#152: Operaatio viikonloppu: sunnuntai

Sunnuntai valkeni aurinkoisena. Päätin käyttää auringonpaisteen hyväksi ja pyysin isääni kävelylle kanssani. Ihan liian vähän tulee vietettyä isän kanssa aikaa ja sekin vähä mitä tulee, menee aina kahden tinttarallan säestämänä. Oli kulunut liikaa aikaa siitä, kun viimeksi olin ehtinyt keskustella isän kanssa rauhassa.

Lähdimme nautiskelemaan aurinkoisesta säästä meren äärelle. Kävelimme aluksi luontopolulla, mutta uskaltauduimme monen muun reippailijan tavoin myös jäälle käppäilemään. Ilma oli fantastinen ja välillä pysähdyimme nauttimaan reppuun pakattuja korvapuusteja ja termarista kahvia. Bongasin ensimmäiset pajunkissatkin rantapajuissa.

Isän ja esikoistyttären retki oli onnistunut ja kävelyn lopuksi sain sanottua isälle tärkeät sanat: olet tärkeä ja rakas, vaikka se liian harvoin tulee sanottua. Isä ❤

#142: Päivä pulkassa – luojan kiitos

Aaaargh.. Mikä päivä. Aamu alkoi jälleen tutuksi tulleen päänsäryn siivittämänä. Lääkäri käski palaamaan, jos päänsärky jatkuu, mutta en yksinkertaisesti jaksanut lähteä enää arvuuttelemaan mahdollista diagnoosia. Tänään oli sovittuna yksi palaveri ja yksi asiakastapaaminen, joten päätin lähteä töihin.

Kävelymatka bussipysäkille raikkaassa aamussa tuntui ihan hyvältä. Ajattelin, että töihin lähtö oli ihan oikea ratkaisu. Kahdenkin eri bussin viilettäessä suoraan nenän edestä, alkoi hieman raikas aamu tympiä. Kolmannen bussin jättäessä tulematta kokonaan, aamu tuntui kaikkea muuta kuin raikkaalta. Päästessäni vihdoin tunkkaiseen bussiin istumaan, alkoi lääkärin odotusaula tuntua taas ihan hyvältä vaihtoehdolta. Jatkoin kuitenkin toimistolle asti.

Työt lähtivät erinomaisesti käyntiin, kun näyttö ei suostunut toimimaan. Tapeltuani aikani näytön kanssa ja uhatessani viskata sen toimiston ikkunasta, se lopulta luovutti (oikeasti markkinointiassistenttimme vaihtoi siihen toisen piuhan, mutta uhkailulla oli varmasti pieni teho).

Näyttö päätti kuitenkin pistää samalla mitalla takaisin ja loi ikäviä särkypiikkejä päähäni. Yritin vaihdella asetuksia, mutta näyttö vain irvaili edessäni. Hain IT-osastolta kaverin auttamaan vaan eipä löytynyt asetuksista vaihtoehtoa, joka olisi päänsärkyni kanssa tullut toimeen. Minulle tilattiin uusi näyttö.

Kiirehdin palaveriin, mutta palaveeraaminen oli toivotonta. En voinut seurata esitystä isolta näytöltä, kun aivot heittivät kuperkeikkaa exceliä tuijotellessaan. Puolessa välissä ahdistuin jo toden teolla, kun palvelupäällikkö kävi asioita kovalla tohinalla läpi ja tehtävälistani sai täytettä, minkä kirjata ehdin. Keskittyminen oli kuitenkin mahdotonta.

Sekava palaveri oli ohi ja yritin kerätä ajatuksiani läpikäydyistä asioista. Samaan aikaan toinen kollega yritti käydä läpi uutta kokonaisuutta, joka oli tulossa vastuulleni. Sovimme jatkavamme asiaa huomenna. Kävin kiireesti syömässä ja lähdin asiakkaalle.

