#164: Reissussa rähjääntynyt

Alkuviikon olin työmatkalla Joensuussa ja muu perhe oli mukana. Kuluneen reilun viikon sisällä en ole ehtinyt käydä kotona kuin kääntymässä. Viime viikolla lähdin torstaina Berliiniin, josta palasin sunnuntaina puolen yön jälkeen. Sunnuntaina kävimme juomassa kahvit äidin synttäreiden kunniaksi ja jatkoimme siitä suoraan matkaa kohti Joensuuta.

Asiakastapaamisten lisäksi kävin Joensuussa tekemässä pari tenttiä. Arvelin viime kerralla, että valmistautuminen jää vähintäänkin heikoksi – eikä arvioni olisi paremmin voinut nappiin mennä. Oikeushistorian tentti oli valmis kahdessa minuutissa – tasan sen aikaa kesti lukea tenttipaperista kaksi kysymystä ja todeta, ettei mitään mahdollisuuksia vastata. Ensimmäisenä kysyttiin Tuorin tasomallissa esiintyneitä metodologisia näkemyksiä. En tiedä, kuka on Tuori, mikä on tasomalli tai mitä tarkoittavat metodologiset näkemykset. En edes yrittänyt keksiä mitään vaan palautin tyhjän paperin. 

Yritys tuntui entistäkin turhauttavammalta, kun tenttiä edellisenä päivänä piti palauttaa kurssiin liittyvä oikeustapausanalyysi. Aloin tehdä sitä sunnuntai-iltana, kun olimme kello 21 jälkeen päässeet Joensuuhun. Analysoin kuin viimeistä päivää oikeustapauksen ratkaisussa käytettyjä oikeuslähteitä, vaikken ehtinyt koko tapaukseen edes tutustua. Sain raavittua vaaditut kolme sivua analyysia kasaan ja palautettua tehtävän 34 sekuntia ennen viimeistä palautushetkeä. Ja sekin rutistus ihan turhaan.

Tiistain tentti meni paremmin. En tosin muista, mikä kurssi oli kyseessä, mutta joku johdantokurssi tai vastaava helpohko kurssi se oli. Tentissä oli vain monivalintakysymyksiä ja uskon, että ne menivät hyvin. On tämä opiskeluni kyllä sellaista räpiköintiä. Ensi viikolla alkaa taas yksi kurssi, jonka luennoilla on pakollinen läsnäolo. Olin katsonut luentopäivät viime vuoden mukaan ja olin aloittamassa kurssia huomenna. Olen jättänyt kalenteriin tilaa luennoille, mutta tämän vuoden kurssi on viikkoa myöhemmin. Tietysti olen sopinut asiakastapaamisia luentojen kanssa päällekkäin. Saa nähdä, miten sitä näistäkin taas selvitään.

Alun perin meidän piti olla reissussa keskiviikkoon ja siirtyä Joensuusta vielä Jyväskylään. Minun piti olla esiintymässä ammattikorkeakoulun opiskelijoille, mutta sain lopulta tehtävän siirrettyä kollegalle, joka oli valmiiksi Jyväskylässä – ja tiesi luennoitavasta asiasta huomattavasti minua enemmän.

Torstaina postilaatikossa odotti yllätys, kun Joensuun hotellista oli muistettu lapsia ja laitettu Onni Oravan nimissä kortti. Yllätys oli mieletön ja voi sitä riemun määrää, kun lapset vastaanottivat kortin. Aivan mielettömän ihana ele hotellilta. 

#162: Pitkästä aikaa blogin parissa

Alan väsyä aloittamaan jokaisen kirjoituksen pahoittelulla, kun en ehdi enää kirjoittamaan. Alan väsyä ainaiseen raportointiin kiireistäni. Ennen kaikkea alan väsyä siihen, että ToDo-listani on pitkä kuin nälkävuosi ja vaikka joka päivä hoidan pahimpia kiireitä alta pois, tulee listalle jatkuvasti enemmän tehtävää kuin siltä poistuu.

