Mistä Home Story kertoo?

Blogi alkoi mietteistäni kahden pienen lapsen äitinä, kun vesivahinko ajoi perheemme pois juuri ostetusta asunnosta. Miten vauvaperheen arki sujui vieraissa nurkissa, miten remontti eteni (ja mitä kävi, kun se ei edennyt) ja minkälaisia asioita pitää ja kannattaa ottaa huomioon vastaavassa tilanteessa? Vahinko on korjattu, mutta story goes on...

Ensimmäiset tekstit kertovat unelma-asunnon löytämisestä, asuntokaupoista ja elämästä muuton jälkeen. Tekstistä 29 eteenpäin käsitellään vesivahinkoa ja sen kartoittamista. Tekstistä 54 päästään vahingon korjaamiseen, joka päättyy tekstiin 92, kun urakoitsija jättää avaimet pöydälle. Sen jälkeen (kuten jo vaihtelevasti aiemminkin) käsitellään sekalaisesti vikalistakorjauksia, ongelmia taloyhtiön kanssa, riitaa asunnonmyyjän kanssa ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Tervetuloa mukaan! :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vainelämää. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vainelämää. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. heinäkuuta 2017

#179 Matkapäiväkirja: Viihtymistä Vaasassa


Olin ensimmäistä kertaa Vaasassa ja kaupunki vakuutti ainakin minut. Liikaa en ehtinyt kaupungissa töiden takia pyörimään, mutta muu perhe sitäkin enemmän. Torstaina (1.6.) söimme koko perhe yhdessä runsaan aamiaisen ja minä lähdin ajamaan kohti asiakastapaamisia. Minulla oli kaksi eri tapaamista muutamassa pienemmässä kunnassa Vaasan lähistöllä. Ajelua kertyi reilu 150 kilometriä, kahvia kului useampi kupillinen ja toisen asiakkaan luona tuli herkuteltua leivonnaisella jos toisella.

Tässä työssä on hauska huomata, kuinka eri tavalla ihmiset ottavat vieraita vastaan. Jotain ei kiinnosta tapaaminen sen vertaa, että kertoisi esimerkiksi toimiston muuttaneen edellisellä viikolla, vaikkei tietoa löydy vielä mistään. Voi myös olla, ettei asiakas juuri katsettaan koneesta irrota ja tapaaminen on väkinäistä yksinpuhelua. Toinen ääripää on Vaasan lähistöllä tapaamani rouva, joka soitteli jo edellisenä päivänä kyselläkseen, tarvitsenko kyytiä juna-asemalta tai jostain muualta. Tapaaminen oli lämmin ja ystävällinen ja rouva oli kaiken lisäksi tilannut täytekakun ja täytetyt sämpylät läheisestä leipomosta minua varten. On se jossain määrin mukavampi jutustella, kun tietää, että toinen arvostaa tapaamista sen verran, että voi tuntea itsensä tervetulleeksi.


Työpäivän ajan Jii ja lapset olivat tutustuneet Vaasan eri leikkipuistoihin. He kävivät myös jossain pizzalla syömässä lounaan. Koko päivä oli aurinkoinen ja samaan aikaan viestit Etelä-Suomesta kertoivat, että räntää sataa taivaan täydeltä. Koko viikon meillä oli ollut pelkkää auringonpaistetta kaupungista toiseen ja samaan aikaan kotikaupungissa rikottiin sade- ja kylmyysennätyksiä. Palattuani hotellille Jii lähti Aman kanssa saunaosastolle pulikoimaan ja minä lähdin Olian kanssa kauppaan. TV:stä oli illalla tulossa Vain elämää, joten ostin iltaherkut hotellihuoneeseen ja lopulta nautiskelimme hyvästä musiikista tapasherkkujen kera.

Perjantai 2.6. valkeni harmaana, mutta yhdessä nautitun aamupalan aikana ripottelu loppui ja aurinko alkoi kurkistella pilven takaa. Aamupalan jälkeen pakkasimme tavarat ja luovutimme huoneen. Lähdimme ajamaan kohti Sastamalaa, joka oli viikonlopun majoituskohteemme. Välissä pysähdyimme Kristiinankaupungin lähelle pieneen pitäjään, jossa hoidin jälleen yhden asiakastapaamisen. Jii ja lapset viihtyivät tapaamisen ajan paikallisella ABC:lla lounaan ja leikkien merkeissä.


