#171: Ura ja äitiys

Olen monessa kirjoituksessa sivunnut sitä, että olen äiti ja käyn töissä. Ei se tietysti mitenkään erityistä ole, sillä iso osa työssäkäyvistä naisista on äitejä ja moni äiti palaa työelämään jossain vaiheessa äitiysloman jälkeen, mutta ajattelin avata asiaa omasta näkökulmastani.

Oma äitimme oli meidän lasten kanssa kotona vuosia. Äiti jäi kotiin, kun synnyin ja palasi työelämään opiskeltuaan uuden ammatin, kun olimme siskon kanssa teini-iässä. Äiti toimi perhepäivähoitajana emmekä ole koskaan ollut päiväkodissa tai muualla kodin ulkopuolella hoidossa.

Olen äidille ikuisesti kiitollinen siitä, että hän uhrasi uransa ja jäi meidän lasten kanssa kotiin: en olisi voinut parempaa lapsuutta toivoa. Lapsuuden taloyhtiössä oli iso kaveripiiri, joten omanikäisestä leikkiseurasta ei ollut puutetta, vaikka tarhakavereita ei ollutkaan.

Arvostin äidin kotonaoloa jo hyvin nuoresta ja teini-iässä päätin itsekin, että tulevaisuudessa jään lasten kanssa kotiin ja alan äitini tavoin perhepäivähoitajaksi. Kymmenen vuotta sitten aloitin ensimmäisessä asiantuntijatyössäni. Nousin oman tiimini esimieheksi puolessa vuodessa. Vain muutama kuukausi sen jälkeen olimme esimiesten kesken illallisella ja osalla oli myös puolisot mukana. Varatoimitusjohtajamme totesi, että minusta näkee, että tulen luomaan uraa ja näyttää siltä, että Jii saa jäädä lasten kanssa siinä vaiheessa kotiin. Loukkaannuin toteamuksesta, sillä edelleen olin vahvasti jäämässä lasten kanssa kotiin, kun sen aika on.

Meni vuosia enkä muistanut tätä varatoimitusjohtajan mielipidettä lainkaan. Kun kuitenkin katson aikaa kymmenen vuotta tästä taaksepäin, täytyy todeta, ettei hän ihan väärässä ollut. Omien lasten kanssa olen viihtynyt kotona ja olisin mielelläni ollut pidempäänkin, mutta ei minusta olisi perhepäivähoitajaksi ollut. Hauskaa mielestäni on, että minulle käytännössä vieras ihminen sai sen minusta selville huomattavasti nopeammin kuin minä itse.

Meille oli jo aikaisessa vaiheessa ennen Aman syntymää selvää, että Jii tulee jäämään syntyvän lapsen kanssa kotiin jossain kohtaa. Päätös tehtiin ennen kaikkea sen takia, että myös Jii saisi viettää tiiviisti aikaa lapsen kanssa. Palasin töihin Aman ollessa vuoden ja päätöksen vaikeus paljastui oikeastaan vasta konkreettisen paluun jälkeen. Tiivis yhteydenpito ja lähes päivittäiset tapaamiset äitikavereiden kanssa jäivät, kun muut jatkoivat hiekkalaatikoilla istumista, mutta minä istuin palavereissa. Ikävä kotiin vaivasi koko työpäivän ajan.

Paluu ei Oliankaan jälkeen ollut helppo. Omalla tavallaan jopa vaikeampi, vaikka Aman jälkeen tilanne oli niin uusi, että sen rankkuus yllätti minut. Tilanne oli tuttu ja ikävän tunteet odotettavissa. Samalla oli kuitenkin ensimmäistä paluuta enemmän haikeutta, kun luultavasti elämäni viimeinen kotiäitijakso päättyi tähän paluuseen lopullisesti. Tilannetta helpotti varmasti jossain määrin, että lapset jäivät isänsä kanssa ja tiedän heidän olevan erityisen hyvässä hoidossa. Tuntuu silti hurjalta, miten ison osan lasten elämästä olen päivisin poissa ja mitä kaikkea tuona aikana ehtii tapahtua.

Olen hyvin kiitollinen nykyisestä työstäni. Jokaisesta työpaikasta löytyy varmasti omat ongelmansa ja haasteensa, mutta omaan elämäntilanteeseeni peilaten asiani ovat tällä hetkellä paremmin kuin voisin toivoa. Työni sisältää paljon matkustelua, mutta päätän matkoistani ja aikatauluistani itse. Minulla on hyvät mahdollisuudet tehdä etätöitä, jolloin aikaa ei tarvitse kuluttaa turhaan autossa tai julkisissa liikennevälineissä istumiseen. Minulla ei ole työaikoja, joten voin päättää työn aloitus- ja lopetusajankohdat. Tämä mahdollistaa sen, että useat aamut pääsemme aloittamaan koko perheen yhteisellä aamupalalla, mikä auttaa tietysti Jiitä aamutoimissa, mutta antaa myös itselle voimia työpäivään ja lievittää ikävää edes jollain tasolla. 

Asiakastilaisuutta järjestämässä

Etäpäivien ansiosta voin olla lähellä perhettä päivisin. Voimme syödä lounaan yhdessä ja voin nähdä lapsia myös kesken työpäivän. Siirryn etäpäivinä vintin työhuoneeseen tekemään töitä, mutta ikävän yllättäessä ei ole pitkä matka alakertaan. Tietynlainen syyllisyys on etäpäivinä kuitenkin enemmän läsnä kuin toimistopäivinä. Tuntuu pahalta sulkeutua muulta perheeltä, sillä lapsien näkökulmasta olen fyysisesti läsnä, mutta minulla ei ole aikaa heille. Toisaalta yritän ajatella, että läsnäolo antaa lapsille kuitenkin enemmän kuin se, että olisin koko päivän myös fyysisesti poissa.

Matkustelu oli ennen lapsia mukavaa vaihtelua, mutta yöt hotelleissa tuntuvat nykyään yksinäisiltä. Pidemmille reissuille pyrinkin ottamaan perheen mukaan ja touko-kesäkuun vaihteessa olimme kahden viikon reissulla Suomessa. Kirjoitin matkalta matkapäiväkirjaa, jonka seuraavien päivien aikana julkaisen.

#166: Ajatuksia äitienpäivästä

Eilen vietettiin äitienpäivää. Kahden mahtavan lapsen ansiosta minäkin saan äitinä äitienpäivää viettää. Yökyläilystä johtuen olimme aamulla jo valmiina äidin luona, joten nautimme yhteisestä ajasta heti aamupalasta lähtien. Hiljalleen alkaa ulkonakin näyttää keväälle, kun ilma lämpenee ja luonto vihertyy.

Kävimme Aman kanssa poimimassa vähän valkovuokkoja, kun ulkoilutimme äidin ja siskon koirat aamulla. Ama oli kerhossa askarrellut kortin ja lahjan minulle äitienpäiväksi. On hauskaa, miten oman lapsen tekeleet ovat niin tärkeitä. Vuosikausia olen äidille ihmetellyt, miksi hänen on pitänyt säästää laatikkokaupalla Ässän ja minun onnettoman näköisiä piirustuksia ja askarteluvirityksiä ala-asteelta asti. Muistan kyllä, kuinka erinäiset askartelut tuntuivat pienenä superhienoilta ja vieläkin pääsen siihen tunnelmaan, joka vallitsi niitä valmistellessa. Nyt ne näyttävät kuitenkin vain tilaa vieviltä turhilta räpellyksiltä. Äiti ei niistä kuitenkaan halua luopua. Ja nyt ymmärrän, miksei.

Vuosia olen toitottanut, että minä en ainakaan tule koskaan säästämään mitään "turhia" teoksia. Muutamat piirustukset voin talteen laittaa, mutta missään nimessä en säästele jokaista väkerrystä. Ja kuinka kävi, kun vuosi sitten sain ensimmäisen Aman omakätisesti väkertämän rannekorun lahjaksi? Se sulatti sydämen ja on aitiopaikalla yöpöydällä, jotta näen sen siinä joka päivä. Alkuun se oli kädessäkin onnenkoruna muutaman kuukauden, mutta ymmärsin aika pian, ettei se muiden silmissä näytä ihan yhtä mahtavalta.

Piirustuksia on kasaantunut vintille jo vino pino eikä meillä osata vielä piirtää edes tikku-ukkoa. Nyt Ama on oppinut kirjoittamaan oman nimensä ja vaikka näitä taidonnäytteitä on jo lukuisia, tekee silti tiukkaa heittää pois K-Marketin mainos, jonka yläkulmaan Ama on taiteillut nimensä. On ne hellyttäviä. Ja sen kerran, kun on erehtynyt heittämään jonkun ”turhalta” tuntuvan paperin pois, niin eiköhän Ama kysy, missä hänen tärkeä paperinsa on. Uskomatonta, miten hän tuntuu muistavan jokaisen piirustuksen ja sen, kuinka monta ja minkä värisiä viivoja milläkin paperilla oli.

Omaa äitisuhdettani on blogissa käsitelty jo moneen otteeseen (#104). Vaikka sitä aina välillä sortuukin ajattelemaan, että miksi äidin pitää olla tuollainen tai tällainen, niin olen loputtoman kiitollinen siitä, että äiti on äiti. Suhteemme on läheinen ja olemme tekemisissä päivittäin – joskus tuntuu, että liikaakin. Mutta mieluummin liikaa kuin liian vähän. Ja vaikka joskus äidissä joku ärsyttää, toivon silti, että pystyisin omille lapsilleni olemaan äiti, johon he voivat samalla tavalla aina luottaa. Olisin äiti, jolle voisi aina kertoa kaiken eikä tarvitsisi pelätä, miten äiti reagoi: loppupeleissä hän on puolellani aina.

Tuo suunnatonta turvaa, kun tietää, että äidin luo voi aina mennä. Hän ottaa aina vastaan ja taikoo ruoan pöytään, vaikkei olisi mitään varannutkaan. Ja vaikka vesivahingon aikana äidin luona tuli asuttua kyllästymiseen asti, on taas ihan parasta, kun voi yhtäkkiä vain päättää jäädä äidin luokse yöksi – ihan vaikka koko porukan voimin. Aamupalapöytää äidin luona ei voita mikään.

Aurinkoinen ja lämmin äitienpäivä oli kaiken kaikkiaan mahtava. Grillasimme äitienpäivälounaan ja nautiskelimme äitienpäiväkahvit äidin luona. Myös äidin puolen ainoa sukulaisemme, äidin täti Yoda, liittyi seuraamme. Äidiltä jatkoimme matkaa siirtolapuutarhamökille, jossa juhlistimme äitienpäivää vielä Jiin mummin kanssa. 

Ama auttoi äitienpäivän leipomuksissa

Kun saisi painettua ikuisesti mieleen nämä tällaiset päivät ja nämä hyvät hetket. Vaikken mihinkään erityisesti usko, illalla oli pakko hetkeksi hiljentyä ja muistella kulunutta päivää. Kävin päivän hetkiä kiitollisena läpi ja lähetin lämpimät äitienpäiväterveiset myös rakkaille mummeilleni pilvenreunalle ❤.

#104: Kiitollisuutta

Vaikka vesivahingon myötä on saanut tuntea paljon negatiivia tunteita, on yksi tunne ollut myös vahvasti mukana: kiitollisuus. Ei pidä käsittää väärin, en ole lainkaan kiitollinen itse vahingolle tai Myyntimiehelle, mutta ihmisille ympärillämme. Ystäviä on aina ollut ihana nähdä, mutta näinä aikoina aika ystävien parissa on ollut mittaamattoman arvokasta. Ystävät eivät ehkä arvaakaan, kuinka tärkeää hetken hengähdystauko esimerkiksi kyläilyn merkeissä on ollut. Parhaita ovat olleet kyläilyt, jolloin olemme voineet olla vaan ihan rennosti, vaikka tv:tä katsellen. Edes hetkeksi on päässyt kiinni sellaiseen normaaliin arkeen ja perhe-elämään.

Isoin kiitos kuuluu kuitenkin äidilleni. Tämä ei tarkoita, etteikö jokaisen läheisen, ystävän ja tuntemattomankin tuki olisi ollut korvaamatonta, mutta äiti ansaitsee aivan omat kiitoksensa. Muut ovat auttaneet, kun ovat voineet ja ehtineet. Äiti ei ole väsyneenäkään voinut todeta, ettei nyt jaksa auttaa. Olemme olleet nurkissa pyörimässä jokaisena hetkenä.

Vaikka olen koko pienen ikäni äitini kanssa asunut, oli elämän ja tapojen yhteensovittamisessa kuitenkin oma työnsä. Yli kymmenen vuoden aikana ­moni kotona opittu tapa oli muuttunut kuin huomaamatta ja tietyissä asioissa totuttuja toimintatapoja oli vaikea sovittaa yhteen. Alussa tuli muutamia koviakin sanallisia yhteenottoja, mutta loppua kohden ne rauhoittuivat. Jokainen sanasota tuntui todella raskaalta: olin äitini kotona, ei minulla pitäisi olla varaa sanoa yhtään poikkipuolista sanaa vaan meidän perheen tulisi kunnioittaa äidin tapaa toimia ja toimia sitten sen mukaan. Mutta miten paljon pelkän kiitollisuuden nimissä pitää tehdä myönnytyksiä?