Läheiset jaksavat ihmetellä, miten minulla voi olla koko ajan jotain asioita hoidettavana. Ihmettelen sitä itsekin. Eikö nämä samat asiat ole jokaisella? Miksi tuntuu, että kaikkien muiden aika riittää kuitenkin myös elämiseen? Toiset ehtivät harrastamaan, tapaamaan ystäviä, liikkumaan tai vaikka suunnittelemaan tekevänsä jotain. Minä juoksen pää kolmantena jalkana tehtävästä toiseen enkä ole ehtinyt päättää sen enempää kesäloman ajankohtaa kuin tekemistäkään sille. Meidän pitäisi uusia vuotava suihku, mutta puoleentoista kuukauteen emme ole ehtineet edes päättää, millainen suihku vanhan paikalle laitetaan.

Olen koko vuoden halunnut keskittyä elämässä enemmän oikeasti tärkeisiin asioihin, kuten perheeseen, läheisiin, ystäviin ja myös omaan hyvinvointiin. Päivittäin pohdin, mistä voin luopua, jotta saan enemmän aikaa näille asioille. Ja vaikkei se ehkä ulospäin siltä näytä, olen myös joistain velvollisuuksista päässyt eroon.

Viime viikolla vedin toisen yhtiökokouksen kuukauden sisään ja tuossa kokouksessa totesin hallituksen jäseniä valitessa, etten ole enää käytettävissä. Kyseessä ei ollut tämä oma yhtiömme vaan yhtiö, jossa olen toiminut hallituksen puheenjohtajana viimeiset viisi vuotta. Olin päättänyt ennen kokousta, että en jatka hallituksessa, vaikka mikä olisi. Vaan niin se meinasi päätös kaatua, kun yhtiökokouksen jok’ikinen osanottaja toivoi minun jatkavan. Hammasta purren pidin päätöksestäni kiinni, jolloin vanhempi herrasmies nousi seisomaan ja piti kiitospuheen puheenjohtajakausistani. Kyllä tuli tippa linssiin. Mutta päätös piti. Tai no ei ihan, suostuin lopulta hallituksen varajäseneksi, mutta se on paljon vähemmän kuin puheenjohtajuus.

Omaan yhtiöömme ei kuulu yhtään mitään uutta: yksikään remontti ei ole edennyt eikä millekään asialle ole tapahtunut mitään. Yli vuosi sitten yhtiökokouksessa todettiin, että terassiremontin suunnittelu on aloitettava ajoissa. Syksyllä todettiin, että tarjouksia on alettava pyytää, jotta työt pääsevät ajoissa heti tänä keväänä alkuun eikä missään nimessä käy niin, että olemme kesän kynnyksellä eikä asiat ole edenneet. Niin no. Eihän tässä vielä kesän kynnyksellä olla, kun on niin kylmäkin. Ja hyvä niin, kun ei terassiremontin etenemisen suhteen ole edellinen puheenjohtaja saanut ensimmäistäkään tarjousta pyydettyä.

Kateellisena katson naapuriyhtiöitä, joissa jo muutaman viikon on toteutettu erilaisia remontteja: yhdessä on pihatyöt meneillään, yhdessä on kattoremontti, kolmannessa on remontissa vissiin koko yhtiö. Joissain yhtiöissä sentään saadaan päätöksiä aikaiseksi ja aina toteutukseen asti. Minä odottelen E D E L L E E N, että saisin viime lokakuun hallituksen kokouksen pöytäkirjan liitteeksi yhden reklamaation, jonka ex-puheenjohtaja on luvannut noin 15 kertaa toimittaa.

Haastehakemuksemme ei ole edennyt sekään. En vain ole ehtinyt siihen palata. Myyntimiestä ei toimistolla ole näkynyt moneen viikkoon – eipä ole kyllä ikävä päässyt yllättämäänkään. Sellaista. Turhauttaa, kun hoitaa asiaa asian perään, mutta kuitenkaan ei mikään tunnu etenevän mihinkään.

