#184: Kohta alkaa päiväkoti!

…tai kellä alkaa, kellä ei. On ihastuttavaa
seurata ystäväpiiriä, jossa huomattavan moni on tällä hetkellä saman asian äärellä: kotiäitinä vietetty elämänjakso on päättymässä ja paluu työelämään edessä; lapsilla on edessään vähintään yhtä suuri elämänmuutos päiväkotielämän alkaessa. Sosiaalisessa mediassa kysellään neuvoja ja jaetaan vinkkejä ja ilmassa on samaan aikaan niin odotusta, iloa, jännitystä kuin haikeuttakin.

Itse olen ehtinyt palaamaan työelämään lasten jälkeen jo kaksikin kertaa. Päiväkotielämän alkamista odotellaan kyllä täälläkin, mutta ensin pitäisi saada päiväkoti valmiiksi. Tilanne ei ole toukokuun jälkeen muuttunut (#167) eikä kukaan ole meihin enää ollut yhteydessä. Eikä varmaan olekaan ennen kuin päiväkoti joskus valmistuu ja selviää, miten paljon päiväkotiin uusia lapsia otetaan. Jii ilmoitti viime viikolla töihin, että palaa aikaisintaan marraskuun alusta eli paluu siirtyy ainakin kaksi kuukautta. Asiasta ei ollut varsin riemuissaan sen enempää Jiin työnantaja kuin perheemme lompakkokaan.

Ystäväperheissä mietitään, miten aika tulee riittämään, miten aamuista selvitään ja miten lapset pärjäävät päiväkodissa. Meillä mietitään, mistä lapsille saadaan ikäistään leikkiseuraa ja miten päiviin saisi edes jonkinlaista rytmiä. Henkilökohtaisesti harmittaa ihan vietävän paljon, ettei tullut haettua lapsille edes niitä kerhopaikkoja, kun ajatuksissa oli aloittaa päiväkoti jo elokuusta. Ama varsinkin tykkäsi kerhosta niin paljon ja Oliakin olisi päässyt tästä syksystä kerhoilun aloittamaan. On vain hyödynnettävä avoimia päiväkoteja ja yritettävä niistä löytää leikkikavereita.

Lauantaina minulla oli mahtava ilta neljän äitikaverin seurassa. Tutustuin kahden äidin kanssa heti Aman syntymän jälkeen neljä vuotta sitten neuvolan vauvaryhmässä. Pari vuotta myöhemmin tutustuin vielä kahteen äitiin, joiden kanssa näimme muskareissa sekä isompien lasten kerhon yhteydessä. Esikoisemme syntyivät heinä-elokuussa 2013 ja jokainen meistä sai vielä toisen lapsen, jotka syntyivät touko-syyskuussa 2015. Olemme olleet tekemisissä lähes päivittäin. Meillä on ollut tiivis porukka, joka omalta osaltani on tietysti töiden takia rakoillut harmittavan paljon.

Lauantaina tapasimme kuitenkin ensimmäistä kertaa vain keskenämme, ilman lapsia. Oli jännää valmistautua iltaan ”uusien” ystävien kanssa. Tiedän kyllä, miten kukakin heistä pukeutuisi kerhon kevätjuhlaan tai muskarin joulunäytökseen, mihin kukakin tykkää lähteä lounaalle lasten taideaamun jälkeen ja miten kenenkin lapsi viihtyy vieraissa tilanteissa. Mutta en tiennyt yhtään, miten kukakin aikuisten kesken viihtyy: miten he pukeutuvat iltaa viettämään tai millaista iltaa he tykkäävät viettää. Uudenlaista iltaa odotti ihan eri tavalla, mutta jännittää ei tarvinnut yhtään, sillä nämä naiset ovat nähneet minut takuuvarmasti juuri sellaisena kuin todella olen – niin hyvinä kuin heikoimpinakin hetkinä.

Tapasimme Helsingissä Kitty’s Public Housen terassilla. Kuohupullon jälkeen lähdimme syömään ja kävimme kokeilemassa kaikille uutta tuttavuutta, Naughty BRGR:a. Burgerit olivat toki erinomaiset, mutta itse olen niin rakastunut Social Foodin hampurilaisiin, että Naughty jäi omasta mielestäni kakkoseksi. Burgereiden aatelia toki tämäkin.

Ravintolaruokailu viiden äidin kesken oli ainutlaatuista. Jokainen sai alkaa nauttia ruokaansa heti sen saatuaan. Ei tarvinnut siivoilla kaatuneita maitoja tai nostella lattialle pudotettuja ruokailuvälineitä ennen sitä. Ei tarvinnut pilkkoa ruokaa vieressä istuvalle eikä erottaa kinastelevia lapsia toisistaan. Kukaan ei seissyt omalla tuolillaan tai halunnut vaihtaa paikkaa neljää kertaa. Melutaso pysyi kohtuullisena eikä naapuripöydissä istuvien tarvinnut kärsiä epämääräisistä (riemun)kiljahduksista.

Tilanne oli meidän kesken jopa niin vieras, että Maiju päätti omalta osaltaan tuoda vähän tuttuja kuvioita iltaan mukaan. Maiju huitaisi siideripulloaan niin, että roiskaisi siitä Annin päälle. Kun muut olivat ehtineet Maijua torua ja muistuttaa, ettei enää lähdetä porukalla ravintolaan, kun se on aina samanlaista sotkemista, pääsimme päättämään ruokailun hyvillä mielin. Jokainen jaksoi vielä odottaa muiden lopettavan ruokailun osaltaan eikä kukaan sännännyt etsimään leikkipaikkaa ravintolan nurkista tai kinunnut pissalle, kun itse nautiskeli viimeisiä suupaloja.

Burgereiden jälkeen kävelimme Kamppiin ja nautimme viimeisistä auringonsäteistä terassilla kuohuvan kupliessa laseissa. Vielä illan viimeiset drinkit SHKR:n terassilla ja alkoi olla mammat siinä kunnossa, että oli turvallisinta poistua kotia kohti. 

  

Ilta päätti neljä vuotta kestäneen tiiviin kotiäitijakson mielettömän hienosti. On mahtavaa, kuinka viidestä eri-ikäisestä, erilaisista lähtökohdista ja erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä kasvoi lasten ansiosta niin tiivis ja toisilleen tärkeä porukka. Ystävyys ja yhteydenpito ei toki tähän pääty. Tapaamme jatkossakin kuukausittain leikkitreffien merkeissä ja varmasti jokavuotisista pikkujouluista ja synttäritapaamisista pidetään kiinni jatkossakin.

Ehkä vasta nyt, kun ajatuksella pysähdyn kuluneita vuosia miettimään, ymmärrän, miten tärkeitä nämä naiset ovat elämässäni olleet. Ystävyys oli niin tiivistä alusta asti, että sitä on pitänyt osittain itsestäänselvyytenäkin. Mutta kuinka paljon tukea heistä onkaan ollut! Mikä ikinä on mietityttänyt, mitä ikinä on keksinyt pelätä ja missä ikinä on tarvinnut apua tai tukea, he ovat olleet lähellä ja auttaneet. Tässä kohtaa on hyvä pysähtyä olemaan kiitollinen ja kiittää näistä vuosista ja kaikesta siitä tuesta – ja ennen kaikkea ystävyydestä: 

Kiitos ❤ (toivottavasti edes joku heistä tätä lukee 😊) 

#157: Neljän tähden illallinen

Takana on sellainen viikko, että oksat pois. Työt ja taloyhtiön tilinpäätös ovat vieneet keskimäärin 18 tuntia päivästä, joten ihan hirveästi ei ole tarvinnut blogin kirjoittamisesta haaveilla. Palataan näihin kiireisiin myöhemmin, mutta nyt vähän tarinaa viikon takaa lauantailta, jolloin emännöin neljän tähden illallisia.

Meillä on neljän hengen ystäväporukka, ja tutustuimme alun perin samassa työpaikassa. Vuosien kuluessa työt ovat kuljettaneet ketä minnekin, mutta ystävyys on säilynyt. Viisi vuotta sitten keksimme alkaa tavata näiden illallisten merkeissä, jolloin yksi vuorollaan valmistaa illallisen muille. Tähän mennessä on ehditty viettää iltaa muun muassa italialaisen ja espanjalaisen teeman mukaisesti ja välillä on illallistettu ilman teemaa, mutta silti toinen toistaan valloittavampien makuelämysten parissa. Illat ovat olleet täynnä iloa ja naurua on riittänyt. Rakastan niin näitä naisia ❤

Tällä kertaa oli siis oma vuoroni toimia emäntänä. En ottanut illalle sen erityisempää teemaa vaan ruoka toisensa jälkeen vain tuli jostain mieleen ja lisäsin sen sitten illan menuun. Sillä seurauksella, että lauantaiaamuna minulla oli sekalainen seurakunta tarjottavia mielessä, mutta en edes tiennyt, mitkä aion tarjota alkupalaksi ja mitkä pääruoaksi.

Ainoa teemani oli tällä kertaa olla ajoissa. Päätin, että kun vieraat kello 17 saapuvat, en aio tuttuun tyyliin juosta keittiössä tukka putkella ja istuttaa vieraita sotkuisen keittiön keskelle. Olin aavistuksen lähempänä tavoitettani, kun havahduin jossain vaiheessa siihen, että kaikki ruoat olivat helppoja ja nopeita valmistaa. Suurin osa vei muutamasta minuutista varttiin ja alkukeittokin vain puoli tuntia. Näin mielessäni täydellisesti ajoitetun illalliskattauksen, jossa tällä kertaa emäntäkin oli ehtinyt vaihtaa vaatteet ja vetäistä ripsiväriä silmiin.

Aamu meni siivoillessa, mutta päivä oli rento ja rauhallinen. Ilta lähestyi, mutta helpon menun ansiosta minulle ei ollut mitään paniikkia. Muutama tunti ennen vieraiden saapumista aloin miettiä, miten konkreettisesti toteutan seitsemän ruokalajia, sillä en minä niitä nyt voinut vasta kello 16.45 alkaa valmistaa. Ja jos teen pastat tuntia aiemmin valmiiksi, voi jokainen arvata makuelämyksen ruokailuhetkellä.

Tajusin, että valmisteluistani on helppous kaukana. Kaikki olivat ruokia, jotka piti tarjota heti niiden valmistuttua. Onnittelin itseäni erinomaisesta suunnittelutyöstä ja aloin pilkkoa sipulia kovalla tohinalla. Apuna häärivät myös Ama ja Jii ja tietysti Oliakin halusi kantaa oman kortensa kekoon. Ja pitihän se arvata, että minun vartti on vähintään se kolme varttia, joten eipä ole vaikea arvata, millaiseen kaaokseen vieraat lopulta saapuivat. Yhtään mitään ei ollut valmiina ja ovikellon äänikin katosi jonnekin sauvasekoittimen surinan väliin. 

Tuomisia illan emännälle (ai miten niin joku tykkää suklaasta? :D )

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Ruoat olivat lopulta simppeleitä, joten puolessa tunnissa keittiö oli siivottu ja pääsimme pöydän ääreen. Alkupalaksi minulla oli samettista bataattikeittoa ja lämmintä maalaisleipää. Juomana oli alkumaljana tarjottua Mariposa Gold -cavaa sekä italialaista kuivaa valkoviiniä Sartori Marani Appassimentoa.  

Bataattikeiton ainekset

Lämpimien maalaisleipien ainekset

Valmis alkupala

Ilta jatkui kuulumisia vaihdellen ja voi taivas, kuinka saivat taas vatsalihaksetkin töitä naurun lomassa. Alkuruoan jälkeen väänsin nopeasti pääruoan valmiiksi. Pääruokana tarjoilin bresaolaa (=ilmakuivattua nautaa) rucolan ja parmesanin kanssa, valkosipuli-chilipastaa, oliiviöljyssä paistettua halloumia sekä maalaisleipää. Jälkiruoaksi loihdin mansikkasoodat ja tarjosin tummaa suklaata sekä suklaakonvehteja.

Chili-valkosipulipastan ainekset

Valmis pasta

Pääruokia (kuvasta puuttuvat halloumit)

Varsinaista ohjelmaa en illalle ollut kehitellyt, mutta olohuoneeseen tupareiden jälkeen leiriytynyt nopeuspeli innosti ottamaan muutaman erän. Into lopahti aika lyhyeen, kun allekirjoittanut otti erän ja jälleen se oli pelikone, joka lopulta taipui ja lopetti värivalojen vilkuttamisen kohtaan 247. Intouduimme laulamaan myös muutaman erän Singstaria. Ei kestänyt sekään ilo pitkään, kun naapurista tuli viesti, että musiikki on liian kovalla ja pitää hiljentää reilusti. Tunnelma lässähti kuin kananlento. 

Se on siinä, taas ;)

Singstaria

Kello ei ollut edes puolta yötä enkä ole koskaan eläessäni saanut valitusta liian kovasta metelistä. Musiikkia ei enää sillä tavalla hiljemmalle saanut, että olisi vielä voinut itse siitä nautiskella tai jotain ystävien kanssa keskustella. Päätimme suunnata ravintolaan jatkamaan ilonpitoa ja kotioven ulkopuolella tunnelma alkoi taas kohota, kun uskalsi iloita ihan normaalilla äänellä.

Valitus tuli edellisen puheenjohtajan rouvalta. Laitoin tietysti lähtiessämme pahoitteluviestin myös toiselle naapurille, joka kuitenkin ihmetteli viestiäni, kun ei meiltä mitään ollut kuulunut. Hän käski nostaa kädet ilmaan ja pistää bileet pystyyn. Totesin, ettei uskalla, kun toisella puolella häiriinnyttiin jo.

Harmitti kovasti, että ilonpitomme sillä tavalla aiheutti naapurissa häiriötä. Itse en ole koskaan häiriintynyt ihmisten hauskanpidosta, vaikka meteliä olisi siitä aiheutunutkin. Edellisessä yhtiössä toimi loistavasti, kun jollain oli aihetta juhlaan, sai juhlia ilman pelkoa valituksista tai naapureiden häiriintymisestä. Jatkuva häiriö tai häiritsevä elämänmeno on tietysti asia erikseen ja jokaiselle tulee suoda oma kotirauha, mutta pienten lasten vanhemmilla tai tavallisilla työssäkäyvillä ihmisillä noin yleensä ei mielestäni liian usein ole mahdollisuutta juhlaan, joten itse en ole koskaan kokenut tarvetta puuttua iloiseen juhlintaan millään tavalla. Päinvastoin: työnnän tulpat syvemmälle korviin ja iloitsen siitä, että ihmisillä ympärilläni on hauskaa.

Välikohtaus ei iltaamme pilannut, vaikka täytyy myöntää, että harmittamaan se jäi. Ravintolasta ajelin bussilla takaisin kotiin ja painoin pään tyynyyn väsyneenä, mutta onnellisena. On mieletön rikkaus saada omistaa ystäviä ja ihania ihmisiä ympärillä ja viettää heidän kanssa unohtumattomia hetkiä ❤

#153: Face-to-face Myyntimiehen kanssa

Niinhän sitä sanotaan, että kun kaikista vähiten odottaa, se osuu kohdalle. Olin tyystin unohtanut, että olen Myyntimiehen kanssa samassa työpaikassa ja eilen tuo kauan ”odotettu” kohtaaminen tapahtui. Työpisteeni sijaitsee niin, että lasiseinien läpi näen toimistolle tulevat ihmiset. Istuin koneen ääressä valmistautumassa maanantaipalaveriin, kun havahduin isokokoiseen hahmoon kiitämässä toimiston ovelta neuvotteluhuoneeseen.

Jäin miettimään, että näinkö oikein. Oliko tuo pikaisesti neuvotteluhuoneeseen takki päällä sännännyt kaveri todella Myyntimies. Ennen vanhaan hänen saapumistaan oli vaikea olla huomaamatta, mutta nyt sisääntulijan henkilöllisyys jäi aavistuksen epävarmaksi. Kello läheni palaverin alkua, joten keräsin tavarani ja kävelin neuvotteluhuoneeseen. Ja siinä se oli: ensimmäinen kohtaaminen Myyntimiehen kanssa yli vuoteen. Tai voiko sitä nyt kohtaamiseksi sanoa: Myyntimies oli kääntänyt tuolin ja istui selin ovea kohti. Se oli sellainen face-to-back -kohtaaminen.   