Nyt sain asian kuulostamaan kovin vakavalta. Ei kyse ollut kuitenkaan kuin ihan pienistä asioista: valojen käytöstä tai vaikka tiskienlaittamisesta. Mutta erilaisista toimintatavoista kuitenkin. Ihan hävettää sanoa, mutta en minä haluaisi ketään nurkkiini pyörimään. Vaikka kuinka haluaisin ajatella olevani hyväsydäminen ja auttavainen ihminen, niin joudun myöntämään, että olen näköjään myös itsekäs ja ahdistun pelkästä ajatuksesta, että joutuisin majoittamaan kokonaisen perheen meille puoleksi vuodeksi.

Meille oli kuitenkin itsestään selvää, että äidin luona on ovi auki. Siellä on aina. Vaikka arvomaailmamme eroaa monessakin kohtaa, joudun myöntämään, että minulla olisi paljon opeteltavaa äidin hyväsydämisyydestä ja pyyteettömästä auttamisen halusta. Rasittavuuteen asti äiti ajattelee aina ensin muita – ja ennen kaikkea meitä lapsia. Tiedän, että hän antaisi vaikka viimeisen paitansa meidän lasten vuoksi.

Elämä on kohdellut äitiäni ehkä keskimääräistä raskaammin. Hän on menettänyt elämässään aivan liian monta läheistä ja surua on riittänyt muussakin muodossa. Pidän itseäni vahvana ihmisenä, mutta en tiedä, miten olisin itse jaksanut kantaa vastaavaa taakkaa. Kaikesta äiti on kuitenkin selvinnyt ja äidin periksi antamattomuutta kunnioitan. Osa vahvuudestani on varmasti äidiltä perittyä ja opittua.

Työkseen äiti hoitaa vanhoja ja sairaita ihmisiä. Työssään äiti on elementissään, vaikka pelkään, ettei hän riittävästi huolehdi omasta jaksamisestaan. Hoidettavat ovat hänelle jokainen omalla tavallaan tärkeitä ja hän huolehtii heistä vapaa-ajallaankin. Ei mene kokonaista lomaa, etteikö äiti kävisi hoidettaviaan välillä tervehtimässä.

Äiti käy kirjastossa lainaamassa jonkun lempiteoksia, koska henkilö ei itse pysty enää kirjastossa käymään. Toiselle äiti toimittaa ristikkolehtiä, kun hoitolaitokseen toimitettavan sanomalehden ristikossa ei ole riittävästi haastetta. Hoitolaitoksessa raikaa laulu ja nauru, kun äiti on vuorossa. Joitakin kertoja olen nähnyt äidin työssään ja ihailen suuresti, kuinka hän kohtaa jokaisessa hoidettavassa ihmisen, joka siellä sairauden tai höperyyden takana on.

Kauhulla vierestä seuraan, kuinka hoitotyön resursseista jatkuvasti nipistetään ja miten jo valmiiksi raskaasta työstä tehdään aivan kohtuuttoman raskasta sitä suorittaville ihmisille. Johtaminen tapahtuu ulkomaisista sijoitusyhtiöistä pelkkien lukujen valossa eikä työn todellisesta luonteesta tiedetä johtoportaassa mitään. Äidille olen ehdottanut alanvaihtoa, kun näen, miten raskaaksi työ hetkittäin muodostuu. Mutta äiti ei jätä itselleen tärkeitä ihmisiä – kuka heistä sitten huolehtisi?

Vesivahingon takia lasten syntymäpäiväjuhlille piti etsiä joku muu paikka. Ja missäpä muualla olisi ovet ollut avoinna kuin äidin luona? Niinpä kutsuimme kolmisen kymmentä henkilöä äidin osoitteeseen ja juhlat olivat mitä onnistuneimmat. Jos jään kakkoseksi äidille ihmisten kohtaamisessa, niin keittiöhommissa meistä ei kannata saman päivän aikana edes puhua. Äiti loihti jälleen taivaalliset tarjoilut lasten juhliin.

Osansa teki myös Ässä, joka kuin varkain on saanut ylleen samanlaisen taikaviitan keittiössä kuin äidillämme. Aluksi olin vähän kateellinen (esikoisen pitää minusta saada tällaiset taidot ennen kuopuksia), mutta olen hyväksynyt tosiasiat ja jätän leivontapuuhat suosiolla muille. Kun äidin joulupöytään ei vuosien kuluttua enää ole pääsyä, ängemme perheen kanssa siskon joulupöytään. Toivottavasti koko perheen yhteisiä jouluja on kuitenkin vielä monia, monia jäljellä. 