Johan meni narinaksi tämäkin postaus. Kaikesta kiireestä huolimatta olen kyllä useita kertoja vain itsekkäästi ottanut aikaa itselle tai perheelle. Monena iltana olisi pitänyt kaiken hässäkän jälkeen avata kone ja tehdä jotain, mutta olen saattanut katsoa Jiin kanssa elokuvan tai mennä ajoissa nukkumaan. Lasten edessä en ole koneella istunut aikoihin, ellei lasketa etäpäiviä, jolloin lapset ovat saattaneet minut nähdä koneella tekemässä töitä. Mutta aikoihin en ole avannut konetta enää työpäivän päättymisen jälkeen vaan otan ajan yhdessä olemiselle.

Vaikka usein tuskastun tähän hektiseen elämään, ovat asiat kuitenkin hyvin. En tiedä, miten realistista on toivoa rauhallisempaa elämänmenoa, jos työssäkäyvänä, kahden pienen lapsen äitinä yritän pyörittää kokonaista taloyhtiötä ja siinä sivussa opiskella oikeustieteidenmaisteriksi. Omia valintoja kaikki – eikä edes ihan pieniä.

Kerroin viime kerralla tenteistä, jotka kävin viikon sisällä suorittamassa ilman valmistautumista. Yksityisoikeuteen yritin vielä lukea opettajan luentomateriaaleja, mutta motivaatio tyssäsi etusivulle, jossa opettaja lähetti terveisiä, että ilman tenttikirjallisuutta on turha tentin läpäisystä haaveilla – pelkällä luentomateriaalilla ei tentistä voisi selvitä. Viime perjantaina vastaanotin arvosanan tentistä: 3! Hylättyjä oli 40 prosenttia. Paremmat pisteet oli vain kuudella tenttijällä ja osallistuneita oli 94. Fiilis oli mieletön.

Liiaksi en uskaltanut innostua, sillä vielä on toinen arvosana vastaanottamatta ja se voi olla ihan mitä vain. Ja seuraavat kaksi tenttiä huhuilevat jo nurkan takana: vapun jälkeen pitäisi ymmärtää jotain oikeusteoriasta ja -historiasta. Näillä näkymin itken taas tenttiä edeltävänä iltana, kun valmistautuminen on surkeampaa kuin suomalaisten menestys jalkapallokentillä – eli umpisurkeaa
😃

#161: Vuosi vesivahingosta

Aika uskomatonta: se tuli kuulkaa aprillipäivänä vuosi siitä, kun vesivahinko ilmoitti olemassaolostaan ja elämämme muuttui tavalla, joka ei tule ikinä unohtumaan. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että tästä kaikesta on jo vuosi. Toisaalta tuntuu helpottavalta, että aika kuluu ja ikävä asiaa jää aina vain enemmän kaukaisempaan historiaan, mutta samalla tuntuu pahalta – tästä kaikesta on jo vuosi, mutta se vaikuttaa elämäämme edelleen päivittäin.

Missä nyt mennään? Blogin hiljaiselosta olette voineet varmasti päätellä, että kiireessähän täällä mennään. Sanoin jossain vaiheessa, että tarvitsisin noin 36 tuntia vuorokauteen, jotta se riittäisi kaikkeen. Tällä hetkellä tuo tarve on 48-56 tuntia vuorokauteen. Yritän irrottautua kaikesta, mistä pystyn, mutta samaan aikaan tuntuu, että aika ei riitä enää mihinkään: töissä vaaditaan koko ajan enemmän ja työt kasaantuvat päivästä toiseen, taloyhtiössä pitää olla hoitamassa joka ilta jotain asiaa eteenpäin ja tammikuussa alkaneita opintojakin olisi kiva saada eteenpäin.

Huomasin jossain vaiheessa, että kaikki ylimääräinen ja ilmainen työ, jota jatkuvasti hoidan, syövät oikeasti ison osan mahdollisuuksistani opiskella. Sain asiasta tarpeekseni ja päätin edetä myös opintojen parissa. Suoritin viime viikolla kaksi tenttiä: yksityisoikeuden tentin sekä perhe- ja jäämistöoikeuden tentin. Päätökseni oli taas kaikkea muuta kuin järkeviä: näillä resursseilla ei tiedossa ole kuin hylättyjä arvosanoja.

