#156: Magneettista meininkiä

Työrintamalla on kiirettä riittänyt ja sen tieltä ovat joutuneet väistymään viimeisen viikon aikana ihan kaikki muu: parisuhde, perhe, sairausloma (kyllä, TAAS kipeänä!), ulkoilu, blogi, liikunta ja oma elämä. Työpäivät ovat venähtäneet välillä 14-tuntisiksi, mutta yksi projekti oli saatava päätökseen. Kovaan ääneen olen aina muita ripittämässä järjenkäytöstä töiden huhkimisen suhteen ja siitä, että kukaan ei ole korvaamaton, mutta niin vaan toimin taas oikein malliesimerkkinä siitä, kuinka ei tule toimia. Sairastelun takia jouduin kuitenkin jo viikolla projektia siirtämään, joten tällä viikolla oli työ saatava päätökseen. 

Olen tosiaan jälleen sairaana: tällä kertaa iski kova flunssa. Minun piti viikko sitten vetää webinaari eli verkkoseminaari, mutta ääntä ei tullut pihahdustakaan keskiviikkoaamuna. Jouduin perumaan vastuulleni kuuluneet kolme webinaaria ja siirsin ne tälle viikolle. Enää en niitä tohtinut siirtää, joten esitykset oli saatava kuntoon.

Sunnuntaina olin siellä pään magneettikuvauksessa. Arvatkaapa, kuinka hyvin sopii yhteen ahtaanpaikankammo ja pään magneettikuvaus sellaisessa pömpelissä. Ei muuten sovi. Tässä kohtaa ehkä mietitte, että noinkohan sinulla nyt aidosti mitään ahtaanpaikankammoa ole. Diagnoosia en siitä ole saanut, mutta ymmärtääkseni se on normaaliahdistusta astetta kovempi. Nuorempana en käyttänyt lainkaan hissejä. En edes kyläillessäni ystävälläni tornitalon 16:nnessa kerroksessa. Jossain vaiheessa pääsin kammosta hieman eroon ja opettelin käyttämään maisemahissejä, joista näki ulos. Umpinaisista en tykkää vieläkään, mutta pystyn henkeä pidätellen niissäkin jo menemään.

Vuonna 2004 teimme pitkän autoreissun Eurooppaan Jiin vanhempien kanssa. Keski-Euroopassa tuppaa olemaan muutamakin tunneli matkan varrella, jos Alppien suuntaan suunnistaa. Siinä missä moni muu pitää tunneliajamista ehkä jännänä ja kivana vaihteluna, minä inhosin noita taponyritystuubeja. Paniikki iski heti, kun auto saavutti tunnelin suun. Tunnelin ajan nojasin Jiihin ja itkin, ja Jii yritti rauhoitella, kunnes pääsimme tunnelista ulos. Se on ihan hirveä tunne, kun tuntee tukehtuvansa.

Yksi ikävä muisto liittyy myös Serenan vesipuistoon, kun ensimmäisenä yhteisenä kesänä teimme päiväretken sinne. Kerroin jo etukäteen, että en mene mihinkään putkiliukumäkiin, en yksinkertaisesti pysty. Jii ymmärsi hyvin, mutta kertoi, että Musta aukko -niminen liukumäki on niin makea, että se on pakko minunkin kokea. Muistutin, että en voi mitenkään mennä umpinaiseen putkeen virtaavan veden kanssa. Jii kehui, että se ei varmasti tunnu niin pahalta, kun siellä on valoja ja musiikkia ja se on ihan lyhyt.

Vastarakastuneena kuvittelin voivani selättää tämänkin pelon ja pitkän maanittelun jälkeen suostuin kokeilemaan putkea. En muista putkesta muuta kuin järjettömän paniikin, joka iski heti, kun liukumäki imaisi minut sisäänsä. Liukumäki oli ainakin kolme kilometriä pitkä ja luulin, että taipaleeni maan päällä päättyy sinne putken sisään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin mäestä ulos ja itkin vain hysteerisesti. Edelläni liukuneet 7-vuotiaat pojat katsoivat ulostuloani kummissaan. Jii liukui perässäni ja nähdessään maanittelunsa seuraukset Jiikin ymmärsi, että kärsin ehkä sittenkin lievää voimakkaammasta ahtaanpaikankammosta.

Kammo on onneksi hieman lieventynyt, mutta tässä vähän taustaa. Jii kertoi, että magneettikuvauksessa saa kuunnella radiota, mutta pömpelistä lähtevä ääni on niin kova, että radio ei sitä koko ajan peitä. Tiesin siis, että pää menee pömpeliin ja meteli on kova. Aloitin henkisen valmistautumisen jo viikkoa aiemmin.

Sunnuntaiaamuna söin aamupalan ja ajoin sairaalalle kuvaukseen. Olin hyvissä ajoin ja pääsinkin vastaanotolle jo varttia ennen varattua aikaa. Hoitaja kysyi, mitä radiokanavaa halusin kuunnella ja vastasin, että SuomiPopia. Hoitaja ohjasi minut tutkimushuoneeseen, jossa epämiellyttävän näköinen masiina valtasi koko huoneen.

Hoitaja pyysi menemään alustalle makaamaan, minkä jälkeen alustaa nostettiin ylöspäin. Hoitaja laittoi kuulokkeet minulle päähän ja vielä naaman päälle sellaisen muovikehikon. Pulssi hakkasi jotain neljättä sataa ja hiki virtasi. Yritin rauhoittua musiikin kuunteluun, mutta tietoisuus ympäristöstä oli turhan vahva. Tunsin palan nousevan kurkkuun ja tiesin, että jos en nyt saa itseäni rauhoittumaan, kohta saa masiina kyytiä. Kuikuilin naamasuojan välistä varpaitani ja sain nielaistua alkaneen ahdistuksen. Suljin silmäni ja yritin rentoutua.

Kone alkoi pitää kovaa ääntä. Pidin silmiä kiinni ja yritin vain kuunnella musiikkia. Meteli laitteessa oli aivan käsittämätön. En voi käsittää, ettei nykytekniikalla rakenneta vähän äänettömämpää laitetta. Uskoisin, että samanlaiseen tunnelmaan voi päästä, jos menee lepäilemään risteilyaluksen konehuoneeseen – sinne moottorin väliin. Sen lisäksi, että kone piti jyskyttävää ääntä, se piti mitä ihmeellisimpiä ääniä. Välillä tuli ujellusta, välillä tuli kolinaa, välillä räminää ja lopussa alkoi joku sireeni ujeltaa. Olin varma, että hälytysääni johtui koneeseen tulleesta viasta. Koko makuualusta alkoi täristä ja odotin, että hoitajat tulevat kohta auttamaan minua. Ai niin, murhamies on tietysti listinyt ne ja kohta on minun vuoroni. Näin sieluni silmin, miten makuualusta pamahtaa masiinaan kiinni ja katkean sinne väliin. En voinut kuitenkaan avata silmiä, ettei ahtaanpaikankammo saa valtaa.

Ennen kuin elämäni päättyi, sireeni hiljeni ja alustan tärinä lakkasi. Ehkä se sittenkin oli osa tutkimusta. Loppuaika oli jopa ihan miellyttävää ja nautin täysin, kun sain hetken vain maata yksikseni. Tietysti senkin piti saman tien loppua ja tutkimus oli valmis. Pääsin lähtemään kotiin. Lääkärin pitäisi ensi maanantaina soittaa ja kertoa tulokset.

Myyntimieheen olen törmännyt tälläkin viikolla. Reippain mielin hän saapui maanantaipalaveriimme ja huikkasi huomenet. Hän otti paikkansa minua vastapäätä, mutta kun huomasi virheliikkeensä, hän keräsi tavaransa ja siirtyi tutulle paikalle viereeni – tuoli kääntyi taas kaaressa ja Myyntimies mökötti selkä muihin päin. Palaverin jälkeen hän hävisi toimistolta tuultakin nopeammin. Tällä viikolla toimitin 195-sivuisen aineiston asianajajallemme haastehakemusta varten ja ensi viikolla taloyhtiö lähtee edistämään asiaansa oman asianajajansa voimin. Saa nähdä, miten päin Myyntimies jatkossa istuskelee.

Tunnelmia heinäkuulta

Viikonloppuna on taas tiedossa mahtavuutta, kun on aika neljän tähden illallisen. On minun vuoroni emännöidä illallista kolmelle ystävälleni. Saa nähdä, mitä keksin vai keksinkö mitään. Tuleekohan huomisesta ensimmäinen illallinen, jolloin turvaudutaan Pizzataxin apuun? Aurinkoista viikonloppua kaikille!

#149: Operaatio viikonloppu: perjantai

Muistin viikonloppuna, etten tainnut kertoa viime viikon neurologikäynnistä teille mitään. Kävin siis keskiviikkona neurologin vastaanotolla, johon edellisviikolla sain työterveyslääkäriltä lähetteen. Neurologi kartoitti päänsärkyhistoriaa tarkasti ja teki paljon erilaisia testejä. Neurologi haluaa vielä sulkea pois aivoverenvuodon mahdollisuuden, joten menen tämän viikon sunnuntaina magneettikuvaukseen. Lääkäri epäili enemmän kuitenkin virusperäistä aivokalvontulehdusta.

Särky ja huono olo loppuivat viikko sitten yhtä nopeasti kuin alkoivatkin. Maanantaina oli ensimmäinen täysin normaali päivä ja tuntui ihan uskomattomalta, kun kolme viikkoa kestäneet päänsärky ja huimaus olivat ohi. Olin kuin uudestisyntynyt. Ensin oli helpottavaa saada oireille diagnoosi, mutta samalla tuo aivokalvontulehdus kyllä pelästyttikin. Aivoverenvuodosta puhumattakaan, mutta olen päättänyt, että siitä tässä nyt ei ole kyse.

Torstaina pääsin palamaan töihin. Kahden päivän työviikko meni huikean nopeasti ja elin perjantain ihan tiistaitunnelmissa. Illalla oli iloinen yllätys havahtua siihen, että viikonloppu todella alkoi. Jii lähti illalla treeneihin ja minä jäi kylvettämään lapsia. Siinä kylvetellessä heräsi ajatus, että voisin itsekin rentoutua rankan viikon (heh) jälkeen porekylvyssä.

Kun lapset olivat aikansa pulikoineet, hoidimme iltatoimet ja laitoin heidät iltasadun kera nukkumaan. Ilta meni mukavasti ja vielä oli hyvän aikaa ennen kuin Jii oli tulossa. Laitoin veden valumaan ammeeseen ja odotellessa sytyttelin kynttilöitä. Päätin nauttia lasillisen samppanjaa kylvyn lomassa. Kruunasin poreilut laittamalla taustalle vielä musiikkia ja kuinka ollakaan: Youtube ehdotti minulle juuri samalla hetkellä kuunneltavaksi nuoruusvuosien idolin Ville Valon tulkitsemana kappaletta ”Olet mun kaikuluotain” [on muuten äärimmäisen tyhmä biisin nimi, mutta ei takerruta siihen. Alkuperäinen ”Annie’s song” oli meidän häävalssimme]. Hetki oli ihan luvattoman täydellinen, eikö teistäkin?

 

Vielä ennen pulahtamista päivitin Facebookiin tunnelmallisen kuvan kylvystä ja sitten oli valmista. Moni Facebookissa kuvan nähnyt olisi varmaan vaihtanut mielellään kanssani paikkaa perjantai-iltana. Mutta eihän se nyt todellakaan niin täydellisesti mennyt.