Illalla olimme kuuden aikoihin perillä Sastamalassa. Viikonloppu oli vapaa-aikaa ja seuraava etappi sunnuntai-iltana Porissa. Viikonlopun kuulumisista paremmin seuraavassa tekstissä!


Päivän kilometrit: 296.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

#167: Tunteellinen toukokuu



Kulunut toukokuu on ollut täynnä erilaisten ajanjaksojen päättymisiä. Lasten on tarkoitus syksyllä aloittaa päiväkodissa, joten kuluneilla viikoilla on vietetty niin Aman viimeistä kerhopäivää kuin molempien lasten viimeisiä muskarikertojakin.

Haimme lapsille päiväkotipaikkoja heti tämän vuoden alusta ja toiveena oli aloitus elokuun alussa. Viereemme rakennetaan täysin uutta päiväkotia, jonka oli määrä valmistua tänä keväänä. Heti hakemuksen jälkeen sain soiton päiväkodin johtajalta, joka kertoi, että päiväkodin avaaminen viivästyy eikä elokuun alusta pääse kukaan vielä aloittamaan. Totesin, että tämä ei ole meille ongelma ja voimme hyvin siirtää aloitusta syyskuulle. Päiväkodin johtaja lupasi palata asiaan, kun paikat on vahvistettu, mutta lapset tulisivat kuitenkin paikat saamaan.

Päiväkodista ei kuulunut mitään, joten huhtikuussa soitin jälleen johtajalle ja varmistelin tilannetta. Kerroin, että Jiin pitää vahvistaa töihin paluun ajankohta ja minun pitää sopia kesälomat. Johtaja kertoi, että päiväkodin avaaminen viivästyy entisestään eikä kukaan vielä tiedä, milloin päiväkoti avataan. Edelleen hän uskoi, että lapsemme päiväkotiin avaamisen yhteydessä pääsisivät ja kertoi, että ovat ainakin jonossa korkealla, sillä olen ollut ystävällinen ja suhtautunut epävarmaan tilanteeseen joustavasti. Olen luullut, että päiväkotipaikat jaetaan jotenkin ihan muiden kriteerien perusteella ja että esimerkiksi ajoissa hakeminen nostaisi mahdollisuuksia päästä haluttuun paikkaan.

Asuinpaikkamme Facebook-ryhmästä luin, että rakennuksessa on paljastunut pahoja kosteusongelmia, kun rakennusta ei ole rakennusvaiheessa millään tavalla suojattu ja betoni on päässyt kastumaan. Kuivatus siirtää avaamista mahdollisesti jopa lokakuuhun. Rakentamisen taso jaksaa yllättää minua kerrasta toiseen. Tämäkin päiväkoti on Suomi 100 -vuoden juhlarakennus ja oikein taidonnäyte siitä, miten satavuotiaassa Suomessa tänä päivänä rakennetaan.


Olin yhteydessä johtajaan vielä viimeisen kerran tällä viikolla. Johtaja kertoi, ettei pysty vahvistamaan lastemme hoitopaikkoja ennen kuin päiväkoti päästään avaamaan. Hän on toiveikas, että lapsemme pääsisivät aloittamaan kyseisessä talossa lokakuussa, mutta aloittaminen saattaa siirtyä vuodenvaihteeseen tai sitten käy niin, etteivät lapset pääse kyseiseen päiväkotiin ollenkaan. En oikein jaksa edes miettiä, mitä käy, jos aloittaminen lokakuussa ei onnistu. Mitään varasuunnitelmaa meillä ei ole.

Elämme siis toivossa, että lokakuun alusta lapset pääsevät uuteen päiväkotiin. Koska olemme hakeneet päiväkotipaikkaa, ei lapsilla ole oikeutta kerhoon, jossa Ama on käynyt kaksi vuotta. Tämä tarkoitti kerhon lopettamista tälle keväälle.


Viimeinen kerhopäivä tuntui raskaalta. Edellisiltana havahduin siihen, että seuraavana päivänä Ama herää viimeistä kertaa kerhoon. Kerhoreppu pakataan viimeistä kertaa ja pieni kerholainen hipsii viimeistä kertaa kerhon porteista sisään. Edessä on viimeinen aamupiiri ja viimeiset leikit kavereiden kanssa, viimeiset eväshetket ja viimeinen loppuleikki. Tällaista kerhoelämää meidän perheessä ei tule olemaan enää koskaan. Itselläni oli edessä palaverintäyteinen työpäivä, joten itse en olisi enää ikinä viemässä enkä hakemassa Amaa.