Yksityisoikeuteen menin ihan kylmiltään. Suoritin kurssin jo kertaalleen syksyllä Helsingin avoimessa yliopistossa, mutta se ei vastaa Itä-Suomen vaatimuksia, sillä opintopisteitä oli Helsingin kurssilla vähemmän. Kylmäksi jäi antini tähän tenttiinkin. Kertoisin mielelläni enemmänkin, mutta en yksinkertaisesti muista ensimmäistäkään asiaa, jota tentissä kysyttiin. Suoritin tentin kaiken lisäksi keskellä päivää kahden asiakastapaamisen välissä, joten keskittyminen oli jossain määrin jo lähtökohtaisesti ihan muualla kuin oikeustieteissä. 

Yhtä kylmiltään lähdin perheoikeudenkin pariin. Jonotin tenttikirjaa lokakuusta asti ja kaksi päivää ennen tenttiä sain sähköpostin, että kirja on noudettavissa kirjastosta. Miettikää, mikä uskomaton tuuri! Itse olin jälleen asiakaskäynnillä kyseisen päivän, joten laitoin Jiin kirjastokäynnille. Ja mitä tein kirjan kanssa? En mitään, en yksinkertaisesti mitään. Luin 10 sivua jonkun toisen tekemiä alleviivauksia ja totesin, että eiköhän tämä ollut tässä. Ja arvatkaa, paljonko nyt harmittaa? No, ihan vähän.

Mutta missä mennään vesivahingon kanssa? Nyt täytyy myöntää, että en muista, missä mentiin viime kerralla asiasta tarinoidessani. Myyntimies teki asianajajansa kanssa selväksi, että mitään sovintoa ei ole tarjolla – ratkaistaan asian tuomioistuimessa, jos jotain ratkaistavaa on. Jos vastassa olisi rehellinen ihminen, joka olisi edes hitusen osoittanut katumusta asian tiimoilta, olisi asia unohdettu ja jatkaisimme elämässämme eteenpäin hiljaisesti haavojamme nuoleskellen ja taloudellisen tappion niellessämme. Mutta kun vastassa on Myyntimies, joka kiemurtelee epärehellisyydellä ja valehtelemalla  irti kaikesta itselleen epäedullisesta, en voinut antaa asian olla.

Keräsin asianajajallemme 195 sivua aineistoa haastehakemusta varten. Asianajaja kiitti aineistosta ja totesi palaavansa asiaan pian. Meni viikko ja asianajaja vastasi, että laittaa haastehakemuksen luonnoksen tulemaan kuluvalla viikolla. Meni kaksi viikkoa eikä asianajasta kuulunut mitään. Laitoin hänelle viestin ja kysyin, onko hänellä varmasti riittävästi resursseja ajaa asiaamme. Huomautin, että olen joutunut toistuvasti kyselemään asian etenemisestä - ja ennen kaikkea etenemättömyydestä. Kerroin, että ymmärrän hyvin, ettei tapauksemme ole hänen mittapuullaan merkittävä, mutta oman elämämme kannalta kyse on erittäin merkittävästi asiasta ja toivoisimme, että asiaa ajaa henkilö, joka varmasti ehtii riittävästi asiaan paneutua.

Hetkessä sain vastauksen, jossa asianajaja pahoitteli tilannetta ja kertoi, että meiltä lupaa kysymättä hän kouluttaa uutta asianajajaa, joka teki meidän haasteluonnosta, mutta sairastui. Sairausloma kesti, mutta haasteluonnos oli lopulta tullut hänen sähköpostiinsa. Asianajaja kertoi käyvänsä haasteen vielä läpi ennen kuin toimittaa sen meille. Viiden minuutin kuluttua sain luonnoksen haastehakemuksesta ja sen ohessa viestin, että hän päättikin laittaa opiskelijan luonnoksen minulle luettavaksi saman tien. En oikein tiennyt, mitä mieltä olin. Tai tiesin: jos olisin halunnut opiskelija tekemän haastehakemuksen, olisin tehnyt sen itse.