Makupaloja lasten synttäreiltä 😋

Äiti on räiskyvä persoona, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Äiti on erittäin sosiaalinen ja tulee toimeen eri-ikäisten ihmisten kanssa hyvin luontevasti – ystäväpiiriin kuuluu kaikenikäisiä ihmisiä aina parikymppisistä eläkeikään ehtineisiin ihmisiin. Äiti jää juttelemaan aivan jokaisen kanssa: kassajonossa, junassa, lääkärin vastaanotolla ja koiralenkillä. Jopa puhelinmyyjän kanssa saatetaan vaihtaa kuulumiset ja jutella ummet ja lammet ennen kuin puhelu päättyy – ja liian usein kiltteyttään äiti myös jonkun lehden tilaa.

Äiti sanoo asiat suoraan, mikä joskus voi hämmentää hiljaisempaa kulkijaa. Muistan kuinka nuorempana mietin, että miten ikinä saan asiat hoidettua, jos äiti ei ole suorasanaisena ja oikeuksistani kiinnipitävänä henkilönä niitä hoitamassa. Liekö juuri tuon pelon takia opettelin hoitamaan asiat juuri niin jämptisti kuin äitini on esimerkillään näyttänyt ja tästä syystä polku kohti juristin ammattia vain vahvistuu päivä päivältä.

Se on kuitenkin varma, että iloa ja naurua ei puutu, kun äiti on läsnä. Olen saanut äidiltä erinomaiset eväät elämääni. Osa eväistä on saattanut jäädä pitkäksikin aikaan pureskeltavaksi, mutta lopulta olen yleensä joutunut myöntämään, että äiti oli tässäkin asiassa oikeassa. Tämä teksti on omistettu maailman parhaalle äidilleni. Kiitos äiti ❤

#67: Elämää äidin nurkissa

Pöytä katettu

Kerroin jo aiemmin lyhyesti tuntemuksia äidin luona asumisesta. Olemme hyvin läheisiä ja tekemisissä päivittäin, mutta en minä tämän kokeilun perusteella laittaisi omaa kotia myyntiin ja muuttaisi lopullisesti äidin kanssa asumaan. Ei käy kiistäminen, etteikö äidistä olisi ollut suunnaton apu, jos hän oli kotona aamuisin, kun heräsimme. Ja jos äidillä oli aamuvuoro, oli vähintään pöytä katettu valmiiksi, kun kömmimme alakertaan. Joskus, kun palasimme muskarista tai kerhosta, äiti ilmoitti laittaneensa ruoan valmiiksi.

Matkan varrelle on tietysti mahtunut haasteitakin. Olemme luonnollisesti ihan erilaisissa elämänvaiheissa ja katsomme maailmaa erilaisista näkökulmista. Meillä on totuttu menemään aikalailla lasten ehdoilla ja kotityöt odottavat vuoroaan – toisinaan ehkä luvattomankin pitkään. Äidille taas on tärkeää, että koti on siisti, pyykit ja tiskit hoidetaan heti ja kaikki pidetään järjestyksessä. Nämä kaksi maailmaa kun yhdistetään, niin törmäyskurssille ajaudutaan väkisinkin.

Aamupalan jälkeen (älkää edes kysykö, mitä pyyhe ja ämpäri tässä kuvassa tekevät - en muista)

Perusmeininkiä

Pienten lasten vanhemmat varmasti tietävät, että illat voivat olla hyvinkin työntäyteisiä. Jii pelaa aktiivisesti jalkapalloa, joten usein iltahommat jäivät yksin minun hoidettavakseni. Rumba iltapalan laitosta syömisen kautta iltapesuihin ja nukkumaanmenoon ja lopulta nukahtamiseen saattoi olla todella kuluttava. Meillä tähän menee helposti toista tuntia eikä sinä aikana tarvitse montaa kertaa takapuolensa päälle istahtaa.

