Työrintamalla on kiirettä riittänyt ja sen tieltä ovat joutuneet väistymään viimeisen viikon aikana ihan kaikki muu: parisuhde, perhe, sairausloma (kyllä, TAAS kipeänä!), ulkoilu, blogi, liikunta ja oma elämä. Työpäivät ovat venähtäneet välillä 14-tuntisiksi, mutta yksi projekti oli saatava päätökseen. Kovaan ääneen olen aina muita ripittämässä järjenkäytöstä töiden huhkimisen suhteen ja siitä, että kukaan ei ole korvaamaton, mutta niin vaan toimin taas oikein malliesimerkkinä siitä, kuinka ei tule toimia. Sairastelun takia jouduin kuitenkin jo viikolla projektia siirtämään, joten tällä viikolla oli työ saatava päätökseen.
Olen tosiaan jälleen sairaana: tällä kertaa iski kova
flunssa. Minun piti viikko sitten vetää webinaari eli verkkoseminaari, mutta
ääntä ei tullut pihahdustakaan keskiviikkoaamuna. Jouduin perumaan vastuulleni
kuuluneet kolme webinaaria ja siirsin ne tälle viikolle. Enää en niitä tohtinut
siirtää, joten esitykset oli saatava kuntoon.
Sunnuntaina olin siellä pään magneettikuvauksessa.
Arvatkaapa, kuinka hyvin sopii yhteen ahtaanpaikankammo ja pään magneettikuvaus
sellaisessa pömpelissä. Ei muuten sovi. Tässä kohtaa ehkä mietitte, että
noinkohan sinulla nyt aidosti mitään ahtaanpaikankammoa ole. Diagnoosia en siitä
ole saanut, mutta ymmärtääkseni se on normaaliahdistusta astetta kovempi.
Nuorempana en käyttänyt lainkaan hissejä. En edes kyläillessäni ystävälläni
tornitalon 16:nnessa kerroksessa. Jossain vaiheessa pääsin kammosta hieman
eroon ja opettelin käyttämään maisemahissejä, joista näki ulos. Umpinaisista en
tykkää vieläkään, mutta pystyn henkeä pidätellen niissäkin jo menemään.
Vuonna 2004 teimme pitkän autoreissun Eurooppaan Jiin
vanhempien kanssa. Keski-Euroopassa tuppaa olemaan muutamakin tunneli matkan
varrella, jos Alppien suuntaan suunnistaa. Siinä missä moni muu pitää
tunneliajamista ehkä jännänä ja kivana vaihteluna, minä inhosin noita
taponyritystuubeja. Paniikki iski heti, kun auto saavutti tunnelin suun.
Tunnelin ajan nojasin Jiihin ja itkin, ja Jii yritti rauhoitella, kunnes
pääsimme tunnelista ulos. Se on ihan hirveä tunne, kun tuntee tukehtuvansa.
Yksi ikävä muisto liittyy myös Serenan vesipuistoon, kun ensimmäisenä
yhteisenä kesänä teimme päiväretken sinne. Kerroin jo etukäteen, että en mene
mihinkään putkiliukumäkiin, en yksinkertaisesti pysty. Jii ymmärsi hyvin, mutta
kertoi, että Musta aukko -niminen liukumäki on niin makea, että se on pakko
minunkin kokea. Muistutin, että en voi mitenkään mennä umpinaiseen putkeen
virtaavan veden kanssa. Jii kehui, että se ei varmasti tunnu niin pahalta, kun
siellä on valoja ja musiikkia ja se on ihan lyhyt.
Vastarakastuneena kuvittelin voivani selättää tämänkin pelon
ja pitkän maanittelun jälkeen suostuin kokeilemaan putkea. En muista putkesta
muuta kuin järjettömän paniikin, joka iski heti, kun liukumäki imaisi minut sisäänsä.
Liukumäki oli ainakin kolme kilometriä pitkä ja luulin, että taipaleeni maan
päällä päättyy sinne putken sisään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin
mäestä ulos ja itkin vain hysteerisesti. Edelläni liukuneet 7-vuotiaat pojat
katsoivat ulostuloani kummissaan. Jii liukui perässäni ja nähdessään
maanittelunsa seuraukset Jiikin ymmärsi, että kärsin ehkä sittenkin lievää
voimakkaammasta ahtaanpaikankammosta.
