Paluu arkeen koitti loman jälkeen ihan liian nopeasti. 3 kuukauden ikään ehtinyt Olia jatkoi hyväksi havaitsemallaan tyylillä elämäänsä eteenpäin. Siihen kuului yöheräämiset 5-10 kertaa yössä ja itkua vuorokauden ympäri niin paljon, että siitä olisi riittänyt jakaa naapuripitäjän vauvoillekin. Lento tuli yöllä ja seuraavaksi illaksi oli sovittu yksityisnäyttö loman aikana soittaneen perhe K:n kanssa. Myyntimieskin muisti taas soitella ennen kuin oli ehditty uuteen päivään herätä: pitäisi tavata porukalla eli Myyntimies, välittäjä ja me. Oli taas ilmennyt uusia kauhukuvia, jos emme saa asuntoamme myytyä.
Näyttö perhe K:n kanssa meni kaiketi ihan mukavasti. Yöllinen kotiinpaluu sekoitti valmiiksi väsyneitä aivojani siinä määrin, että olin näytön ajan enemmän pihalla kuin Jii ja lapset, jotka olivat oikeasti pihalla. Puhuin asioita moneen kertaan ja jostain en vissiin muistanut puhua kertaakaan, mutta pienen lapsen äitinä nainen ymmärsi minua hyvin. En muistanut näytön jälkeen yhtään, mitä oli puhuttu ja sovittu, ja pelkäsin, että menetimme potentiaalisen ostajan väsyneen sekoiluni ansiosta. Yhteydenpito perheen kanssa kuitenkin jatkui ja he halusivat tulla katsomaan asuntoa uudestaan.
Tässä välissä Myyntimies ja välittäjäkin ehtivät jo
kyläillä. Myyntimiehellä yöunet olivat kaikonneet, kun emme saa asuntoamme
myytyä. Hän tarinoi, kuinka me olemme löytäneet unelmiemme asunnon ja he
haluavat ehdottomasti myydä asunnon vain meille, mutta heillä on liikaa
pelissä. Hän halusi jälleen muuttaa tarjouksen ehtoja.
Yhteistuumin he välittäjän kanssa kävivät läpi vaihtoehtoja,
joita olivat kauppojen tekeminen nollasummalla tai jollain nimellisellä
summalla. Joka tapauksessa niin, että meilläkin on euroja pelissä ja meillä on
taloudellinen sanktio, jos emme pysty täyttämään ehdollisen tarjouksen ehtoja.
Totesimme jälleen kerran, että meillä ei ole varaa taloudelliseen riskiin ja
jos tämä ei Myyntimiehelle sovi, on etsittävä uudet ostajat. Hammasta
kiristellen tarjous jätettiin entiselleen.
Perhe K oli asunnostamme tosissaan kiinnostuneita ja mikä
parasta, he vaikuttivat täydellisiltä ostajilta. Lapsuudenkodin myyminen tuntui
hetkittäin raskaalta ja tuntui hyvältä, että kotiin oli muuttamassa kivat
ihmiset. Perheellä oli Aman ikäinen lapsi, jonka kanssa Ama tuli hyvin toimeen.
Perhe halusi jättää tarjouksen ja neuvottelimme yhdessä kauppojen etenemisestä.
Edelliskerrasta viisastuneena keskustelimme avoimesti myös kauppasummasta ja
odotuksistamme sen suhteen. Jäimme odottamaan virallista tarjousta. Sopimukseen
päästiin lopulta tammikuun lopulla 2,7 prosenttia alle pyyntihinnan.
Kaikki näytti erinomaiselta: olimme löytäneet unelmiemme
talon, olimme löytäneet ihanat ostajat omalle asunnollemme ja vieläpä täysin
omatoimisesti. Aina silloin tällöin joku kyseli, miten asunnonvaihto etenee ja
asiaa tuli kerrottua suuntaan jos toiseen. Yhtenä työpäivänä toinen työkaveri
sattui kuulemaan, kun Jii kertoi kuulumisia asuntorintamalta. Työkaveri JK kysyi,
millainen asunto oli kiikarissa. Jii kertoi perustiedot asunnosta ja JK kertoi
oman tarinansa.
JK perheineen oli ostanut asunnon, johon olivat tehneet isot
remontit. Muutaman vuoden kuluttua he myivät asunnon. Asunnon ostajat palasivat
ikävillä uutisilla myöhemmin: asunnon rakenteet olivat umpihomeessa. Asiaa
tutkittiin lisää ja koko asunto meni asumiskieltoon. Ostajat vaativat
kaupanpurkua, johon K:lla ei ollut mitään mahdollisuuksia, kun uusi asunto oli
jo ostettuna. Tilanne oli katastrofaalinen niin JK:n perheelle kuin
ostajaperheellekin. JK kertoi, että 80-90-lukujen taitteessa tehdyissä rivitaloissa
on järjestäen käytetty rakennustapaa, joka on erittäin riskialtis. JK suositteli
kiertämään kaukaa kyseisen rakennusajan talot.
Unelma-asuntomme oli rakennettu 1988. Se oli juuri
riskiaikaa. Meihin iski järjetön paniikki. Mitä jos vaihdamme erinomaisen
kotimme johonkin riskirakennukseen? Mitä jos asunnosta löytyy hometta tai muuta
vikaa, josta emme tiedä? Mitä jos altistamme lapset asuntohaaveidemme myötä
homeelle ja he sairastavat unelmiemme takia koko loppuelämänsä? Kysymyksiä
vilisi mielessä ja ahdistus vain kasvoi…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti