taisi nousta kyynel jos toinenkin. Halasimme pitkään ja olimme edelleen hiljaa.

Rakkautta&Runoja koivukujalla

Anna-Mari Kaskisen "Minä sinua rakastan"

Samalla hetkellä takaamme kulki kaksi naista, jotka tulivat porteista alueelle. Ainakaan toinen ei ollut tietoinen meneillään olevasta Rakkautta&Runoja-tempauksesta, sillä laputetut puut nähdessään hän huudahti topakalla äänellä: "mitä helvetin lappuja ne noi on?! Meinaako ne nyt perkele kaataa noikin puut?!" Hermostuneesti tuhahtaen täti jatkoi matkaansa. Tietämättään rouvan turhautunut toteamus vapautti muutaman päivän jatkuneen epätoivon, itkun ja ahdistuksen. Aloimme nauraa vedet silmissä.