Onneksi en ollut tapaamisessa yksin: tapaaminen venyi lopulta yli kolmen tunnin mittaiseksi ja keskittymiskykyni oli hetkittäin surkeampi kuin kuivuneella kastemadolla Saharan aavikolla. Diagnosoin itseäni taas pitkin päivää ja keksin, että olisiko näössäni jotain pielessä, kun särky pahenee ruutuja tuijotellessa.

Pääsin asiakkaalta lähtemään kello 16.45 ja soitin saman tien optikkoliikkeeseen, pääsisikö johonkin lähelle näöntarkastukseen. Vartin päästä oli aika kauppakeskuksessa puolen kilometrin päässä. Otin heti ajasta kiinni. Kollega tarjosi kyytiä kotiin päin, mutta pyysin päästä vain ostoskeskukselle. Hirveällä tohinalla selvitin vielä ennen tarkastuksen alkua muutamat puhelut ja viestit, jotka olivat asiakastapaamisen aikana tulleet. Olin optikkoliikkeessä juuri tasan viideltä.

Kävimme perustiedot läpi ja olimme valmiita tarkastuksen aloittamiseen. Olin joskus vuosikausia sitten käynyt kyseisen ketjun liikkeessä, joten koneelta löytyivät vanhat tietoni. Optikko kysyi, käytänkö laseja vai piilolinssejä. Kerroin, etten käytä enää mitään, kun kävin laserleikkauksessa vuonna 2008. Optikko lopetti kirjaamisen ja kysyi, olenko käynyt leikkauksessa. Hölmistyneenä totesin, että juu, mutta siitä on kohta kymmenen vuotta. Optikko totesi, ettei voi tehdä tarkastusta, ellei minulla ole silmälääkäriltä siihen lupaa.

En ollut ihan varma, puhuimmeko samaa kieltä. Pyysin häntä hitaasti toistamaan äskeisen ja hän toisti. Olin niin totaalisen puulla päähän pamautettu, että en oikein vieläkään ymmärtänyt. Toistelin hänen perässään, että m i n u l l e  e i  s i i s  v o i  t e h d ä  n ä ö n t a r k a s t u s t a,  k o s k a  o l e n  k ä y n y t   l a s e r l e i k k a u k s e s s a. Nainen totesi, että näin on. Ihmettelin asiaa kovasti ja hän vakuutti, että Suomen laki kieltää sen yksiselitteisesti. En millään tahtonut ymmärtää, että mikä laki kieltää ja mitä se nyt tarkalleen ottaen kieltää. Nainen taisi jo vähän hermostua, mutta totesi, että ilman silmälääkärin kirjallista lupaa optikko ei saa tehdä minulle näöntarkastusta ja tämä kielto tulee laista.

Hölmistyneenä poistuin liikkeestä ostoskeskuksen käytävälle. Soitin silmälääkärilleni, mutta viideltä en tavoittanut enää kuin hoitajan. Hän tiesi säännöstä, mutta ei oikein osannut kertoa syytä sille. Hän lupasi selvittää lääkärin kanssa asiaa ja palata asiaan – vielä tämän päivän aikana. Olo oli epätodellinen: siellä seisoin keskellä kauppakeskusta h-moilasena eikä mitään ajatusta siitä, mitä seuraavaksi.

Luoja oli sitä mieltä, että hittojako siinä nyt keskellä kauppakeskusta seisoskelet ja laittoi vipinää kinttuihini laukaisemalla palohälyttimet ulvomaan. Se olikin oiva lisä muutenkin sekavaan päähäni. Entistä epätodellisempana lampsin pihalle. Ärsykeherkän olotilani kruunasi enää paikalle kaasuttaneet paloautot, joiden vilkkuvalot meinasivat katkaista viimeisenkin oljenkorren aivokopasta. Siinä minä seistä palelin pihalla vailla minkäänlaista edes auttavaa aivotoimintaa.

