#36: Epätoivoinen yritys yliopistoon

Keksin vasta pari vuotta sitten, miksi haluan isona. Haluan juristiksi. Olen hoitanut jonkun verran juridisia taitoja vaativia tehtäviä lähipiirissäni, kuten toimittanut perunkirjoituksia ja osituksia, vastannut asunto- ja kiinteistökaupoista, hoitanut työsuhteisiin liittyviä erimielisyyksiä sekä laatinut vastineita useille eri tahoille. Haave pääsi hautumaan kuin varkain edellä mainittuja tehtäviä hoitaessa, kunnes yhtäkkiä ymmärsin olevani omassa elementissäni juridiikan parissa.

Tein päätöksen yliopistoon pyrkimisestä tammikuussa. Mietin pitkään, onko minulla resursseja vaativaan pääsykoerupeamaan. Sisäänpääsy edellyttäisi valtavaa luku-urakkaa. Laskin, että Olia on luku-urakan aikana sen verran vanhempi, että yöt varmasti sujuvat jo paremmin. Laskin myös muuttoaikataulua ja totesin, että huhtikuussa muutto on saatu hoidettua ja pystyn keskittymään lukemiseen iltaisin. Ilmoittauduin lisäksi Pykälä ry:n valmennuskurssille.

Vesivahinko paljastui 1.4. ja seuraavan viikon keskiviikkona julkaistiin pääsykoekirjat. Kolme kirjaa, yhteensä noin 600 sivua. Aiheina esineoikeus, viestintäoikeus sekä insolvenssioikeus eli velkavastuuta käsittelevä oikeudenala. Kaikki erityisen kiinnostavia aiheita, joten jaksoin uskoa, että palaset loksahtaisivat vielä paikoilleen. Siitäkin huolimatta, että Olia ei kuukausien kulumisesta huolimatta oppinut nukkumaan öisin.

Ensimmäinen viikko luku-urakasta meni innostuneesti. Päätin keskittyä lukemiseen ja luotin siihen, että vesivahinko järjestyy tavalla tai toisella siinä sivussa. Isäni oli valtava apu päivisin, kun hän hoiti lapsia ja minä sain lukea. Vesivahinko ei kuitenkaan järjestynyt siinä sivussa – eikä lopulta ollenkaan. Aikaa meni koko ajan enemmän asioiden hoitamiseen ja lukemiselle varattu aika kaventui päivästä toiseen ja viikosta seuraavaan. 

 Muistiinpanoja

Sen lisäksi, että aika oli kortilla, ajatukset olivat vesivahingossa ja sen seurauksissa. Sanat kirjoissa muuttuivat vesivahingoiksi ja kosteusvahingoiksi enkä ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. En halunnut luovuttaa, mutta tiesin, että tavoitteeni on elämäntilanteeseen nähden aivan liian kunnianhimoinen.

Ajattelin, että muutto sijaiskotiin voisi tuoda uuden mahdollisuuden lukemisen järjestymiselle. Minun ei tarvitsisi miettiä kodinhoitoa ja siisteyttä yhtä järjestelmällisesti kuin kotona vaan voisin ottaa rennommin ja keskittyä lukemiseen. Ajatus oli hyvä, mutta siihen se jäi. Uusi koti toi uusia haasteita lasten nukkumiseen. Olia heräili edelleen useita kertoja yössä eikä asiaa ainakaan helpottanut, että puolenvuoden ikäinen oli jo neljännessä kodissa lyhyen ajan sisään.

Ama on nukkunut syntymästään lähtien hyvin ja siirtymiset niin omaan huoneeseen kuin pinnasängystä tavalliseen sänkyynkin ovat menneet erinomaisesti. Nukkumaanmenot ovat olleet jopa luvattoman helppoja. Pienenä Ama tarvitsi vain nostaa sänkyyn ja hän nukahti nätisti sinne. Isompana Ama toivotti hyvät yöt ja kipitti kiltisti omaan sänkyynsä nukkumaan ja pysyi sängyssä aina aamuun asti.

Sijaiskodissa Aman nukkuminen vaikeutui ensimmäistä kertaa. Ensin nukkumaanmenot hankaloituivat. Ama ei halunnut olla yksin. Joka ilta hyvän yön toivotusten jälkeen Ama hiippaili pois sängystä ja pyysi meitä viereensä. Hän ei ”jaksanut” olla yksin, kuten hän itse asian ilmaisi. Jonkun aikaa auttoi pehmolelu kainalossa, mutta lopulta nukkumaanmeno saattoi kestä toista tuntia eikä Ama suostunut alkaa nukkua. Hiljalleen vaikeutui myös nukkuminen. Ama alkoi heräillä ja itkeä öisin. Muutaman viikon heräsin Olian takia lähes 10 kertaa ja juoksin viereiseen huoneeseen Aman luokse viisi kertaa. Nousin joka yö 10-15 kertaa ylös. Seitsemän tunnin yöunilla se tarkoitti sitä, että olin enemmän valveilla kuin nukuksissa.

Epätoivoista yrittämistä

Ei auttanut reishi- tai
Lion's Mane -juomakaan

Lukeminen oli todella turhauttavaa. Yritin tekniikkaa, jossa luin lyhyen kappaleen ja kertasin heti perään lukemani. Saatoin lukea 15 minuuttia muutamaa riviä, mutta en silti pystynyt sanomaan, mitä olin juuri lukenut. En välttämättä pystynyt palauttamaan mieleen, mitä aihetta tai edes mitä kirjaa luin. Kun luin pätkän uudestaan, teksti oli vierasta kuin kiinankieli.

Toukokuussa molemmat tytöt sairastuivat. Yöt pahenivat entisestään ja päivät meni pieniä rassukoita hoivatessa. Molemmilla todettiin korvatulehdus ja elämä oli sen mukaista. Ihmettelin jossain vaiheessa puhelimella viestiä kirjoittaessani, kenen puhelin minulla on. Puhelin oli kahden vuoden aikana tullut hyvinkin tutuksi, mutta jostain syystä sillä hetkellä puhelin näytti vieraalta ja hätäännyin, kenen puhelin minulla on ja missä se on vaihtunut. Katsoin puhelimesta löytyviä kuvia ja mietin, että pakkohan tämän on minun olla, kun on omat kuvatkin. Totesin, että tilanne on huolestuttava. 

Sain itseni kiinni ihmettelemästä samaa asiaa myös lompakkoni ja avainteni kanssa. Hetkittäin puupääni jopa hymyilytti. Kun eräänä iltana valmennuskurssilta lähtiessäni havahduin auton ratissa liikennevaloissa miettimään, vaihduinko minä kurssilla johonkin toiseen, hätkähdin omia ajatuksiani. Ajoin tien sivuun ja aloin itkeä. Ymmärsin, että olin ajanut itseni liian koville. Jostain oli luovuttava. Vesivahinkoa en saanut elämästä pyyhittyä, vaikka kuinka toivoin, joten tässä palapelissä se oli sisäänpääsy yliopistoon.