Ystävällisesti kollegat olivat sijoittuneet niin, ettei minulle jäänyt muita vaihtoehtoja kuin jäädä Myyntimiehen selän taakse tai mennä hänen eteensä. Kannoin tavarani hänen viereensä ja istuuduin alas, mutta Myyntimies ei kääntynyt edes vahingossa katsomaan, miten olimme sijoittuneet. Havainnollistaakseni asetelmaa, lainasin illalla lasten duploja ja kuvasin teille palaverin kulun. Myyntimies on tuo keltahattuinen kaveri ja minä olen mustahiuksinen neiti vaaleanpunaisissa vaatteissa.

1. Astuin aavistuksen jännittyneenä neuvotteluhuoneeseen. 

2. Huomasin heti Myyntimiehen istuvan selkä muihin päin. Katsoin läpi vapaat paikat. Muut paikat olivat varattuna, joten asetuin Myyntimiehen viereen.

3. Myyntimies istui tuoleinensa koko palaverin selin muihin. Vastasi, jos jotain kysyttiin, mutta muuten oli hiljaista miestä.

4. Palaverin päätyttyä Myyntimies jäi neuvotteluhuoneeseen istumaan. Sivusilmällä huomasin myöhemmin, kuinka hän liukeni huomaamattomasti toimistolta eikä häntä sen koommin näkynyt. 

Moni on miettinyt, miten ensimmäinen kohtaaminen sujuu: tervehtiikö Myyntimies, katsooko silmiin, sanooko jotain ja toimitusjohtajamme toivoi, ettei mene ensikohtaaminen tappeluksi. Valitettavasti kohtaamisesta ei nyt kovin värikästä tarinaa saa kerrottua. En tiedä, voiko tätä nyt edes kohtaamiseksi sanoa, kun en tosiaan nähnyt kuin herran selän ja vähän taisin sivusilmällä vilkaista niskaa.

Omalta osaltani kohtaaminen ei tuntunut miltään. En yksinkertaisesti tuntenut yhtään mitään. Välillä vieressä murjottava selkä hieman huvitti, mutta enimmäkseen koko tilanne vain ihmetytti. Jos on omasta mielestään toiminut täysin oikein ja asianajajan välityksellä uskaltaa esittää väitettä, jos jonkinlaista, niin miksei uskalla katsoa silmiin ja tervehtiä? Ehkä ei vaan halunnut tai jaksanut.

Töihin paluustani on nyt viisi viikkoa. Myyntimies ei ole koko aikana käynyt työpisteellään, joka on muuten ihan omani vieressä. Olemme samassa huoneessa, mutta välissämme on yksi kulma. Kulma tosin on ikkunaa molemmin puolin, joten katsekontaktia siinä ei pysty välttämään. Katsotaan, josko tuo ensi viikolla uskaltautuisi vaikka ihan työpisteelle asti.

Lopuksi vielä lämpimät ystävänpäivätoivotukset kaikille! Muistakaa välittää toisistanne ja olla ystävällisiä toisillenne ❤

Ilman huumoria elämä on tylsää,
ilman rohkeutta elämä on vaikeaa,
ilman rakkautta elämä on toivotonta,
ilman ystäviä elämä on mahdotonta.

#143: Lyhyt tilannetiedotus

Rakkaat lukijat, täällä päässä pahoitellaan takkuavaa tarinointia. Olen jälleen sairaslomalla pään takia. Johan minä 1,5 päivää ehdin töissä pakertamaankin. Yritän levätä ja hoidan vain pakollisia asioita, joten myös blogi joutuu nyt hetkeksi jäähylle.

Menin eilen neljättä kertaa työterveyslääkärille ja tällä kertaa varasin ajan omalle työterveyslääkärille. Pyysin, että jos ei heitä kiinnosta minun terveyteni, niin ajattelisivat nyt edes työnantajaa, jolle syntyy sairastelustani nyt ihan turhia kustannuksia. En tiedä, toimivatko taikasanani vai oliko lääkäri aidosti kiinnostunut asioistani, mutta ainakin hän tutki huomattavasti edeltäjiään perusteellisemmin: olin vastaanotolla yli tunnin. Ensi viikolla tutkimukset jatkuvat neurologin luona ja eilisten verikokeiden tuloksiakin tipahtelee alkuviikosta.

Huomenna on huikea tapahtuma, kun kahdeksan kaverusta lapsuuden yhteiseltä pihalta kokoontuu yhteen. Odotan niin kovasti! Joidenkin näkemisestä on yli kymmenen vuotta! Pään on pakko olla kunnossa tai särjen pääni. Heh heh. En malta odottaa, että pääsen kertomaan teille jälleen näkemisestä. 

Tällaista menoa viime vuosituhannella, mitähän huomenna? :D

Mutta oi että.. Ette usko, miten en todellakaan malta, että pääsen kertomaan teille viimeisiä kuulumisia Myyntimiehestä. Emme ole vieläkään tavanneet, mikä ei henkilökohtaisesti haittaa minua tippaakaan. Taloyhtiö toimitti Myyntimiehelle vahingonkorvausvaatimuksen huonosti toteutetun remontin ja siitä aiheutuneen vesivahingon takia. Viime viikolla saimme juristin laatiman vastineen siihen: jos en paremmin tuntisi, saattaisin jopa ihailla Myyntimiehen rohkeutta. Hänellä on mieletön rohkeus tarinoida täysin tuulesta temmattuja satuja, vaikka näiden satujen todenperäisyys on ihan helposti todennettavissa.