Soitin Jiille ja kysyin, miten pääsen toiselta puolen kaupunkia kotiin. Jii tarjoutui hakemaan, mutta joutuisin odottamaan, koska hän oli juuri laittanut lapsille ruoan. Epätoivoisena soitin läpi äidit ja iskät, mutta ei auttanut. Katselin vaihtoehtoja julkiseen liikenteeseen turvautuen, mutta yli tunnin matka-aika kahdella vaihdolla ei houkutellut. Seisoin ja vilkuin kilpaa paloauton kanssa.

Lopulta isä riensi apuun ja kyyditsi poloisen pääkipuilijan kotiin. Olin kotona lopulta kello 19 aikoihin. Olipa oikein putkeen mennyt päivä. Nyt vaiheilen huomisen kanssa: töiden yrittäminen tuntuu toivottomalta (taas palaveria ja perehtymistä uuteen kokonaisuuteen), mutta yhtä toivottomalta tuntuu lääkärin tapaaminenkin. Täytynee aamulla katsoa tilanne uudestaan.

Ja vielä lopuksi: piti tietysti kaivaa tämä ”näöntarkastus kielletty laserleikatuille” -laki esiin. Tällainen asetus todella on: asetus terveydenhuollon ammattihenkilöistä. Sen 16 §:ssä todetaan: laillistettu optikko ei saa itsenäisesti määrätä silmälaseja: henkilölle, jolle on aikaisemmin suoritettu silmämunaan kohdistunut leikkaus. Oman elämäni juristina olen sitä mieltä, että asetus ei estä näöntarkastuksen tekemistä vaan ainoastaan kieltää määräämästä silmälaseja. Sitä tämä oman elämänsä tohtorijuristi ei osaa sanoa, mikä tämän asetuksen tarkoitus on.

#36: Epätoivoinen yritys yliopistoon

Keksin vasta pari vuotta sitten, miksi haluan isona. Haluan juristiksi. Olen hoitanut jonkun verran juridisia taitoja vaativia tehtäviä lähipiirissäni, kuten toimittanut perunkirjoituksia ja osituksia, vastannut asunto- ja kiinteistökaupoista, hoitanut työsuhteisiin liittyviä erimielisyyksiä sekä laatinut vastineita useille eri tahoille. Haave pääsi hautumaan kuin varkain edellä mainittuja tehtäviä hoitaessa, kunnes yhtäkkiä ymmärsin olevani omassa elementissäni juridiikan parissa.

Tein päätöksen yliopistoon pyrkimisestä tammikuussa. Mietin pitkään, onko minulla resursseja vaativaan pääsykoerupeamaan. Sisäänpääsy edellyttäisi valtavaa luku-urakkaa. Laskin, että Olia on luku-urakan aikana sen verran vanhempi, että yöt varmasti sujuvat jo paremmin. Laskin myös muuttoaikataulua ja totesin, että huhtikuussa muutto on saatu hoidettua ja pystyn keskittymään lukemiseen iltaisin. Ilmoittauduin lisäksi Pykälä ry:n valmennuskurssille.

Vesivahinko paljastui 1.4. ja seuraavan viikon keskiviikkona julkaistiin pääsykoekirjat. Kolme kirjaa, yhteensä noin 600 sivua. Aiheina esineoikeus, viestintäoikeus sekä insolvenssioikeus eli velkavastuuta käsittelevä oikeudenala. Kaikki erityisen kiinnostavia aiheita, joten jaksoin uskoa, että palaset loksahtaisivat vielä paikoilleen. Siitäkin huolimatta, että Olia ei kuukausien kulumisesta huolimatta oppinut nukkumaan öisin.

Ensimmäinen viikko luku-urakasta meni innostuneesti. Päätin keskittyä lukemiseen ja luotin siihen, että vesivahinko järjestyy tavalla tai toisella siinä sivussa. Isäni oli valtava apu päivisin, kun hän hoiti lapsia ja minä sain lukea. Vesivahinko ei kuitenkaan järjestynyt siinä sivussa – eikä lopulta ollenkaan. Aikaa meni koko ajan enemmän asioiden hoitamiseen ja lukemiselle varattu aika kaventui päivästä toiseen ja viikosta seuraavaan. 