Ensi kerralla, kun keksin lapsia kylvetellessä mennä itsekin kylpyyn, yritän muistaa rajallisen lämpimän vetemme. Vaikka varaaja on 300-litrainen, se ei täytä kovin suuria kylpylämitoituksia. Siitä riittää kyllä ammeellinen, jos toinen, mutta täytin lapsille ammeen ainakin kolme kertaa, kun vettä lensi välillä enemmän laitojen ulkopuolelle kuin mitä sisällä oli. Varaaja on laitettu lämpenemään yösähköllä, joten edes aavistuksenomainen aivotoiminta olisi voinut hommassa olla mukana.

Tunnelman rikkoutuminen näkyi ja kuului varmasti naapuritaloon asti, kun sipsuttelin ammeen vierelle ja laskin jalkani veteen. Avantouintia rakastavanakaan en nauttinut tunteesta hetkeäkään. Vetäisin jalkani vauhdilla ammeesta ja kirosin. Siinä minä tuijotin 360-litraista pinkkinä hohtavaa avantoani ja mietin, että mitähän sitten.

Ammeessa on vedenlämmitin, joten käänsin poreet päälle ja päätin odotella veden lämpenemistä. Villen ääni alkoi ärsyttää, joten jätin Villen kaikuluotaimineen Youtuben syövereihin. Vartin verran pyörin kylpyhuoneessa ympyrää ja naureskelin, että onhan tämäkin taas.

En jaksanut enää odottaa, joten päätin kavuta ammeeseen. Näky oli varmasti koominen, kun täristen yritin kestää jäistä vettä ja laskeutua ammeessa alaspäin. Vesi oli niin kylmää, että jäin polvilleen tutisemaan keskelle ammetta. Päätin hörpätä kulauksen samppanjaa, mutta jääkylmä kuplajuoma vain pisteli muutenkin jäisessä kropassani. Todella luksusta.

Minulla oli kylpylukemista ja ajattelin, että keskittymällä lukemiseen en huomaisi kylmän veden vaikutusta. Otin kirjan käteen ja avasin sen kirjanmerkin kohdalta. Kirjanmerkkinä toimiva kirjaston eräpäiväkuitti tipahti sivujen välistä ammeeseen ja täysillä huutavat poreet nappasivat sen mukaansa. Kuitti hajosi tuossa tuokiossa pieneksi silpuksi. Annoin olla ja yritin alkaa lukea, mutta hitot siitä mitään tullut pimeässä kynttilänvalossa. Koko homma meni ihan niin kuin lapsia kylvetellessä haaveilin.

Aikani siinä sähellettyä Jiikin ehti kotiin. Pahoittelin, että käytin kaiken lämpimän veden, joten treenihiet lähtivät jääkylmän suihkun alla. Pikkuhiljaa 360 litraa jääkylmää vettä oli sen verran kiertänyt vedenlämmittimen kautta, että vesikin alkoi oikeasti olla jo lämmintä. Ihan mukavat kylvyt saimme lopulta otettua ja rentoutunein mielin kömmimme puolen yön jälkeen nukkumaan.

Postaus venyy taas luvattoman pitkäksi, jos yritän tähän koko viikonlopun mahduttaa, joten yritän vielä illalla laittaa jatko-osan tulemaan.

#143: Lyhyt tilannetiedotus

Rakkaat lukijat, täällä päässä pahoitellaan takkuavaa tarinointia. Olen jälleen sairaslomalla pään takia. Johan minä 1,5 päivää ehdin töissä pakertamaankin. Yritän levätä ja hoidan vain pakollisia asioita, joten myös blogi joutuu nyt hetkeksi jäähylle.

Menin eilen neljättä kertaa työterveyslääkärille ja tällä kertaa varasin ajan omalle työterveyslääkärille. Pyysin, että jos ei heitä kiinnosta minun terveyteni, niin ajattelisivat nyt edes työnantajaa, jolle syntyy sairastelustani nyt ihan turhia kustannuksia. En tiedä, toimivatko taikasanani vai oliko lääkäri aidosti kiinnostunut asioistani, mutta ainakin hän tutki huomattavasti edeltäjiään perusteellisemmin: olin vastaanotolla yli tunnin. Ensi viikolla tutkimukset jatkuvat neurologin luona ja eilisten verikokeiden tuloksiakin tipahtelee alkuviikosta.

Huomenna on huikea tapahtuma, kun kahdeksan kaverusta lapsuuden yhteiseltä pihalta kokoontuu yhteen. Odotan niin kovasti! Joidenkin näkemisestä on yli kymmenen vuotta! Pään on pakko olla kunnossa tai särjen pääni. Heh heh. En malta odottaa, että pääsen kertomaan teille jälleen näkemisestä. 

Tällaista menoa viime vuosituhannella, mitähän huomenna? :D

Mutta oi että.. Ette usko, miten en todellakaan malta, että pääsen kertomaan teille viimeisiä kuulumisia Myyntimiehestä. Emme ole vieläkään tavanneet, mikä ei henkilökohtaisesti haittaa minua tippaakaan. Taloyhtiö toimitti Myyntimiehelle vahingonkorvausvaatimuksen huonosti toteutetun remontin ja siitä aiheutuneen vesivahingon takia. Viime viikolla saimme juristin laatiman vastineen siihen: jos en paremmin tuntisi, saattaisin jopa ihailla Myyntimiehen rohkeutta. Hänellä on mieletön rohkeus tarinoida täysin tuulesta temmattuja satuja, vaikka näiden satujen todenperäisyys on ihan helposti todennettavissa.

Vastineessa kerrottiin taloyhtiön edustajan valvoneen remonttia, tilanneen vedeneristystyön, tutkineen kylpyhuonetta ja kuulkaa kaikkea mitä. Taloyhtiön silloisista edustajista ei yksikään kuitenkaan tiedä käyneensä Myyntimiehen asunnossa koskaan ja remontin aikana puheenjohtajana toiminut Matti kuuli tänään ensimmäistä kertaa koko remontista, kun sain häneen yhteyden. Yksi elämäni mielenkiintoisimmista puheluista. En malta odottaa, miten tämä vyyhti lähtee tästä vielä etenemään. Odottakaahan, kun pääsen kertomaan lisää!

#142: Päivä pulkassa – luojan kiitos

Aaaargh.. Mikä päivä. Aamu alkoi jälleen tutuksi tulleen päänsäryn siivittämänä. Lääkäri käski palaamaan, jos päänsärky jatkuu, mutta en yksinkertaisesti jaksanut lähteä enää arvuuttelemaan mahdollista diagnoosia. Tänään oli sovittuna yksi palaveri ja yksi asiakastapaaminen, joten päätin lähteä töihin.

Kävelymatka bussipysäkille raikkaassa aamussa tuntui ihan hyvältä. Ajattelin, että töihin lähtö oli ihan oikea ratkaisu. Kahdenkin eri bussin viilettäessä suoraan nenän edestä, alkoi hieman raikas aamu tympiä. Kolmannen bussin jättäessä tulematta kokonaan, aamu tuntui kaikkea muuta kuin raikkaalta. Päästessäni vihdoin tunkkaiseen bussiin istumaan, alkoi lääkärin odotusaula tuntua taas ihan hyvältä vaihtoehdolta. Jatkoin kuitenkin toimistolle asti.

Työt lähtivät erinomaisesti käyntiin, kun näyttö ei suostunut toimimaan. Tapeltuani aikani näytön kanssa ja uhatessani viskata sen toimiston ikkunasta, se lopulta luovutti (oikeasti markkinointiassistenttimme vaihtoi siihen toisen piuhan, mutta uhkailulla oli varmasti pieni teho).

Näyttö päätti kuitenkin pistää samalla mitalla takaisin ja loi ikäviä särkypiikkejä päähäni. Yritin vaihdella asetuksia, mutta näyttö vain irvaili edessäni. Hain IT-osastolta kaverin auttamaan vaan eipä löytynyt asetuksista vaihtoehtoa, joka olisi päänsärkyni kanssa tullut toimeen. Minulle tilattiin uusi näyttö.

Kiirehdin palaveriin, mutta palaveeraaminen oli toivotonta. En voinut seurata esitystä isolta näytöltä, kun aivot heittivät kuperkeikkaa exceliä tuijotellessaan. Puolessa välissä ahdistuin jo toden teolla, kun palvelupäällikkö kävi asioita kovalla tohinalla läpi ja tehtävälistani sai täytettä, minkä kirjata ehdin. Keskittyminen oli kuitenkin mahdotonta.

Sekava palaveri oli ohi ja yritin kerätä ajatuksiani läpikäydyistä asioista. Samaan aikaan toinen kollega yritti käydä läpi uutta kokonaisuutta, joka oli tulossa vastuulleni. Sovimme jatkavamme asiaa huomenna. Kävin kiireesti syömässä ja lähdin asiakkaalle.

Onneksi en ollut tapaamisessa yksin: tapaaminen venyi lopulta yli kolmen tunnin mittaiseksi ja keskittymiskykyni oli hetkittäin surkeampi kuin kuivuneella kastemadolla Saharan aavikolla. Diagnosoin itseäni taas pitkin päivää ja keksin, että olisiko näössäni jotain pielessä, kun särky pahenee ruutuja tuijotellessa.

Pääsin asiakkaalta lähtemään kello 16.45 ja soitin saman tien optikkoliikkeeseen, pääsisikö johonkin lähelle näöntarkastukseen. Vartin päästä oli aika kauppakeskuksessa puolen kilometrin päässä. Otin heti ajasta kiinni. Kollega tarjosi kyytiä kotiin päin, mutta pyysin päästä vain ostoskeskukselle. Hirveällä tohinalla selvitin vielä ennen tarkastuksen alkua muutamat puhelut ja viestit, jotka olivat asiakastapaamisen aikana tulleet. Olin optikkoliikkeessä juuri tasan viideltä.

Kävimme perustiedot läpi ja olimme valmiita tarkastuksen aloittamiseen. Olin joskus vuosikausia sitten käynyt kyseisen ketjun liikkeessä, joten koneelta löytyivät vanhat tietoni. Optikko kysyi, käytänkö laseja vai piilolinssejä. Kerroin, etten käytä enää mitään, kun kävin laserleikkauksessa vuonna 2008. Optikko lopetti kirjaamisen ja kysyi, olenko käynyt leikkauksessa. Hölmistyneenä totesin, että juu, mutta siitä on kohta kymmenen vuotta. Optikko totesi, ettei voi tehdä tarkastusta, ellei minulla ole silmälääkäriltä siihen lupaa.

En ollut ihan varma, puhuimmeko samaa kieltä. Pyysin häntä hitaasti toistamaan äskeisen ja hän toisti. Olin niin totaalisen puulla päähän pamautettu, että en oikein vieläkään ymmärtänyt. Toistelin hänen perässään, että m i n u l l e  e i  s i i s  v o i  t e h d ä  n ä ö n t a r k a s t u s t a,  k o s k a  o l e n  k ä y n y t   l a s e r l e i k k a u k s e s s a. Nainen totesi, että näin on. Ihmettelin asiaa kovasti ja hän vakuutti, että Suomen laki kieltää sen yksiselitteisesti. En millään tahtonut ymmärtää, että mikä laki kieltää ja mitä se nyt tarkalleen ottaen kieltää. Nainen taisi jo vähän hermostua, mutta totesi, että ilman silmälääkärin kirjallista lupaa optikko ei saa tehdä minulle näöntarkastusta ja tämä kielto tulee laista.

Hölmistyneenä poistuin liikkeestä ostoskeskuksen käytävälle. Soitin silmälääkärilleni, mutta viideltä en tavoittanut enää kuin hoitajan. Hän tiesi säännöstä, mutta ei oikein osannut kertoa syytä sille. Hän lupasi selvittää lääkärin kanssa asiaa ja palata asiaan – vielä tämän päivän aikana. Olo oli epätodellinen: siellä seisoin keskellä kauppakeskusta h-moilasena eikä mitään ajatusta siitä, mitä seuraavaksi.

Luoja oli sitä mieltä, että hittojako siinä nyt keskellä kauppakeskusta seisoskelet ja laittoi vipinää kinttuihini laukaisemalla palohälyttimet ulvomaan. Se olikin oiva lisä muutenkin sekavaan päähäni. Entistä epätodellisempana lampsin pihalle. Ärsykeherkän olotilani kruunasi enää paikalle kaasuttaneet paloautot, joiden vilkkuvalot meinasivat katkaista viimeisenkin oljenkorren aivokopasta. Siinä minä seistä palelin pihalla vailla minkäänlaista edes auttavaa aivotoimintaa.

Soitin Jiille ja kysyin, miten pääsen toiselta puolen kaupunkia kotiin. Jii tarjoutui hakemaan, mutta joutuisin odottamaan, koska hän oli juuri laittanut lapsille ruoan. Epätoivoisena soitin läpi äidit ja iskät, mutta ei auttanut. Katselin vaihtoehtoja julkiseen liikenteeseen turvautuen, mutta yli tunnin matka-aika kahdella vaihdolla ei houkutellut. Seisoin ja vilkuin kilpaa paloauton kanssa.

Lopulta isä riensi apuun ja kyyditsi poloisen pääkipuilijan kotiin. Olin kotona lopulta kello 19 aikoihin. Olipa oikein putkeen mennyt päivä. Nyt vaiheilen huomisen kanssa: töiden yrittäminen tuntuu toivottomalta (taas palaveria ja perehtymistä uuteen kokonaisuuteen), mutta yhtä toivottomalta tuntuu lääkärin tapaaminenkin. Täytynee aamulla katsoa tilanne uudestaan.

Ja vielä lopuksi: piti tietysti kaivaa tämä ”näöntarkastus kielletty laserleikatuille” -laki esiin. Tällainen asetus todella on: asetus terveydenhuollon ammattihenkilöistä. Sen 16 §:ssä todetaan: laillistettu optikko ei saa itsenäisesti määrätä silmälaseja: henkilölle, jolle on aikaisemmin suoritettu silmämunaan kohdistunut leikkaus. Oman elämäni juristina olen sitä mieltä, että asetus ei estä näöntarkastuksen tekemistä vaan ainoastaan kieltää määräämästä silmälaseja. Sitä tämä oman elämänsä tohtorijuristi ei osaa sanoa, mikä tämän asetuksen tarkoitus on.

#141: Oman elämänsä tohtori

Viime viikko kului pääkopan seilatessa sumusäässä. Antibioottikuuri loppui sunnuntaina, mutta pää jatkoi tokkurointiaan. Oli aivan sama, laittoiko kurkusta alas antibiootin, Duactin, Buranan vai suklaakonvehdin; millään ei ollut mitään vaikutusta. Paitsi suklaa maistui hyvältä. Sunnuntai-iltana päänsärky yltyi ihan tajuttomaksi. Nukkumaan mennessä möngersin pitkin sänkyä, kun oli niin paha olla. Teki mieli iskeä pää juuri korjatusta tiiliseinästä läpi.

Pohdin vakavissani jo päivystykseen lähtemistä, mutta päähän sattui yksinkertaisesti niin paljon, että pääkipuisena jonottaminen lääkärin vastaanotolle tuntui kuolemaakin huonommalta vaihtoehdolta. Jossain vaiheessa olin nukahtanut, koska heräsin kahdelta siihen, että Ama seisoi vieressäni. Hän halusi väliimme nukkumaan. Yritin sanoa, että palaisi omaan sänkyyn, mutta pääkipu oli edelleen järjetön. En jaksanut edes puhua vaan annoin Aman kiivetä viereen. Jiin potkiessa toista kylkeä, Aman toista ja pään pitäessä huolen omasta osuudestaan, oli aamulla jälleen energinen ja iloinen fiilis. No ei ollut. Oli varattava uusi aika lääkäriin ja ilmoitettava töihin, että ainakin aamun palaveri jää väliin.

Lääkärinä oli sama ystävällinen neiti kuin viikkoa aiemmin. Hän kyseli kohteliaasti, mikä vaivaa ja kerroin kolmannen kerran pääkivuista ja huimaamisesta. Lääkäri kysyi, vieläkö oli nuhaa. Hölmistyneenä totesin, ettei sitä ollut viikkoa aikaisemminkaan, mistä lääkäri hieman hämmästyi. Kiva, että hän jaksoi viime kerralla keskittyä olennaiseen. Lääkäri kovasti tykkäsi poskiontelodiagnoosistaan ja päätti laittaa minut verikokeisiin ja röntgeniin.

Tutkimusten jälkeen pääsin takaisin lääkärin luo: ”Ei se ollutkaan mikään poskiontelontulehdus”. Sepä kiva. Viime aikoina, kun on muutenkin ollut juttua antibioottien turhasta popsimisesta, niin siinä meni taas yksi kuuri niin, että heilahti. Taas tehtiin tasapainoharjoituksia ja piti tökkiä etusormilla vuoron perään nenän päähän. Osasin hienosti. Osasin niin hienosti, että lääkäri ei enää keksinyt, mikä minua vaivaa.