Haastehakemus ei ole vielä lähtenyt eteenpäin vaan odottaa lopullista muotoaan. En ole ehtinyt siihen nyt syventyä, mutta vielä ennen kuin västäräkit palaavat ilmoittamaan vähäistä odotusaikaa kesään, lähtee haastehakemus kohti käräjäoikeutta.

Moni on kiinnostunut siitä, miten meillä töissä menee. Tapaamme Myyntimiehen kanssa edelleen maanantaisin yhteisessä palaverissamme, mutta Myyntimies varoo ottamasta mitään kontaktia. Töihin paluustani on ylihuomenna kolme kuukautta ja Myyntimies on käynyt työpisteellään tänä aikana tasan yhden kerran. Myyntimies sopii mielellään ”pakollisia” menoja samaan aikaan palaverin kanssa ja uskon, että kunnia on kokonaan minun. Viime maanantaina olin palaverin aikana tentissä, mutta tieto ei ollut saavuttanut Myyntimiestä. Tai näin ainakin uskon. Hän osallistui jälleen puhelimen välityksellä, koska ”koiran varvas oli tulehtunut”. Todella ikävä, jos varvas todella on niin tulehtunut, että Myyntimiehen piti sitä olla paikan päällä hoivaamassa. Myyntimiehen koiranhoitotyylin tuntien epäilen, ettei varpaassa kuitenkaan ollut yhtään mitään – ainakaan mitään sellaista, että se olisi Myyntimiestä kotiin saanut jäämään.

Tässäpä lyhyesti kuulumiset huhtikuun alusta. Yritän pitää teitä ajan tasalla ja kirjoitella aina, kun ehdin. Kovasti useammin tahtoisin kirjoitella, mutta tämän työmäärän alla blogi on valitettavasti se, joka joutuu välillä vuoroaan odottelemaan. Facebookin puolella yritän jakaa juttuja aktiivisemmin, joten muistahan seurailla HomeStorya sielläkin. Muutamakin ikävämpi ajankohtainen kosteusongelmauutinen tuli ainakin tässä viime aikoina jaettua.

Lapset lähtivät tänään äitini luo yökylään ja Jii oli illan treeneissä. Moni muu olisi keksinyt omalle ajalle vaikka mitä ihanampia tapoja nauttia perjantai-illasta. Oma iltani kului kuitenkin ensin rästitöitä hoidellessa ja sen jälkeen hallituksen ja yhtiökokouksen pöytäkirjoja puhtaaksi kirjoittaen sekä tarjouspyyntöjä lähetellessä muutamaakin eri remonttia koskien. Mutta sain päivitettyä myös blogia ja nyt aion nauttia lasillisen viiniä. Ihanaa viikonloppua kaikille ❤

#160: Earth Hour – ilmaston puolesta

Huomenna vietetään ympäristöjärjestö WWF:n järjestämää maailman suurinta ilmastotapahtumaa, Earth Houria. Earth Hour on tunnin mittainen hetki, jonka aikana ihmiset eri puolilla maapalloa sammuttavat turhat valot tunniksi osoittaakseen huolensa ympäristön tilasta ja ilmastokriisistä.

Ensimmäinen Earth Hour järjestettiin Sydneyssä, Australiassa vuonna 2007. Tempaus on järjestetty siitä lähtien vuosittain yleensä maaliskuun viimeisenä lauantaina. Vuosi vuodelta osallistujia on mukana entistä enemmän ja viime vuonna Earth Houriin osallistui maailmanlaajuisesti jo 178 maata ja maantieteellistä aluetta. 

Earth Hourin tarkoitus on ilmastohuolen globaali ilmaiseminen. Se ei ole sähkön- tai energiansäästötempaus vaan symbolinen ele on tarkoitettu päättäjille. Toki tempaus myös energiaa säästää ja parempi tietoisuus ilmastoasioista vaikuttaa myös ihmisten energiankulutustottumuksiin. Siksi Earth Hourin tavoite on myös vaikuttaa ihmisten energiankulutustottumuksiin pitkällä tähtäimellä.