Kun koko rumba vihdoin oli kunnialla suoritettu, saatoin istahtaa hetkeksi sohvalle vetääkseni hetken henkeä. Tämä sattui usein samaan ajankohtaan, jolloin äiti tuli väsyneenä rankan työpäivän jälkeen kotiin. Ensimmäisenä hän kohtaa kenkämeren, jonka yli seilaamiseen suosittelisin isompaakin alusta. Kenkämerestä selvittyään edessä on pomminlailla räjähtäneet lelut, jotka ovat levinneet aivan käsittämättömällä tavalla ympäri taloa. Lopulta keittiössä on vastassa iltapalalta jääneet tiskit ja liian usein myös tiskiallas täynnä tiskiä. Ja sitten minä vain ”istun sohvalla tekemättä mitään”. Tästä aiheesta käytiin muutamaankin otteeseen keskustelua, mutta yrityksistä huolimatta minulla ei voimat riittäneet siivoamiseen ennen lyhyttä hengähdystaukoa eikä äidillä riittänyt ymmärrys järjetöntä sekasotkua kohtaan. 

Loppupeleissä tämäkin yhteiselo on sujunut yllättävän hyvin. Isoimmat karikot olivat pahimman väsymykseni aikaan, jolloin tunnelma oli valmiiksi äärimmäisen kireä. En kestänyt kuulla kritiikkiä pöytään unohtuneesta teekupista, kun olin antanut loppuväsyneestä itsestäni 150 prosenttia, että sain lapset hoidettua nukkumaan. 

Olia ja enkeli ottivat yhteen. Toinen sai siipeensä..

Joustavuudella ja puhumalla tietysti näistäkin on selvitty. Viimeiset viikot ovat menneet jopa niin hyvin, että äidin valmiita ruokia ja apukäsiä on ikävä jo valmiiksi. Mutta jos jotain ei ole ikävä, niin äidin vuodesohvaa. Siskoni muutettua kotoa, äiti mietti siskon huoneen sisustusta. Hän löysi kivan vuodesohvan, jonka sänkyominaisuudet jättivät toivomisen varaa. Totesimme kuitenkin kaikki yhdessä, että sohva on loisto-ostos ja ne yksi-kaksi yötä, jotka tuossa tullaan vuosittain nukkumaan, menee vaikka vanerilevyllä. No, nämä 150 yötä vanerilevyllä alkaa kyllä tuntua. Jalat ja selkä alkavat olla siinä määrin koetellut, että oma sänky tuntuu tämän jälkeen varmaan pumpulipilveltä ja epäilen vahvasti, etten pääse ensimmäisen yön jälkeen sieltä ylös.

Jos jotain positiivista haluaa tästä yhteiselosta vielä nostaa esiin, niin ehdottomasti lasten ja isovanhemman yhteinen aika. Minusta on ihanaa, että lapset ovat saaneet viettää isoäitinsä kanssa näin paljon aikaa ja tietysti toisin päin. Harvalla lapsella tai isoäidillä on tällaista mahdollisuutta, koska vapaaehtoisesti en ainakaan itse tällaiseen asumisjärjestelyyn lähtisi. Nyt lapsilla on ollut kolmas vanhempi, johon voivat turvata ja luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Ja se on ollut erityisen tärkeää, kun nämä kaksi oikeaa vanhempaa ovat niin väsyneitä kuin ovat.

Teddy

Olia on elänyt puolet elämästään isoäitinsä luona. Äidistäni on tullut erityisen tärkeä henkilö Olialle. Mutta vielä tärkeämmän ystävän Olia on saanut äitini koirasta, Teddystä. Olian ja Teddyn yhteiselo on ollut kadehdittavan helppoa ja solidaarista alusta asti. He pystyvät jakamaan kaiken eikä mitään kahnauksia ole ollut. Teddy ei ole moksiskaan, kun Olia vie Teddyn puruluun ja pistää omaan suuhunsa – ”minun tikut on sinun tikut ja minun purulelut on sinun purulelut”. Ja Olia antaa mielellään Teddyn välillä lainata omaa tuttiaan.

Yhdessä he myös keksivät kivoja uusia juttuja, kuten mullan kaivaminen kukkaruukuista lattialle. Ei ole selvinnyt, kumpi tämän hauskuuden keksi eikä koskaan tiedä, kumpi on ruukulla käynyt, kun mullat ja joskus kasvitkin on istutettu karvalankamatolle ruukun viereen. Saumaton yhteistyö tulee esiin myös ruokailutilanteissa. Olian ruokailutyylillä pöydästä tippuu kaikenlaista lattialle. Teddy putsaa pöydän alustan esimerkillisesti ja kuskaa isommat tähteet olohuoneen matolle. Olian lopetettua ruokailun hän poistuu pöydästä ja menee matolle keräämään Teddyltä ylijääneet jämät ja putsaa maton. Että sellaista.. Minuakin ällöttää.. Joka kerta :)