Kerroin, että nuorempana minulla todettiin muutaman kerran paha migreeni. Lääkäri innostui heti ja kirjasi kaksipäiväisen sairausloman diagnoosiksi migreenin ja iski todistuksen käteeni. Toiseen käteen sain reseptit migreenilääkkeitä ja lihasrelaksantteja varten. Sitten iloiset heipat ja käsky tulla taas keskiviikkona, jos päähän särkee. Sairaudenhoito on mennyt ihan omituiseksi. Nämäkin käynnit ja yli viikon sairauslomapäivät tulivat muutaman satasen työnantajalleni maksamaan. Ja hyöty? Niin, sitä tässä voi ihmetellä.

Koska mitään vakavaa ei tutkimuksissa ilmennyt, päätin diagnosoida ja hoitaa itse itseni. Ensin varasin ajan hierojalle. Luottohierojani Sari Skogster ehti ottaa vielä samalla päivälle minut hierottavakseen. Päivällä nukuin pitkät päiväunet ja illalla kävin hieronnassa. Hartiat eivät olleet jumissa, minkä olin itsekin jo todennut, mutta niskasta löytyi muutamia kireitä kohtia. Sari hieroi tällä kertaa myös purentalihaksia leuan alueelta, sillä epäili minun purevan itseni jumiin. Ja herttinen sentään, että leuka olikin jumissa! Kyllä ihminen on huvittava laitos kaikkine lihaksineen.

Rentouttavan hieronnan jälkeen tulin kotiin, ja Jii oli hoitanut lapset nukkumaan. Hautauduimme sohvatyynyjen väliin katselemaan elokuvaa. Hieronnasta rentoutuneena oma elokuvaelämykseni rajoittui lähinnä alkuteksteihin. Heräsin sitten lopputekstien jälkeen, kun Jii lähti kipuamaan yläkertaan. Oli kuulemma hyvä leffa.

Aamulla heräsin pääkivun lisäksi hammassärkyyn. Hieroja ei varmasti ollut ihan väärillä jäljillä epäillessään öistä narskuttelua. Varasin ajan hammaslääkärille ja pääkivusta kerrottuani pääsin vastaanotolle saman tien. Mitään tulehdusta tai muutakaan akuuttia ongelmaa ei purukalustosta kuitenkaan löytynyt. Hammaslääkäri kuitenkin epäili, että kaikki ongelmat johtuvat purentaongelmista.

Olen pienestä piiperöisestä asti narskuttanut hampaitani niin, että lienee pieni ihme, etteivät kaikki helmihampaat kuluneet pois ennen kolmatta ikävuotta. Narskuttelu on kuulunut tapoihin ihan aikuisikään asti, mutta muutama vuosi sitten keksin oikein mukavan lisän siihen: aloin purra hampaita tiukasti yhteen öisin.

Kaava oli aina sama: ensin piti saada päälle lievä stressitaso ja yöllä aloin purra hampaita yhteen. Pureminen johti siihen, että näin unta, jossa syystä tai toisesta purin hampaita niin kovasti, että lopulta hampaat nirskahtivat räjähtämällä rikki. Hampaita sinkosi ympäriinsä ja suu tulvi verta. Kun tästä suloisesta unesta lopulta heräsin, purin hampaita edelleen niin kovaa yhteen, etten saanut suuta vapautettua.

Pääsin tavasta eroon hammaslääkärin ohjeilla: vaihdoin muun muassa purkan xylitol-pastilleihin ja aloin kiinnittää huomiota siihen, että pidän kieltä vasten kitalakea, jolloin hampaat eivät pääse yhteen. Unet loppuivat ja hampaat säästyivät.

Nyt näyttää siltä, että tapa on tullut takaisin, vaikka en toistaiseksi ole nähnyt hammasunia enkä ole herännyt tolkuttomaan purentaan. Kovasti kuvittelen, että eihän minulla nyt ole stressiäkään, mutta taitaa sitä nyt kuitenkin sitten sen verran olla, että täytyy yrittää purkaa sitä hampaiden kautta. Sillähän se helpottuu juu. Maaliskuussa menen tutkimuksiin, jossa katsotaan, olisiko syytä ottaa yökisko käyttöön.

Päänsärky jäi lieväksi mysteeriksi, mutta toivotaan, että se tästä helpottaa. Nyt käyn kilometrin mittaiseksi paisuneen To Do -listani kimppuun. En ymmärrä, miksi minulla on koko ajan niin paljon tekemättömiä tehtäviä. Tänään jo listalta hoidettu yksi testamentin tiedoksisaannin laadinta, isotädin vakuutusten kilpailutuksen loppuun hoitaminen ja uusien vakuutusten voimaansaattaminen, pankkiin soittaminen, Kiinteistöliiton juristille soittaminen, taloyhtiön lukituksen uusintaan liittyvän tarjouskilpailun hoitaminen ja lukkoliikkeen tapaaminen, yhden kiinteistöyhtymäselvityksen epäonninen selvittäminen. 

Vielä pitäisi laatia taloyhtiön kuukausitiedote, hoitaa muutama hallitusasia, pyytää tarjouksia taloyhtiön pattereiden vaihdosta, käydä läpi taloyhtiön asiakirjoja kymmeneltä vuodelta ja kerätä aineistoa haastehakemusta varten. Ei muilla tunnu päivät täyttyvän tällaisesta ihmehäsäämisestä. Olen kolme kuukautta suunnitellut käyväni pienellä iltakävelyllä, mutta kun ei sitäkään ehdi. 

Pöh, suu suppuun ja tekemättömien hommien kimppuun. Ei ne valittamalla valmistu. Ja käyn tänään vielä kävelylläkin, lupaan teille! :)

#137: Poskiontelontulehdus pistää pään pyörälle

Eilisilta meni sumuisissa tunnelmissa pään seilatessa ihan omilla aalloillaan. Aloitin lääkärin määräämän antibioottikuurin, hengitysteitä avaavan Duact-lääkkeen käytön ja särkyyn vedin Burana 600 mg:tä niin paljon kuin oli sallittua. Paljon on kirjoitettu antibioottien turhasta syönnistä ja diagnoosi mietitytti entistäkin enemmän.