Vastineessa kerrottiin taloyhtiön edustajan valvoneen remonttia, tilanneen vedeneristystyön, tutkineen kylpyhuonetta ja kuulkaa kaikkea mitä. Taloyhtiön silloisista edustajista ei yksikään kuitenkaan tiedä käyneensä Myyntimiehen asunnossa koskaan ja remontin aikana puheenjohtajana toiminut Matti kuuli tänään ensimmäistä kertaa koko remontista, kun sain häneen yhteyden. Yksi elämäni mielenkiintoisimmista puheluista. En malta odottaa, miten tämä vyyhti lähtee tästä vielä etenemään. Odottakaahan, kun pääsen kertomaan lisää!

#104: Kiitollisuutta

Vaikka vesivahingon myötä on saanut tuntea paljon negatiivia tunteita, on yksi tunne ollut myös vahvasti mukana: kiitollisuus. Ei pidä käsittää väärin, en ole lainkaan kiitollinen itse vahingolle tai Myyntimiehelle, mutta ihmisille ympärillämme. Ystäviä on aina ollut ihana nähdä, mutta näinä aikoina aika ystävien parissa on ollut mittaamattoman arvokasta. Ystävät eivät ehkä arvaakaan, kuinka tärkeää hetken hengähdystauko esimerkiksi kyläilyn merkeissä on ollut. Parhaita ovat olleet kyläilyt, jolloin olemme voineet olla vaan ihan rennosti, vaikka tv:tä katsellen. Edes hetkeksi on päässyt kiinni sellaiseen normaaliin arkeen ja perhe-elämään.

Isoin kiitos kuuluu kuitenkin äidilleni. Tämä ei tarkoita, etteikö jokaisen läheisen, ystävän ja tuntemattomankin tuki olisi ollut korvaamatonta, mutta äiti ansaitsee aivan omat kiitoksensa. Muut ovat auttaneet, kun ovat voineet ja ehtineet. Äiti ei ole väsyneenäkään voinut todeta, ettei nyt jaksa auttaa. Olemme olleet nurkissa pyörimässä jokaisena hetkenä.

Vaikka olen koko pienen ikäni äitini kanssa asunut, oli elämän ja tapojen yhteensovittamisessa kuitenkin oma työnsä. Yli kymmenen vuoden aikana ­moni kotona opittu tapa oli muuttunut kuin huomaamatta ja tietyissä asioissa totuttuja toimintatapoja oli vaikea sovittaa yhteen. Alussa tuli muutamia koviakin sanallisia yhteenottoja, mutta loppua kohden ne rauhoittuivat. Jokainen sanasota tuntui todella raskaalta: olin äitini kotona, ei minulla pitäisi olla varaa sanoa yhtään poikkipuolista sanaa vaan meidän perheen tulisi kunnioittaa äidin tapaa toimia ja toimia sitten sen mukaan. Mutta miten paljon pelkän kiitollisuuden nimissä pitää tehdä myönnytyksiä?

Nyt sain asian kuulostamaan kovin vakavalta. Ei kyse ollut kuitenkaan kuin ihan pienistä asioista: valojen käytöstä tai vaikka tiskienlaittamisesta. Mutta erilaisista toimintatavoista kuitenkin. Ihan hävettää sanoa, mutta en minä haluaisi ketään nurkkiini pyörimään. Vaikka kuinka haluaisin ajatella olevani hyväsydäminen ja auttavainen ihminen, niin joudun myöntämään, että olen näköjään myös itsekäs ja ahdistun pelkästä ajatuksesta, että joutuisin majoittamaan kokonaisen perheen meille puoleksi vuodeksi.

Meille oli kuitenkin itsestään selvää, että äidin luona on ovi auki. Siellä on aina. Vaikka arvomaailmamme eroaa monessakin kohtaa, joudun myöntämään, että minulla olisi paljon opeteltavaa äidin hyväsydämisyydestä ja pyyteettömästä auttamisen halusta. Rasittavuuteen asti äiti ajattelee aina ensin muita – ja ennen kaikkea meitä lapsia. Tiedän, että hän antaisi vaikka viimeisen paitansa meidän lasten vuoksi.

Elämä on kohdellut äitiäni ehkä keskimääräistä raskaammin. Hän on menettänyt elämässään aivan liian monta läheistä ja surua on riittänyt muussakin muodossa. Pidän itseäni vahvana ihmisenä, mutta en tiedä, miten olisin itse jaksanut kantaa vastaavaa taakkaa. Kaikesta äiti on kuitenkin selvinnyt ja äidin periksi antamattomuutta kunnioitan. Osa vahvuudestani on varmasti äidiltä perittyä ja opittua.

Työkseen äiti hoitaa vanhoja ja sairaita ihmisiä. Työssään äiti on elementissään, vaikka pelkään, ettei hän riittävästi huolehdi omasta jaksamisestaan. Hoidettavat ovat hänelle jokainen omalla tavallaan tärkeitä ja hän huolehtii heistä vapaa-ajallaankin. Ei mene kokonaista lomaa, etteikö äiti kävisi hoidettaviaan välillä tervehtimässä.

Äiti käy kirjastossa lainaamassa jonkun lempiteoksia, koska henkilö ei itse pysty enää kirjastossa käymään. Toiselle äiti toimittaa ristikkolehtiä, kun hoitolaitokseen toimitettavan sanomalehden ristikossa ei ole riittävästi haastetta. Hoitolaitoksessa raikaa laulu ja nauru, kun äiti on vuorossa. Joitakin kertoja olen nähnyt äidin työssään ja ihailen suuresti, kuinka hän kohtaa jokaisessa hoidettavassa ihmisen, joka siellä sairauden tai höperyyden takana on.

Kauhulla vierestä seuraan, kuinka hoitotyön resursseista jatkuvasti nipistetään ja miten jo valmiiksi raskaasta työstä tehdään aivan kohtuuttoman raskasta sitä suorittaville ihmisille. Johtaminen tapahtuu ulkomaisista sijoitusyhtiöistä pelkkien lukujen valossa eikä työn todellisesta luonteesta tiedetä johtoportaassa mitään. Äidille olen ehdottanut alanvaihtoa, kun näen, miten raskaaksi työ hetkittäin muodostuu. Mutta äiti ei jätä itselleen tärkeitä ihmisiä – kuka heistä sitten huolehtisi?

Vesivahingon takia lasten syntymäpäiväjuhlille piti etsiä joku muu paikka. Ja missäpä muualla olisi ovet ollut avoinna kuin äidin luona? Niinpä kutsuimme kolmisen kymmentä henkilöä äidin osoitteeseen ja juhlat olivat mitä onnistuneimmat. Jos jään kakkoseksi äidille ihmisten kohtaamisessa, niin keittiöhommissa meistä ei kannata saman päivän aikana edes puhua. Äiti loihti jälleen taivaalliset tarjoilut lasten juhliin.

Osansa teki myös Ässä, joka kuin varkain on saanut ylleen samanlaisen taikaviitan keittiössä kuin äidillämme. Aluksi olin vähän kateellinen (esikoisen pitää minusta saada tällaiset taidot ennen kuopuksia), mutta olen hyväksynyt tosiasiat ja jätän leivontapuuhat suosiolla muille. Kun äidin joulupöytään ei vuosien kuluttua enää ole pääsyä, ängemme perheen kanssa siskon joulupöytään. Toivottavasti koko perheen yhteisiä jouluja on kuitenkin vielä monia, monia jäljellä. 

Makupaloja lasten synttäreiltä 😋

Äiti on räiskyvä persoona, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Äiti on erittäin sosiaalinen ja tulee toimeen eri-ikäisten ihmisten kanssa hyvin luontevasti – ystäväpiiriin kuuluu kaikenikäisiä ihmisiä aina parikymppisistä eläkeikään ehtineisiin ihmisiin. Äiti jää juttelemaan aivan jokaisen kanssa: kassajonossa, junassa, lääkärin vastaanotolla ja koiralenkillä. Jopa puhelinmyyjän kanssa saatetaan vaihtaa kuulumiset ja jutella ummet ja lammet ennen kuin puhelu päättyy – ja liian usein kiltteyttään äiti myös jonkun lehden tilaa.

Äiti sanoo asiat suoraan, mikä joskus voi hämmentää hiljaisempaa kulkijaa. Muistan kuinka nuorempana mietin, että miten ikinä saan asiat hoidettua, jos äiti ei ole suorasanaisena ja oikeuksistani kiinnipitävänä henkilönä niitä hoitamassa. Liekö juuri tuon pelon takia opettelin hoitamaan asiat juuri niin jämptisti kuin äitini on esimerkillään näyttänyt ja tästä syystä polku kohti juristin ammattia vain vahvistuu päivä päivältä.

Se on kuitenkin varma, että iloa ja naurua ei puutu, kun äiti on läsnä. Olen saanut äidiltä erinomaiset eväät elämääni. Osa eväistä on saattanut jäädä pitkäksikin aikaan pureskeltavaksi, mutta lopulta olen yleensä joutunut myöntämään, että äiti oli tässäkin asiassa oikeassa. Tämä teksti on omistettu maailman parhaalle äidilleni. Kiitos äiti ❤

#102: Vain elämää

Yritän kovasti elää aina tässä ja nyt. Kaltaiselleni kontrollifriikille se ei ole helppoa, kun elämä pitäisi olla aikataulutettuna exceliin vähintään kolme viikkoa eteenpäin, jotta se olisi jotenkuten hallinnassa. Mielessäni itää kuitenkin toisinaan liian vahvastikin ajatus siitä, että elämä voi päättyä milloin tahansa. Olen sen omin silmin joutunut niin monesti todistamaan. Pakonomaisesta järjestelmällisyydestä huolimatta pyrin aina muistamaan sen, että jokainen hetki voi olla viimeinen ja jokainen hetki pitäisi sen mukaisesti myös elää.

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellinen. Olen elänyt hyvin pitkälti vain ajanjaksoja. Odottanut aina jotakin tulevaa hetkeä ja luonut sen jälkeen aina uuden stepin. Yllättäen vesivahinko ja sen korjaaminen on määritellyt näitä askelmerkkejä hyvin pitkälle. Samalla elämä on mennyt rasittavaan ”sitten, kun” -moodiin. Teen sitä, teen tätä, elämä on sellaista ja se on tällaista sitten, kun vahinko on korjattu ja pääsemme kotiin. 

Heti vahingon tapahduttua ajattelin, että pääsemme kotiutumaan sitten, kun vahinko on muutaman viikon päästä korjattu. Sitten se piti olla juhannukseen mennessä. Sitten se piti olla kesän lopussa, mutta kuitenkin niin, että pääsemme vielä nauttimaan ihanista terasseistamme sitten, kun remontti on ohi.