Kammo on onneksi hieman lieventynyt, mutta tässä vähän
taustaa. Jii kertoi, että magneettikuvauksessa saa kuunnella radiota, mutta
pömpelistä lähtevä ääni on niin kova, että radio ei sitä koko ajan peitä.
Tiesin siis, että pää menee pömpeliin ja meteli on kova. Aloitin henkisen
valmistautumisen jo viikkoa aiemmin.
Sunnuntaiaamuna söin aamupalan ja ajoin sairaalalle
kuvaukseen. Olin hyvissä ajoin ja pääsinkin vastaanotolle jo varttia ennen
varattua aikaa. Hoitaja kysyi, mitä radiokanavaa halusin kuunnella ja vastasin,
että SuomiPopia. Hoitaja ohjasi minut tutkimushuoneeseen, jossa epämiellyttävän
näköinen masiina valtasi koko huoneen.
Hoitaja pyysi menemään alustalle makaamaan, minkä jälkeen
alustaa nostettiin ylöspäin. Hoitaja laittoi kuulokkeet minulle päähän ja vielä
naaman päälle sellaisen muovikehikon. Pulssi hakkasi jotain neljättä sataa ja
hiki virtasi. Yritin rauhoittua musiikin kuunteluun, mutta tietoisuus
ympäristöstä oli turhan vahva. Tunsin palan nousevan kurkkuun ja tiesin, että jos
en nyt saa itseäni rauhoittumaan, kohta saa masiina kyytiä. Kuikuilin naamasuojan
välistä varpaitani ja sain nielaistua alkaneen ahdistuksen. Suljin silmäni ja yritin
rentoutua.
Kone alkoi pitää kovaa ääntä. Pidin silmiä kiinni ja yritin
vain kuunnella musiikkia. Meteli laitteessa oli aivan käsittämätön. En voi
käsittää, ettei nykytekniikalla rakenneta vähän äänettömämpää laitetta.
Uskoisin, että samanlaiseen tunnelmaan voi päästä, jos menee lepäilemään
risteilyaluksen konehuoneeseen – sinne moottorin väliin. Sen lisäksi, että kone
piti jyskyttävää ääntä, se piti mitä ihmeellisimpiä ääniä. Välillä tuli
ujellusta, välillä tuli kolinaa, välillä räminää ja lopussa alkoi joku sireeni
ujeltaa. Olin varma, että hälytysääni johtui koneeseen tulleesta viasta. Koko
makuualusta alkoi täristä ja odotin, että hoitajat tulevat kohta auttamaan
minua. Ai niin, murhamies on tietysti listinyt ne ja kohta on minun vuoroni.
Näin sieluni silmin, miten makuualusta pamahtaa masiinaan kiinni ja katkean
sinne väliin. En voinut kuitenkaan avata silmiä, ettei ahtaanpaikankammo saa
valtaa.
Ennen kuin elämäni päättyi, sireeni hiljeni ja alustan
tärinä lakkasi. Ehkä se sittenkin oli osa tutkimusta. Loppuaika oli jopa ihan
miellyttävää ja nautin täysin, kun sain hetken vain maata yksikseni. Tietysti
senkin piti saman tien loppua ja tutkimus oli valmis. Pääsin lähtemään kotiin. Lääkärin
pitäisi ensi maanantaina soittaa ja kertoa tulokset.
Myyntimieheen olen törmännyt tälläkin viikolla. Reippain
mielin hän saapui maanantaipalaveriimme ja huikkasi huomenet. Hän otti
paikkansa minua vastapäätä, mutta kun huomasi virheliikkeensä, hän keräsi
tavaransa ja siirtyi tutulle paikalle viereeni – tuoli kääntyi taas kaaressa ja
Myyntimies mökötti selkä muihin päin. Palaverin jälkeen hän hävisi toimistolta
tuultakin nopeammin. Tällä viikolla toimitin 195-sivuisen aineiston asianajajallemme
haastehakemusta varten ja ensi viikolla taloyhtiö lähtee edistämään asiaansa
oman asianajajansa voimin. Saa nähdä, miten päin Myyntimies jatkossa
istuskelee.
Tunnelmia heinäkuulta |
Viikonloppuna on taas tiedossa mahtavuutta, kun on aika
neljän tähden illallisen. On minun vuoroni emännöidä illallista kolmelle
ystävälleni. Saa nähdä, mitä keksin vai keksinkö mitään. Tuleekohan huomisesta
ensimmäinen illallinen, jolloin turvaudutaan Pizzataxin apuun? Aurinkoista
viikonloppua kaikille!