Muutamankin eri lähteen mukaan poskiontelontulehdusta ei tulisi tutkia ja diagnosoida ennen kuin oireet ovat jatkuneet vähintään 10 vuorokautta, sillä nuhakuumeen aikana poskiontelontulehdukseen viittaavia oireita on noin 90 % potilaista. Ihmettelin omaa diagnoosiani entistä enemmän, sillä omasta nuhastani oli kaksi päivää ja sekin oli jo ohi.

Illan hilluin omissa oloissani sohvalla, kun en pystyssäkään tahtonut pysyä. Särky oli valtava ja aivot heittivät sellaista kuperkeikkaa, etten tiennyt, miten päin olisin ollut oikein päin. Koko päivän olin miettinyt rakasta enoani, joka 31-vuotiaana sai aivoverenvuodon ja menehtyi. Hän oli käynyt päänsäryn takia lääkärissä ja palasi illalla vielä sairaalan päivystykseen säryn ja huonon olon takia. Päivystävä lääkäri määräsi särkylääkettä ja lähetti enoni kotiin. Yöllä enoni oli noussut käymään vessassa ja nousi viimeisen kerran. Pää pyörällä pohdin vaihtoehtoja ja suunnittelin jo lähteväni päivystykseen. Jii joutui jättämään futistreenit väliin, koska en uskaltanut jäädä yksin lasten kanssa.

Nukahdin sohvalle, josta puolenyön aikaan Jii pyysi siirtymään omaan sänkyyn. Keinuen kipusin rappuset ja pää pyörällä kävin nukkumaan. Aamulla sama olo jatkui. Päätin soittaa lääkäriin ja kysyä, onko tämä nyt ihan varmasti poskiontelontulehduksesta johtuvaa. Puhelimeen vastannut täti varasi saman tien minulle uuden ajan, ja Jii lähti viemään minua lääkäriin.

Halusin eri lääkärille, sillä mielestäni edellinen ei ollut kovin kiinnostunut pääongelmistani. Pääsin lääkärille, joka kysyi, mikä vaivaa. Kerroin, että kävin edellispäivänä ja sain diagnoosin, jota hieman ihmettelin. Painotin, että en ole sen diagnoosin tai flunssan takia täällä vaan olen oikeasti todella huolissani pääni kunnosta. Kerroin oireista ja sanoin, että olotilani on oikeasti pelottava.

Lääkäri katsoi minua ja totesi, että kyllä se on poskiontelontulehdus. Tuijotin vain lääkäriä ja totesin, että jaa. Lääkäri katsoi sitten kurkkuuni ja totesi: ”kyllä kyllä, räkä siellä valuu. Se on poskiontelontulehdus”. Sanoin, että ”hyvä on, uskon, että minulla on sekin, mutta ovatko nämä pääoireet todella asiaankuuluvia?” Sitten hän kertoi minulle, kuinka räkä valuu nenästä poskionteloihin. Huomautin, että minulla ei ole mitään ongelmia sen rään kanssa, kun ei sitä edes ole. Ongelma on päässäni.

Lääkäri oli varmaan samaa mieltä, mutta eri tavalla. Hän käski laittaa kädet sivuille, koskettaa nenää ja puristaa käsillä. Läpäisin kaikki testit. Sitten piti sulkea silmät ja kulkea viivakävelyä. Se oli järkyttävää! Tasapaino heitti aivan häränpyllyä, kompastelin jalkoihini ja otin seinästä tukea. Menin ihan paniikkiin ja kuulin jo mielessäni lääkärin huolestuneet sanat: ”Jaa, avaahan rauhallisesti silmät ja tule takaisin istumaan. Tässä on kyse jostain vakavammasta”.

Valmistauduin kuulemaan ikäviä uutisia ja kyynelkanavat olivat valmiina toimintaan. Lääkäri avasi suunsa: ”Se meni oikein hienosti. Olet kunnossa. Laitan sairaslomaa vielä loppuviikon, ei tämä päivässä parane.” Käännyin katsomaan lääkäriä. Aivot eivätkä silmät pysyneet ihan perässä, mutta tulivat pienellä viiveellä. Ja jyskyttivät taas mennessään. Sain rykäistyä vain, että ”Kunnossa?” Ja lääkäri tarttui tuohon rykäisyyn: ”Juu, juu, juuri tuota se poskiontelontulehdus teettää. Tuolleen justiin kerää limaa sinne nieluun.”

Kerroin vielä, etten ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan tällaisista oireista poskiontelontulehduksen yhteydessä. En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi joutunut esimerkiksi treenejä jättämään väliin sen takia, että puolisolla on poskiontelontulehdus eikä pysy sen takia pystyssä. Kerroin vielä, että suvussamme on ollut aneurysmaa ja olen huolissani, ettei päässäni ole jotain pielessä. Lääkäri totesi iloisesti: ”ei se ainakaan aivoverenvuoto ole. Heippa!”

Pääni jatkaa leijumista ja muu kroppa yrittää pysyä perässä. Päässä humisee ja kumisee, mutta kai se on uskottava, että poskiontelot ne vaan nyt siellä ovat keksineet omaa huvia. Jos nyt jotain lohdutusta voi ajatella, niin kai se olisi mahdollinen aivoverenvuoto tai -halvaus minut jo kahdessa päivässä vienyt, jos olisi viedäkseen. Ei muuta kuin rauhallisin mielin nukkumaan ja odottamaan huomisen pyörteitä.