Kyyneleitä nieleskellessäni mietin, miten hölmöjä ajatukseni ovat. Ama ei ollut viimeisestä kerrasta moksiskaan ja totesi vain, että kerhokaverithan voivat sitten kesällä tulla meille kerhoon. Asia oli sillä kuitattu ja ei muuta kuin viimeistä kertaa kerhoon. Olisi mahtavaa, jos saisi itselleen edes aavistuksen tuota lasten huolettomuutta ja hetkessä elämistä. Ehkä yksi ajanjakso päättyy, mutta mitä sitä murehtimaan, seuraava odottelee jo nurkan takana.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

#102: Vain elämää

Yritän kovasti elää aina tässä ja nyt. Kaltaiselleni kontrollifriikille se ei ole helppoa, kun elämä pitäisi olla aikataulutettuna exceliin vähintään kolme viikkoa eteenpäin, jotta se olisi jotenkuten hallinnassa. Mielessäni itää kuitenkin toisinaan liian vahvastikin ajatus siitä, että elämä voi päättyä milloin tahansa. Olen sen omin silmin joutunut niin monesti todistamaan. Pakonomaisesta järjestelmällisyydestä huolimatta pyrin aina muistamaan sen, että jokainen hetki voi olla viimeinen ja jokainen hetki pitäisi sen mukaisesti myös elää.

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellinen. Olen elänyt hyvin pitkälti vain ajanjaksoja. Odottanut aina jotakin tulevaa hetkeä ja luonut sen jälkeen aina uuden stepin. Yllättäen vesivahinko ja sen korjaaminen on määritellyt näitä askelmerkkejä hyvin pitkälle. Samalla elämä on mennyt rasittavaan ”sitten, kun” -moodiin. Teen sitä, teen tätä, elämä on sellaista ja se on tällaista sitten, kun vahinko on korjattu ja pääsemme kotiin. 


Heti vahingon tapahduttua ajattelin, että pääsemme kotiutumaan sitten, kun vahinko on muutaman viikon päästä korjattu. Sitten se piti olla juhannukseen mennessä. Sitten se piti olla kesän lopussa, mutta kuitenkin niin, että pääsemme vielä nauttimaan ihanista terasseistamme sitten, kun remontti on ohi.

Heinäkuussa remontin alkaessa jaksoin eteenpäin ajatuksella, että kun syksy taas alkaa ja lasten harrastukset, me olemme ihan viimeistään kotona. Ei mikään voisi siirtää kotiinpaluuta enää elokuun lopusta eteenpäin – ei mikään. Huhti-toukokuussa jaksoimme vielä vitsailla, että jouluksi kotiin. Elokuun lopussa se ei naurattanut enää yhtään. Näin marraskuussa kirjoittaessa voin sanoa, että typerin sananparsi, mitä olen ikinä kuullut.

Olen käynyt silmien laser-leikkauksessa vuonna 2007 ja tuosta leikkauksesta minulle jäi paha kuivasilmäisyys loppuelämän vaivaksi. Käytän jatkuvasti silmätippoja. Toiveajattelusta vai mistä lie johtuen otin kotoa aina muutaman paketin silmätippoja mukaani. Joka kerta mietin, että otanko enemmän, ettei pääse loppumaan, jos emme kuukauden sisällä pääsekään kotiin. Mutta joka kerta otin vain muutamaksi viikoksi eteenpäin. Ja sitten ne loppuivat ja taas piti hakea lisää. Tein tuon saman ajatustyön niin moneen kertaan, että ihan ärsyttää. Mutta silti, aina vain muutamaksi viikoksi eteenpäin.

Perheemme on tykännyt seurata Vain elämää -tv-sarjaa. Laskeskelin sen alkupäivää moneen otteeseen ja tulin aina siihen tulokseen, että sarjan alkuun mennessä olemme takaisin kotona. Pääsemme nauttimaan sarjasta omalta sohvalta takkatulen loisteessa. Viikot kuluivat ja jouduin myöntämään, että ehkä ensimmäinen jakso katsotaan äidin yläkerrassa pikkutv:stä, mutta loput sentään omassa kodissa. Ja kuinka kävi? Näimme viimeisen, koostejakson, omasta televisiostamme.