Suomessa Earth Hour järjestettiin kansallisella tasolla ensimmäistä kertaa vuonna 2009. Silloin mukana oli 105 suomalaista kuntaa ja satoja organisaatioita. WWF:n teettämän gallupin mukaan valonsa sammutti 51 prosenttia suomalaisista. Tapahtuma säästi sähköä yhden 30 000 ihmisen pikkukaupungin verran.

Tänä vuonna Earth Hourin aiheena Suomessa on maailman suurin kynttiläillallinen. Tarkoituksena on herättää keskustelua ruoan ilmastovaikutuksista. Yksi merkittävimmistä arkipäivän ilmastoteoista on valita lautaselle lihan sijaan yhä useammin kasviksia ja kestävästi pyydettyä kalaa. Aihe on itselleni hyvinkin ajankohtainen, kun mielenkiinto eettisempää ja terveempää ruokaa kohtaan on vihdoin herännyt.

Me osallistuimme Earth Houriin omalta osaltamme ensimmäisen – ja tähän mennessä viimeisen – kerran vuonna 2010. Luin tempauksesta ja halusin olla mukana hyvän asian puolesta. Olin näemmä hyvinkin aikaa edellä, sillä järjestimme kynttiläillallisen jo tuolloin. Suunnittelin illan hyvin ja Earth Hourin alkaessa sammutimme valot, sytytimme kynttilöitä tunnelmaa luomaa ja istuimme keittiön pöydän ääreen nauttimaan illallista.

Tempaus oli hauska ja ilmastoakin säästävä aina siihen asti, kunnes rauhassa lepattava kynttilänvalo hävisi sinisten vilkkuvalojen kirkuvaan väriloistoon. Hätkähdimme epileptistä valoshowta olohuoneessamme ja ryntäsimme ikkunaan katsomaan, mistä on kyse. Ikkunan takana seisoi kaksi paloautoa ja palomiehet pyörivät tiirailemassa taloamme. Säikähdimme, että jossain palaa ja juoksimme ulos kysymään lisätietoja. Palomies kertoi, että naapuritalosta tuli hälytys, että alimmainen asunto on liekeissä.

Nostin katseeni palomiehen suuntaan ja hämmästyneenä totesin, että alimmainen asunto on meidän eikä se ole liekeissä – vietimme vain Earth Houria. Palomies katsoi turhautuneena minuun enkä tiedä, kenelle hän eniten oli vihainen: meille, naapurin huolestuneelle rouvalle ja hänen turhalle ilmoitukselleen vai Earth Hourille. Tilanteen kruunasi vielä paikalle sännännyt äitini, jolle naapuri oli myöskin suru-uutisen tulipalosta ehtinyt välittämään. Kun äiti ei tavoittanut minua puhelimitse (puhelin oli kotona ja minä ihmettelin hälytystä palomiesten kanssa pihalla), oli soppa valmis. Kokemus Earth Hourista oli siinä määrin pysäyttävä, että en ole sen koommin viitsinyt ottaa osaa moiseen tempaukseen. Kannan korteni kekoon mieluummin jokapäiväisillä pienillä teoilla, jotka eivät saa pelastusviranomaisia liikkeelle.

Huomenna olisi kuitenkin jälleen mahdollisuus osoittaa tukensa ilmastolle. Earth Hour sammuttaa valot kello 20.30-21.30. Jii lähtee viikonlopuksi Jyväskylään jokavuotiseen futsal-turnaukseen, joten ehkäpä me lasten kanssa voisimme oman tempauksemme järjestää. Huomenna on muutenkin huippukiva päivä tiedossa, kun lähden Aman kanssa kylpylään pulikoimaan. Odotan tosi paljon kahdenkeskistä aikaa Aman kanssa. Olia saa samaan aikaan laatuaikaa Jiin äidin kanssa ja on varmasti mielissään isoäidin jakamattomasta huomiosta.

Yksinhuoltajaviikonlopulta ei varmasti tekeminen tule kesken loppumaan, kun menin anomaan lupaa osallistua yksityisoikeuden tenttiin, vaikken ole siihen ajoissa ilmoittautunut. Olisi ehkä ensin kannattanut tarkistaa, milloin tentti on, mitä siinä pitää osata ja mitä muuta tenttiin osallistuminen vaatii. Sain nimittäin äsken tiedon, että osallistuminen poikkeuksellisesti sallitaan. Tentti on tulevana tiistaina.