Heinäkuussa remontin alkaessa jaksoin eteenpäin ajatuksella, että kun syksy taas alkaa ja lasten harrastukset, me olemme ihan viimeistään kotona. Ei mikään voisi siirtää kotiinpaluuta enää elokuun lopusta eteenpäin – ei mikään. Huhti-toukokuussa jaksoimme vielä vitsailla, että jouluksi kotiin. Elokuun lopussa se ei naurattanut enää yhtään. Näin marraskuussa kirjoittaessa voin sanoa, että typerin sananparsi, mitä olen ikinä kuullut.

Olen käynyt silmien laser-leikkauksessa vuonna 2007 ja tuosta leikkauksesta minulle jäi paha kuivasilmäisyys loppuelämän vaivaksi. Käytän jatkuvasti silmätippoja. Toiveajattelusta vai mistä lie johtuen otin kotoa aina muutaman paketin silmätippoja mukaani. Joka kerta mietin, että otanko enemmän, ettei pääse loppumaan, jos emme kuukauden sisällä pääsekään kotiin. Mutta joka kerta otin vain muutamaksi viikoksi eteenpäin. Ja sitten ne loppuivat ja taas piti hakea lisää. Tein tuon saman ajatustyön niin moneen kertaan, että ihan ärsyttää. Mutta silti, aina vain muutamaksi viikoksi eteenpäin.

Perheemme on tykännyt seurata Vain elämää -tv-sarjaa. Laskeskelin sen alkupäivää moneen otteeseen ja tulin aina siihen tulokseen, että sarjan alkuun mennessä olemme takaisin kotona. Pääsemme nauttimaan sarjasta omalta sohvalta takkatulen loisteessa. Viikot kuluivat ja jouduin myöntämään, että ehkä ensimmäinen jakso katsotaan äidin yläkerrassa pikkutv:stä, mutta loput sentään omassa kodissa. Ja kuinka kävi? Näimme viimeisen, koostejakson, omasta televisiostamme.

Lasten syntymäpäiväjuhlat oli yksi steppi, jota odotettiin ja remontin takia suunniteltiin kovastikin. Kuten aiemmin kerroin (#74), olimme päättäneet, että pidämme lapsille yhteiset juhlat, kunhan pääsemme takaisin kotiin. Laskimme, että 10.9. on vielä riskialtista aikaa emmekä välttämättä ole kotona. Seuraavalla viikolla olemme varmuudella kotona, mutta jos urakka valmistuu vasta muutama päivä ennen suunniteltuja juhlia, voi kotona vielä olla turhan suuri sekamelska synttärijuhlia ajatellen.

Päätimme, että pidämme synttärit 24.9. Urakka ei mitenkään voi venyä sinne asti ja olemme takuuvarmasti ehtineet kodinkin laittaa moneen kertaan kuntoon. Suru tuli jälleen puseroon, kun viikot kuluivat ja juhlapaikkaa piti alkaa etsiä muualta. Oikeasti itku pääsi pari päivää ennen juhlia, kun tajusin, että lasten juhlavaatteet ovat kotona eikä kaapeille ole mitään asiaa. Onneksi molemmat saivat lahjaksi muutaman siistimmän vaatteen ja vaihdoimme juhlatamineita sitä mukaan, mitä paketeista paljastui.

Äitini oli varannut lomamatkan lokakuun alkuun ja olimme luvanneet hoitaa Teddy-koiraa matkan ajan. Syyskuussa äiti totesi, että hoitohan onnistuu hyvin, jos ette ole vieläkään päässeet kotiinne. Naurahdin, että hulluksiko se äiti on tullut, emme millään mitenkään päin enää lokakuussa asu äidillä. Lokakuu tuli, äiti lensi Turkkiin, äiti vietti lomaa ja äiti lensi vielä takaisinkin ja me istuimme kuin tatit p..puurossa äidin nurkissa.

Minulla on kolmen hyvän ystävän kanssa tapana järjestää neljän tähden illalliset kukin vuorollaan. Heinäkuussa tapasimme viimeksi ja ilta oli mitä ihanin. Seuraavaksi olisi oma vuoroni toimia illan emäntänä. Laskeskelimme kalentereista varmaa päivää, jolloin takuuvarmasti illanistujaiset onnistuvat uudessa kodissamme. Takuuvarmapäivä löytyi lokakuulta, mutta senhän te jo tiedättekin, että onnistuiko vai ei.

Edellinen asuntomme oli lapsuudenkotini, jossa asuin 2-vuotiaasta 17-vuotiaaksi, kunnes palasin myöhemmin takaisin. Lapsuusvuosien aikana pihallamme oli iso kaveriporukka, joiden kanssa on pidetty yhteyttä näihin päiviin saakka. Osa on muuttanut kauemmas eikä ole nähty vuosiin, mutta yhteydessä olemme edelleen. Ehdin kutsua Peltotie 100 -porukan kokoon vielä vanhalle asunnollemme, mutta jouduin peruuttamaan kutsun lasten sairastelun ja pieleen menneiden muuttoaikataulujen takia.

Lupasin kaikille, että kutsun heidät heti keväällä uuteen kotiimme. Kevät tuli ja toi mukanaan vesivahingon. Peruin kutsun jälleen ja siirsin sen niin pitkälle, että mikään ei voi tulla väliin: marraskuun 5:nteen. Kun lokakuun alussakaan ei vielä ollut tietoa kotiin pääsystä, peruin juhlat vielä kerran. Sovimme uuden päivän helmikuun alkuun.