#136: Energisen viikon epäonninen päätös

Huh, viime viikko meni niin, että heilahti. Arkipäivät hujahtivat sellaisella vauhdilla, että ei näköjään kroppa pysynyt perässä ja se kostautuikin sitten pakkolevon muodossa viikonloppuna. Sen lisäksi, että tein joka päivä täyden työpäivän, ehdin maanantaina kyläillä lapsuudenystäväni ja hänen avomiehensä ihanassa, uudessa asunnossa. Tiistaina ja torstaina osallistuin Kiinteistöliiton tapahtumiin, joista toinen käsitteli taloyhtiön talous- ja tilinpäätösasioita ja toinen taloyhtiön turvallisuutta. Jos muuten taloyhtiösi kuuluu Kiinteistöliittoon, niin selvitäpä osallistuuhan joku näihin Kiinteistöliiton maksuttomiin koulutuksiin. Ovat usein erinomaisia, mutta nyt täytyy ihan erikseen mainostaa tätä taloyhtiön turvallisuusiltaa, jossa tuli hirmu paljon vinkkejä turvallisempaan elämään taloyhtiössä.

Aamupalalla tien päällä

Kiinteistöliiton tapahtumissa

  

Aikaa jäi kivasti myös perheelle ja torstaina kävimme Jiin kanssa kaksistaan ulkona. Vielä ehdin sen verran omaakin aikaa ottaa, että pääsin jalkahoitoon perjantaina ja hoidon jälkeen kävin rakkaiden siskojeni Ässän ja Zaran kanssa syömässä. 

Jo keskiviikkona tunsin ensimmäisiä oireita kipeäksi tulemisesta, mutta vauhti oli niin kova ja tekemistä paljon, että päätin, että sairastelulle ei ole nyt sijaa. Vedin hunajateetä litratolkulla ja yritin syömällä ja juomalla kerätä kaikki mahdolliset vitamiinit ja enemmänkin. Vaan eipä riittänyt ja lauantaina iskikin sitten kunnon flunssa: nenä vuoti yhtenään, palelsi ja oli voimaton olo. Lauantaina olisi ollut kaverin synttärit, jotka piti sitten jättää väliin.

Viikonloppuna oli mitä mahtavin ilma ja kiukkuisena makasin sohvalla katsellen elokuvia. Sunnuntai valkeni niin ikään kauniina kuin mikä, mutta Oy Minä Ab päätti käyttää toisenkin vapaan sairasteluun. Päivällä oli tarkoitus tehdä taloyhtiön kirjanpito ja tilinpäätös, mutta päässä jyskyttävä särky sai tietokoneen pysymään laukussa. Samasta syystä jäi bloginkin päivittäminen kokonaan väliin. 

Aamu sarasti kauniina

Tänään olisi ollut työn suhteen yksi vuoden tärkeimmistä tilaisuuksista, johon olisi pitänyt mennä edustamaan. Odotin kovasti tilaisuutta ja kaikkien asiakkaiden tapaamista pitkän tauon jälkeen, mutta ei puhettakaan, että olisin voinut lähteä mihinkään: päässä jyskytti järkyttävä pommi. Heräsin kuuden jälkeen Aman itkuun ja nousin lohduttamaan. Noustessani tuntui, kun joku olisi lyönyt lekalla ohimoon ja luulin, että kaadun. Piti ottaa seinistä kiinni ja odottaa, että korvien välissä heiluva 25 kilon kahvakuula pysähtyy.

Hoipuin Aman luokse ja sain pahat unet puhuttua pois. Hoipuin takaisin omaan sänkyyn, mutta en pystynyt enää nukkumaan: päässä jyskytti aivan jumalaton särky. Lääkettä olisi pitänyt hakea alakerrasta, mihin en pystynyt. Yritin vähän herätellä Jiitä, mutta voimat eivät riittäneet siihenkään. Makailin ja ihmettelin, mikä ihme on meneillään.

Nukahdin jossain vaiheessa ja heräsin taas seitsemän jälkeen. Soitin esimiehelleni ja sanoin, etten mitenkään voi lähteä töihin tässä kunnossa. Sovimme, että palaamme asiaan ja katsomme huomisen myöhemmin uudestaan. Jii haki lääkettä, että pääsin sängystä ylös. Otin yhden Panadol Forte 1 g:n, joka vei pahimman kärjen kivulta ja pääsin aamupalalle. Särky oli kuitenkin huolestuttavan kovaa ja soitin lääkäriin. Sain ajan lääkärille, joka diagnosoi minulle poskiontelontulehduksen. Koskaan aiemmin en ole kyseistä sairautta sairastanut, joten en alkanut vastaankaan väittämään.

Myöhemmin googletin poskiontelontulehduksen ja ihmettelen, josko päänsärky nyt todella siitä johtuu. Mitään muita oireita ei flunssasta enää ole: nuha, vähäinen yskä ja muu voimattomuus ovat tiessään, mutta pää on sekaisin kuin rahtilaiva sumuisessa yössä. Särkee koko ajan ja pienikin liike saa kivun jyskymään koko kopassa niin, että meinaa taju lähteä. Ahdistavaa.. Suvussa on ollut aivoverenvuotoa ja muita ikäviä aivosairauksia, joten väkisinkin pelottaa, josko onkin kyse jostain muusta kuin poskiontelontulehduksesta. Täytyy seurata tilannetta.

Ai niin, muutamat ovat kyselleet, miten tapaaminen Myyntimiehen kanssa sujui. No, eihän tuota tapaamista ole vieläkään ollut. Maanantaina meillä piti olla yhteinen palaveri, ja palaveri kyllä oli, mutta jostain syystä Myyntimies oli saanut luvan osallistua palaveriin pelkän puhelimen välityksellä. Tätä ei sen enempää selitelty, joten enpä alkanut minäkään kyselemään. Mielenkiintoista, että 200 kilometrin päässä asuvan kollegan oli kyllä ajettava palaveriin paikan päälle, mutta Myyntimies sai 500 metrin päästä osallistua vain puhelimella. No, asia ei minulle kuulu eikä minua järjestely ainakaan haitannut.