Tenttikirjallisuutena on 1392 sivua varallisuusoikeutta ja 1511 sivua yritysoikeutta. Lisäksi pitää osata keskeiset lait eli kauppalaki, korkolaki, kuluttajansuojalaki, lahjanlupauslaki, laki asuinhuoneiston vuokrauksesta, laki elinkeinonharjoittajien välisten sopimusehtojen sääntelystä, laki eräistä yhteisomistussuhteista, laki liikehuoneiston vuokrauksesta, laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa, laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista, laki velan vanhentumisesta, laki velkojien maksunsaantijärjestyksestä, maakaari ja velkakirjalaki. Tentti on kaksiosainen ja varsinaiseen tenttiin osallistumisen edellytyksenä on ensin hyväksytysti suoritettu monivalintatentti, joka on tehtävä tämän viikonlopun aikana. No ei siinä mitään, ei käy elämä tylsäksi 😃 Rennompaa viikonloppua kaikille teille!

#36: Epätoivoinen yritys yliopistoon

Keksin vasta pari vuotta sitten, miksi haluan isona. Haluan juristiksi. Olen hoitanut jonkun verran juridisia taitoja vaativia tehtäviä lähipiirissäni, kuten toimittanut perunkirjoituksia ja osituksia, vastannut asunto- ja kiinteistökaupoista, hoitanut työsuhteisiin liittyviä erimielisyyksiä sekä laatinut vastineita useille eri tahoille. Haave pääsi hautumaan kuin varkain edellä mainittuja tehtäviä hoitaessa, kunnes yhtäkkiä ymmärsin olevani omassa elementissäni juridiikan parissa.

Tein päätöksen yliopistoon pyrkimisestä tammikuussa. Mietin pitkään, onko minulla resursseja vaativaan pääsykoerupeamaan. Sisäänpääsy edellyttäisi valtavaa luku-urakkaa. Laskin, että Olia on luku-urakan aikana sen verran vanhempi, että yöt varmasti sujuvat jo paremmin. Laskin myös muuttoaikataulua ja totesin, että huhtikuussa muutto on saatu hoidettua ja pystyn keskittymään lukemiseen iltaisin. Ilmoittauduin lisäksi Pykälä ry:n valmennuskurssille.

Vesivahinko paljastui 1.4. ja seuraavan viikon keskiviikkona julkaistiin pääsykoekirjat. Kolme kirjaa, yhteensä noin 600 sivua. Aiheina esineoikeus, viestintäoikeus sekä insolvenssioikeus eli velkavastuuta käsittelevä oikeudenala. Kaikki erityisen kiinnostavia aiheita, joten jaksoin uskoa, että palaset loksahtaisivat vielä paikoilleen. Siitäkin huolimatta, että Olia ei kuukausien kulumisesta huolimatta oppinut nukkumaan öisin.

Ensimmäinen viikko luku-urakasta meni innostuneesti. Päätin keskittyä lukemiseen ja luotin siihen, että vesivahinko järjestyy tavalla tai toisella siinä sivussa. Isäni oli valtava apu päivisin, kun hän hoiti lapsia ja minä sain lukea. Vesivahinko ei kuitenkaan järjestynyt siinä sivussa – eikä lopulta ollenkaan. Aikaa meni koko ajan enemmän asioiden hoitamiseen ja lukemiselle varattu aika kaventui päivästä toiseen ja viikosta seuraavaan. 

 Muistiinpanoja

Sen lisäksi, että aika oli kortilla, ajatukset olivat vesivahingossa ja sen seurauksissa. Sanat kirjoissa muuttuivat vesivahingoiksi ja kosteusvahingoiksi enkä ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. En halunnut luovuttaa, mutta tiesin, että tavoitteeni on elämäntilanteeseen nähden aivan liian kunnianhimoinen.