 Muistiinpanoja

Sen lisäksi, että aika oli kortilla, ajatukset olivat vesivahingossa ja sen seurauksissa. Sanat kirjoissa muuttuivat vesivahingoiksi ja kosteusvahingoiksi enkä ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. En halunnut luovuttaa, mutta tiesin, että tavoitteeni on elämäntilanteeseen nähden aivan liian kunnianhimoinen.

Ajattelin, että muutto sijaiskotiin voisi tuoda uuden mahdollisuuden lukemisen järjestymiselle. Minun ei tarvitsisi miettiä kodinhoitoa ja siisteyttä yhtä järjestelmällisesti kuin kotona vaan voisin ottaa rennommin ja keskittyä lukemiseen. Ajatus oli hyvä, mutta siihen se jäi. Uusi koti toi uusia haasteita lasten nukkumiseen. Olia heräili edelleen useita kertoja yössä eikä asiaa ainakaan helpottanut, että puolenvuoden ikäinen oli jo neljännessä kodissa lyhyen ajan sisään.

Ama on nukkunut syntymästään lähtien hyvin ja siirtymiset niin omaan huoneeseen kuin pinnasängystä tavalliseen sänkyynkin ovat menneet erinomaisesti. Nukkumaanmenot ovat olleet jopa luvattoman helppoja. Pienenä Ama tarvitsi vain nostaa sänkyyn ja hän nukahti nätisti sinne. Isompana Ama toivotti hyvät yöt ja kipitti kiltisti omaan sänkyynsä nukkumaan ja pysyi sängyssä aina aamuun asti.

Sijaiskodissa Aman nukkuminen vaikeutui ensimmäistä kertaa. Ensin nukkumaanmenot hankaloituivat. Ama ei halunnut olla yksin. Joka ilta hyvän yön toivotusten jälkeen Ama hiippaili pois sängystä ja pyysi meitä viereensä. Hän ei ”jaksanut” olla yksin, kuten hän itse asian ilmaisi. Jonkun aikaa auttoi pehmolelu kainalossa, mutta lopulta nukkumaanmeno saattoi kestä toista tuntia eikä Ama suostunut alkaa nukkua. Hiljalleen vaikeutui myös nukkuminen. Ama alkoi heräillä ja itkeä öisin. Muutaman viikon heräsin Olian takia lähes 10 kertaa ja juoksin viereiseen huoneeseen Aman luokse viisi kertaa. Nousin joka yö 10-15 kertaa ylös. Seitsemän tunnin yöunilla se tarkoitti sitä, että olin enemmän valveilla kuin nukuksissa.

Epätoivoista yrittämistä

Ei auttanut reishi- tai
Lion's Mane -juomakaan

Lukeminen oli todella turhauttavaa. Yritin tekniikkaa, jossa luin lyhyen kappaleen ja kertasin heti perään lukemani. Saatoin lukea 15 minuuttia muutamaa riviä, mutta en silti pystynyt sanomaan, mitä olin juuri lukenut. En välttämättä pystynyt palauttamaan mieleen, mitä aihetta tai edes mitä kirjaa luin. Kun luin pätkän uudestaan, teksti oli vierasta kuin kiinankieli.

Toukokuussa molemmat tytöt sairastuivat. Yöt pahenivat entisestään ja päivät meni pieniä rassukoita hoivatessa. Molemmilla todettiin korvatulehdus ja elämä oli sen mukaista. Ihmettelin jossain vaiheessa puhelimella viestiä kirjoittaessani, kenen puhelin minulla on. Puhelin oli kahden vuoden aikana tullut hyvinkin tutuksi, mutta jostain syystä sillä hetkellä puhelin näytti vieraalta ja hätäännyin, kenen puhelin minulla on ja missä se on vaihtunut. Katsoin puhelimesta löytyviä kuvia ja mietin, että pakkohan tämän on minun olla, kun on omat kuvatkin. Totesin, että tilanne on huolestuttava. 