Lasten syntymäpäiväjuhlat oli yksi steppi, jota odotettiin ja remontin takia suunniteltiin kovastikin. Kuten aiemmin kerroin (#74), olimme päättäneet, että pidämme lapsille yhteiset juhlat, kunhan pääsemme takaisin kotiin. Laskimme, että 10.9. on vielä riskialtista aikaa emmekä välttämättä ole kotona. Seuraavalla viikolla olemme varmuudella kotona, mutta jos urakka valmistuu vasta muutama päivä ennen suunniteltuja juhlia, voi kotona vielä olla turhan suuri sekamelska synttärijuhlia ajatellen.

Päätimme, että pidämme synttärit 24.9. Urakka ei mitenkään voi venyä sinne asti ja olemme takuuvarmasti ehtineet kodinkin laittaa moneen kertaan kuntoon. Suru tuli jälleen puseroon, kun viikot kuluivat ja juhlapaikkaa piti alkaa etsiä muualta. Oikeasti itku pääsi pari päivää ennen juhlia, kun tajusin, että lasten juhlavaatteet ovat kotona eikä kaapeille ole mitään asiaa. Onneksi molemmat saivat lahjaksi muutaman siistimmän vaatteen ja vaihdoimme juhlatamineita sitä mukaan, mitä paketeista paljastui.

Äitini oli varannut lomamatkan lokakuun alkuun ja olimme luvanneet hoitaa Teddy-koiraa matkan ajan. Syyskuussa äiti totesi, että hoitohan onnistuu hyvin, jos ette ole vieläkään päässeet kotiinne. Naurahdin, että hulluksiko se äiti on tullut, emme millään mitenkään päin enää lokakuussa asu äidillä. Lokakuu tuli, äiti lensi Turkkiin, äiti vietti lomaa ja äiti lensi vielä takaisinkin ja me istuimme kuin tatit p..puurossa äidin nurkissa.

Minulla on kolmen hyvän ystävän kanssa tapana järjestää neljän tähden illalliset kukin vuorollaan. Heinäkuussa tapasimme viimeksi ja ilta oli mitä ihanin. Seuraavaksi olisi oma vuoroni toimia illan emäntänä. Laskeskelimme kalentereista varmaa päivää, jolloin takuuvarmasti illanistujaiset onnistuvat uudessa kodissamme. Takuuvarmapäivä löytyi lokakuulta, mutta senhän te jo tiedättekin, että onnistuiko vai ei.

Edellinen asuntomme oli lapsuudenkotini, jossa asuin 2-vuotiaasta 17-vuotiaaksi, kunnes palasin myöhemmin takaisin. Lapsuusvuosien aikana pihallamme oli iso kaveriporukka, joiden kanssa on pidetty yhteyttä näihin päiviin saakka. Osa on muuttanut kauemmas eikä ole nähty vuosiin, mutta yhteydessä olemme edelleen. Ehdin kutsua Peltotie 100 -porukan kokoon vielä vanhalle asunnollemme, mutta jouduin peruuttamaan kutsun lasten sairastelun ja pieleen menneiden muuttoaikataulujen takia.

Lupasin kaikille, että kutsun heidät heti keväällä uuteen kotiimme. Kevät tuli ja toi mukanaan vesivahingon. Peruin kutsun jälleen ja siirsin sen niin pitkälle, että mikään ei voi tulla väliin: marraskuun 5:nteen. Kun lokakuun alussakaan ei vielä ollut tietoa kotiin pääsystä, peruin juhlat vielä kerran. Sovimme uuden päivän helmikuun alkuun.

Tapaamista ei tule estämään se, ettemme olisi päässeet kotiin. Mutta tuo tapaaminen ei tule ikinä olemaan tapaaminen, joka sen piti olla. Sopiessamme päivämäärästä viimeisen kerran, yksi positiivisimmista tuntemistani ihmisistä kommentoi viestiketjuumme näin: ”On kyllä kiva nähdä 409 000 000 vuoden jälkeen! Tätä odotan kovasti ❤”. Tasan kymmenen päivää myöhemmin sain kuulla, että tämä ystävä on poistunut keskuudestamme. 


Muistakaa siis kertoa läheisillenne aina, kun mahdollista, että välitätte heistä. Elämä on täynnä yllätyksiä – hyviä ja huonoja. Ei pidä liikaa synkistyä siitä, että jokainen hetki voi olla viimeinen, mutta ajatusta ei kannata kokonaan unohtaakaan. Joskus elämä lennättää kuin siivillä läpi poutapilvien, joskus se potkii päähän niin, että silmissä mustuu, mutta sitä se vain on – elämää.