Ajattelin, että muutto sijaiskotiin voisi tuoda uuden mahdollisuuden lukemisen järjestymiselle. Minun ei tarvitsisi miettiä kodinhoitoa ja siisteyttä yhtä järjestelmällisesti kuin kotona vaan voisin ottaa rennommin ja keskittyä lukemiseen. Ajatus oli hyvä, mutta siihen se jäi. Uusi koti toi uusia haasteita lasten nukkumiseen. Olia heräili edelleen useita kertoja yössä eikä asiaa ainakaan helpottanut, että puolenvuoden ikäinen oli jo neljännessä kodissa lyhyen ajan sisään.

Ama on nukkunut syntymästään lähtien hyvin ja siirtymiset niin omaan huoneeseen kuin pinnasängystä tavalliseen sänkyynkin ovat menneet erinomaisesti. Nukkumaanmenot ovat olleet jopa luvattoman helppoja. Pienenä Ama tarvitsi vain nostaa sänkyyn ja hän nukahti nätisti sinne. Isompana Ama toivotti hyvät yöt ja kipitti kiltisti omaan sänkyynsä nukkumaan ja pysyi sängyssä aina aamuun asti.

Sijaiskodissa Aman nukkuminen vaikeutui ensimmäistä kertaa. Ensin nukkumaanmenot hankaloituivat. Ama ei halunnut olla yksin. Joka ilta hyvän yön toivotusten jälkeen Ama hiippaili pois sängystä ja pyysi meitä viereensä. Hän ei ”jaksanut” olla yksin, kuten hän itse asian ilmaisi. Jonkun aikaa auttoi pehmolelu kainalossa, mutta lopulta nukkumaanmeno saattoi kestä toista tuntia eikä Ama suostunut alkaa nukkua. Hiljalleen vaikeutui myös nukkuminen. Ama alkoi heräillä ja itkeä öisin. Muutaman viikon heräsin Olian takia lähes 10 kertaa ja juoksin viereiseen huoneeseen Aman luokse viisi kertaa. Nousin joka yö 10-15 kertaa ylös. Seitsemän tunnin yöunilla se tarkoitti sitä, että olin enemmän valveilla kuin nukuksissa.

Epätoivoista yrittämistä

Ei auttanut reishi- tai
Lion's Mane -juomakaan

Lukeminen oli todella turhauttavaa. Yritin tekniikkaa, jossa luin lyhyen kappaleen ja kertasin heti perään lukemani. Saatoin lukea 15 minuuttia muutamaa riviä, mutta en silti pystynyt sanomaan, mitä olin juuri lukenut. En välttämättä pystynyt palauttamaan mieleen, mitä aihetta tai edes mitä kirjaa luin. Kun luin pätkän uudestaan, teksti oli vierasta kuin kiinankieli.

Toukokuussa molemmat tytöt sairastuivat. Yöt pahenivat entisestään ja päivät meni pieniä rassukoita hoivatessa. Molemmilla todettiin korvatulehdus ja elämä oli sen mukaista. Ihmettelin jossain vaiheessa puhelimella viestiä kirjoittaessani, kenen puhelin minulla on. Puhelin oli kahden vuoden aikana tullut hyvinkin tutuksi, mutta jostain syystä sillä hetkellä puhelin näytti vieraalta ja hätäännyin, kenen puhelin minulla on ja missä se on vaihtunut. Katsoin puhelimesta löytyviä kuvia ja mietin, että pakkohan tämän on minun olla, kun on omat kuvatkin. Totesin, että tilanne on huolestuttava. 

Sain itseni kiinni ihmettelemästä samaa asiaa myös lompakkoni ja avainteni kanssa. Hetkittäin puupääni jopa hymyilytti. Kun eräänä iltana valmennuskurssilta lähtiessäni havahduin auton ratissa liikennevaloissa miettimään, vaihduinko minä kurssilla johonkin toiseen, hätkähdin omia ajatuksiani. Ajoin tien sivuun ja aloin itkeä. Ymmärsin, että olin ajanut itseni liian koville. Jostain oli luovuttava. Vesivahinkoa en saanut elämästä pyyhittyä, vaikka kuinka toivoin, joten tässä palapelissä se oli sisäänpääsy yliopistoon.