Vesivahingon ajettua meidät pois omasta kodista, tulivat
äidin nurkat tuttuakin tutummaksi. Heti vahingon tapahduttua ajauduin kuin
huomaamatta tyttöjen kanssa majailemaan äidille. Huhtikuun lopulla saimme
vakuutusyhtiöltä sijaisasunnon, mutta lensimme sieltä pihalle kesäkuun alussa,
kun selvisi, että ongelma johtuu Myyntimiehen huonosti teettämästä remontista.
Sijaisasunnon jälkeen majailimme taas äidin luona välillä enemmän ja välillä
vähemmän. Jiin loman aikana pääsimme vähän mökkeilemään, mutta välipäivät
olimme taas äidin luona.
Heinäkuinen retki siirtolapuutarhamökille (#63) venähti
lopulta parin viikon mittaiseksi. Alkuhuuma haihtui aika pian.
Luonnonläheisyys, rauhallisuus, tuoreet marjat suoraan pensaista ja kaikki
vehreys olivat täydellistä lääkettä meneillään olevaan stressiin. Oman lisänsä
toi sitten vessan ja juoksevan veden puute sekä perheen erillään olo. Usein
aamuisin Mummi oli touhuissaan jossain pusikossa eikä huonokuuloisena kuullut,
vaikka kuinka huhuilin. Minun olisi pitänyt päästä vessaan, muttei Amaa ja
Oliaa pystynyt mökkiin yksikseenkään jättää. Siinä sitä sitten jalat ristissä
yritti nälkäisille lapsille taikoa aamupalaa.
Saattoi mennä tunti jos toinenkin ennen kuin Mummi ilmaantui
paikalle ja pääsin lähtemään vessareissulle. Ja kun kipitin takaisin mökille,
oli tietysti Olialla tuotokset vaipassa ja taas sai juosta vessaan. Nyt kaikki
miettivät, miksen voinut kerralla ottaa Oliaa mukaan. Mutta uskokaa, kyllä minä
otin. Halusin välttää edestakaisjuoksemiset, mutta ei Olialla ollut hätä, jos
vessaan varta vasten lähdettiin. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun taiteilin
vessassa Olia mukanani ja kun pääsimme mökille, Olia päätti, että nyt mennään
taas.
Vastasin taas yksin lasten nukkumaan laitosta,
yöheräämisistä sekä aamutoimista. Jii tuli töiden jälkeen, jos
rautakauppajuoksemisiltaan ja muilta kiireiltään kerkesi. Jos ulkona satoi tai
aamuisin oli maa kostea, lapset oli yritettävä pitää tyytyväisinä 15 neliön kokoisessa
mökissä. Aina se ei onnistunut ja ovea oli turha yrittää pitää kiinni. En ole
edes laskenut, montako vaatekertaa tuhoutui mökkeilyn lomassa
mutanurmikkokonttailusta johtuen. Ei ole mitkään tahranpoistot tai
ihmepesuaineet vielä niihin tehonneet.
Edestakaisin muuttaminen ei tällä karavaanilla houkutellut,
joten päätin, että olemme nyt putkeen sen mitä aiomme olla ja palaamme sen
jälkeen äidin luokse. Jälleen iski vasta jälkikäteen ymmärrys siitä, miten
raskasta oli ollut. Tuntui uskomattomalta palata äidin kotiin. Äiti oli mökillä
ja koti oli tyhjänä. Mikä onnentunne! Unohdin, mitä on, kun on koti. Eikä ollut
edes oma koti! Ensikertaa mieleen hiipi ajatus siitä, että jossain vaiheessa
meillä vielä on se ihan omakin koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti