#33: Sijaisasumista

Jouduin toteamaan hyvin pian vahingon jälkeen, etten selviydy arjesta kotona. Kuin huomaamatta olin leiriytynyt äidin nurkkiin pysyvästi lasten kanssa. Jii vietti kanssamme iltapäivät, mutta illalla hän lähti kotiin ja minä jäin lasten kanssa äidille. Juokseva lämmin vesi tuntui taivaallisen helpolta ja vaikka äitini osallistui lastenhoitoon, minkä omilta töiltään pystyi, arki kävi raskaaksi. Olin käytännössä yksin vastuussa lastenhoidosta eikä väsymystä lainkaan lieventänyt edelleen jatkuvat Olian kymmenet yöheräilyt kovan huudon säestäminä. Henkistä jaksamista söi sekin, että unelma-asuntomme myötä vietimme Jiin kanssa yöt eri osoitteissa. Se oli raskasta niin parisuhteelle kuin koko perheellekin.

Olin yhteydessä kotivakuutusyhtiöömme sijaisasumisen järjestämiseksi. Olimme oikeutettuja vakuutusyhtiön järjestämään sijaisasumiseen. Vakuutuskäsittelijä kertoi esimerkkejä tarjolla olevista asunnoista: kalustettu kolmio keskustassa - 1500 euroa viikossa, toinen kolmio samalla suunnalla - 1200 euroa viikossa. Järkytyin hinnoista. Kotivakuutuksesta huolimatta meille jäisi maksettavaksi 10 prosenttia omavastuun jälkeen.

Asuminen naapurikaupungin isossa keskustassa ei houkutellut yhtään. Jiin 3 minuutin työmatka olisi vaihtunut toista tuntia kestävään autolla taitettavaan matkaan. Lasten ja minun päivittäiset reissut kotikylän kerhoihin ja muskareihin julkisella liikenteellä ja näillä voimavaroilla tuntuivat mahdottomalta yhtälöltä. Totesin vakuutuskäsittelijälle, että yritämme järjestää itse sijaisasunnon lähempää päivittäistä elämäämme. Tämä sopi virkailijalle oikein hyvin.

Yritimme järjestää asuntoa muuta kautta siinä onnistumatta. Myös Jii majaili entistä enemmän äitini nurkissa, jotta sain edes jonkinlaista tukea jaksamiseen. Vaikka elämä pääasiassa sujui sulassa sovussa, kaipuu omaan asuntoon kasvoi. Siihen on kuitenkin syynsä, miksi ihminen yleensä elää kolmekymppisenä omillaan ja miksi vanhempikin mielellään jatkaa elämäänsä ilman aikuisten lasten nurkissa pyörimistä.

Otin jälleen yhteyttä vakuutusyhtiöömme ja kyselin mahdollisuutta heidän järjestämään asuntoon. Käsittelijä lupasi välittää tiedon eteenpäin majoitusta järjestävälle yhteistyökumppanille, joka muutaman päivän kuluessa ottikin yhteyttä. Tarjolla oli kaksi vaihtoehtoa: kolmio vanhalta asuinalueeltamme tai kolmio pahamaineisesta lähiöstä. Noh, pahamaineinen ja pahamaineinen, mutta valinta oli selvä: totta kai otamme asunnon tutulta asuinalueelta, kun lasten kerhot ja kaverit ovat siellä. Hintaa molemmilla asunnoilla oli 80 euroa vuorokaudessa. Katteet ne olivat kohdillaan näilläkin asunnonvuokraajilla, mutta selvästi siedettävämpi hintataso kuin aiemmin.

Kysyin, pääseekö asuntoa katsomaan etukäteen. Jälleen asia välitettiin eteenpäin ja seuraavaksi asunnon vuokraamisesta vastaava henkilö otti minuun yhteyttä. Kysyin asunnon soveltuvuudesta kahden pienen lapsen kanssa elämiseen. Asunto oli hissittömän kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Asunto oli kalustettu neljälle hengelle, mutta toisessa makuuhuoneessa oli kaksi tavallista 80 cm leveää sänkyä. Ei siis puhettakaan, että ohjuksen tavoin unissaan sinkoileva Ama tai sokean myyrän lailla mönkivä Olia pystyisivät niissä nukkumaan.

Totesin, että meidän on muutettava asuntoon vähintään Olialle oma sänky, ehkä myös Amalle. Lisäksi tarvitsemme syöttötuolin ja tietysti kaikki henkilökohtaiset tavarat. Vuokraaja arveli meidän kyllä tavaroinemme mahtuvan asuntoon, mutta lupasi, että voimme käydä katsomassa asuntoa etukäteen. Vakuutuskäsittelijä soitti kuultuaan, että otamme asunnon vastaan. Kävin myös hänen kanssaan läpi, että asunto ei ole paras mahdollinen kahden pienen kanssa. Sovimme, että jos löydämme sopivamman, voimme muuttaa pois.

Meidän piti noutaa avain asunnolle vuokrausfirman toimistosta, joka oli taas ihan eri suunnassa kuin mikään muu. Kun aikataulut saatiin sopimaan, pääsin noutamaan avainta. Kävimme katsomassa asuntoa. Rapun alaovi oli lukossa. Rappuun astuessa vastassa oli niin paksu tupakankäry, että teki tiukkaa työntää vaunut siitä läpi. Kipusimme kolkossa ja ahtaassa portaikossa kolmanteen kerrokseen. Rappukäytävä oli niin ahdas, ettei vaunun kantokopan ja kauppakassin kantaminen samaan aikaan onnistuisi. Kolmannessa kerroksessa oli kaksi ovea, mutta meillä ei ollut tietoa, kumpi asunto oli meidän. Molemmissa ovissa oli tavalliset sukunimet postiluukussa.

Jollain intuitiolla päädyimme pimpottamaan oikean oven ovikelloa, minkä jälkeen uskalsimme kokeilla avainta oveen. Asunto oli alkuperäiskunnossa oleva tavallinen, kalustettu asunto. Huonekalut ja sisustusratkaisut olivat värien ja yhteensopimattomuuden perusteella hankittu sieltä täältä yksitellen, mutta se nyt oli täysin toisarvoinen seikka.

Katselimme ympärillemme ja Ama oli ihmeissään, että kenen kodissa nyt ollaan. Selitimme, että tämä voisi olla meidän koti sen aikaa, että pääsemme taas omaan ”uuteen” kotiimme. Ama hyväksyi ajatuksen sijaiskodista, mutta selvästi pieni pää oli täysin häkellyksissä siitä, miksi vanhasta kodista piti lähteä uuteen kotiin, miksi uudesta kodista lähdettiin mummin luokse ja miksi nyt mummin luota lähdetään taas täysin uuteen paikkaan.