Sain itseni kiinni ihmettelemästä samaa asiaa myös lompakkoni ja avainteni kanssa. Hetkittäin puupääni jopa hymyilytti. Kun eräänä iltana valmennuskurssilta lähtiessäni havahduin auton ratissa liikennevaloissa miettimään, vaihduinko minä kurssilla johonkin toiseen, hätkähdin omia ajatuksiani. Ajoin tien sivuun ja aloin itkeä. Ymmärsin, että olin ajanut itseni liian koville. Jostain oli luovuttava. Vesivahinkoa en saanut elämästä pyyhittyä, vaikka kuinka toivoin, joten tässä palapelissä se oli sisäänpääsy yliopistoon.  

#28: Pientä juhlaa pääsiäisenä

Tupaantuliaisia ei ehditty kaiken alkuhässäkän aikana viettämään eikä vieraita muutenkaan juuri ehtinyt uudessa kodissamme käymään. Pääsiäisenä päätimme pitää pienet kutsut sukulaisille ja kutsua läheisimmät kylään uuteen kotiimme. Suurin osa oli toki ollut auttamassa jossain välissä, mutta asuttavassa kunnossa ei kukaan ollut vielä ehtinyt kotia näkemään.

Yliväsyneenä emäntänä minulla ei ollut kovin paljon mahdollisuuksia taikoa pöytään mitään herkkuja. Sovimme pienen porukan kesken, kuka tekee mitäkin ja näin saimme pöydän lopulta notkumaan kaikkea hyvää. Lasten Tätskä Ässä (tuttu jo Bébé à bord! -blogista) leipoi ihan huikean hauskan pääsiäispiirakan, joka kaiken lisäksi maistui erinomaiselle. 

Ilta vierähti mukavasti tärkeiden ihmisten ympäröimänä. Kävimme läpi menneiden viikkojen vastoinkäymisiä, mutta niillekin pystyi jo hieman hymyilemään. Lapset menivät tyytyväisinä nukkumaan ja me käperryimme sohvalle nautiskelemaan takkatulen loimusta. Jii muisti vielä, että piti mitata nykyinen jääkaappipakastin ja katsoa, mahtuvatko uudet laitteet paikoilleen vai vaativatko yläkaapit jotain toimenpiteitä. Olin väsynyt ja yritin ehdottaa, että mitataan sitten seuraavana päivänä, mutta Jii kävi vielä keittiössä mittailemassa.

Tuossa tuokiossa Jii tuli takaisin, mutta omalta osaltani lähtölaskenta höyhensaarille oli jo alkanut. Muistan hämärästi, kuinka Jii sanoi, että hyvin mahtuvat uudet kodinkoneet, kunhan jääkaapin päällä oleva yläkaapin ovi suoristetaan. Ihmettelin, mistä suoristamisesta Jii höpisee, mutta olin liian väsynyt kysyäkseni enempää.

Aamupalalla muistin Jiin höpinät oven suoristamisesta. Katsoin jääkaapin päälle ja huomasin, että kaapinovi todella roikkuu. Ihmettelin, miten ovi ei ollut aiemmin pistänyt silmään. Kävin läpi valokuvia ennen kaupantekoa ja muuton jälkeen. Eipä pistänyt silmään, kun ei ollut mitään silmään pistävää. Ovi oli kauniisti linjassa muiden ovien kanssa. 

Isäni oli ollut monena päivänä auttamassa pienissä remppahommissa, kuten lattialistojen asentamisessa ja ikkunalautojen maalaamisessa. Samalla hetkellä isäni soitti ovikelloa ja kävin avaamassa oven. Pyysin, että hän ensimmäisenä ruuvaa kaapinoven saranoita, että ovi saadaan paikalleen.

Isäni tarttui tuumasta toimeen, mutta huokaisi pian syvään ja loi epäuskoisen katseen minuun. Sitten hän sanoi: ”ei näissä saranoissa mitään vikaa ole. Kaapinseinä vain on niin kostunut, ettei se jaksa kannatella kaapinovea.”