Tapaamista ei tule estämään se, ettemme olisi päässeet kotiin. Mutta tuo tapaaminen ei tule ikinä olemaan tapaaminen, joka sen piti olla. Sopiessamme päivämäärästä viimeisen kerran, yksi positiivisimmista tuntemistani ihmisistä kommentoi viestiketjuumme näin: ”On kyllä kiva nähdä 409 000 000 vuoden jälkeen! Tätä odotan kovasti ❤”. Tasan kymmenen päivää myöhemmin sain kuulla, että tämä ystävä on poistunut keskuudestamme. 

Muistakaa siis kertoa läheisillenne aina, kun mahdollista, että välitätte heistä. Elämä on täynnä yllätyksiä – hyviä ja huonoja. Ei pidä liikaa synkistyä siitä, että jokainen hetki voi olla viimeinen, mutta ajatusta ei kannata kokonaan unohtaakaan. Joskus elämä lennättää kuin siivillä läpi poutapilvien, joskus se potkii päähän niin, että silmissä mustuu, mutta sitä se vain on – elämää.

#95: Koti kuntoon

Remontin jäljiltä kotona odotti kaaos. Kylpyhuoneen tavarat oli tyhjennetty lastenhuoneeseen. Keittiön tavarat oli tyhjennetty leikki- ja olohuoneeseen. Sen lisäksi, että tavarat odottivat paikoilleen pääsyä, yli kuuden kuukauden pölyt odottivat poistumiskäskyä pakkaseen. Siivojaa en kehdannut enää pyytää. Monet ystävät olivat tarjonneet apuaan, joten mietin pitkään, kehtaisinko tarttua tarjouksiin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni oli tilanne, että tunsin todella tarvitsevani perheen ja ystävien apua. Päätimme järjestää siivouspäivän lauantaina 15.10. Tuntui todella haastavalta pyytää ystäviltä apua: kaikki elävät kohtuuttomassa kiireessä; lapset ovat pieniä; on kiirettä töissä, kotona tai koulussa; on huolia läheisistä tai kaukaisista ja mitä kenelläkin. En lopulta saanut kysyttyä kuin muutamalta ystävältä. Kaksi sai järjestettyä aikaa, mutta minulla oli koko ajan huono omatunto. Miten se onkin niin vaikea pyytää apua, vaikka toinen sitä jopa tarjoaa?

Jatkoimme edelleen myös keittiön välitilan laatoittajan etsimistä. Lopulta muutaman mutkan kautta löytyi Aleksi, joka pääsisi lauantaina laatoittamaan samalla, kun laittaisimme muuta kotia kuntoon. Äitini vaihtoi jälleen työvuoroa, jotta lapset jäivät hoitoon eikä heidän tarvinnut pyöriä jaloissa kaiken pölyn ja sotkun keskellä.

Olimme lauantaiaamuna heti aamusta kotona hommissa. Matkalla nappasimme kyytiin Maj-Leen ja Aleksikin tuli sovitusti. Jii selvitteli laatoitushommaa Aleksin kanssa ja me mietimme Maj-Leen kanssa, mistä kaaoksen purkaminen kannattaisi aloittaa. Keittiön kaappeja olisi pitänyt päästä siivoamaan, mutta koimme parhaaksi pysyä poissa miesten jaloista. Aloittaminen tuntui vaikealta, kun jokainen epäkohta odotti, että joku toinen epäkohta poistuisi: olohuonetta ei saanut tyhjäksi ennen kuin tavarat siirrettiin keittiön kaappeihin, keittiön kaappeihin ei ollut asiaa ennen kuin ne on pyyhitty, kaappeja ei päässyt pyyhkimään ennen kuin Aleksi sai laatoituksen valmiiksi. Ja tällaisia kokonaisuuksia oli lukuisia. 

Aiempi työmies arveli välitilalaatoituksen vievän 4-5 tuntia. Laatoituksesta mitään ymmärtämättöminä olimme valinneet jälleen oikein laatoittajan unelmalaatan: kovaa ja paksua. Aleksi oli tottunut käyttämään laatoituksessa eri välineitä kuin aiempi työmies, jonka ohjeesta olimme kaikki hankkineet. Ennen kuin työt pääsivät käyntiin, Jii sai pari kierrosta ajella ympäri kyliä ostamassa korvaavia tuotteita. Kun kaikki piti olla kunnossa, alkoi laattojen leikkaus. Ja lainaksi saadun leikkurin terä oli siinä kunnossa, että sillä oli turha uhitella edes muovimattoa - tuskin olisi viiltoakaan saanut aikaiseksi. Ei muuta kuin taas auto alle ja leikkurin terää ostamaan. Muutaman tunnin alkusäädön jälkeen homma lähti kuitenkin rullaamaan.

Välitilan laatoitus lähti lopulta etenemään

Työlistalla oli myös alakerran vessan pesu. Kohteliaasti työmiehet olivat käyttäneet vessaa puolen vuoden vesikatkon aikana, vaikka olimme yrittäneet tukkia reitin vessaan oven kokoisella kieltokyltillä. Haju ja näky oli melkoinen. En kuitenkaan saanut oikeaa asennetta hyökätäkseni vessan kimppuun enkä ystävääkään siihen tehtävään raaskinut laittaa, joten päätimme Maj-Leen kanssa tarkistaa kylpyhuoneremontin toteutusta tarkemmin. Pate jätti tiistaina vikalistan, jonka toivoi viikon kuluessa takaisin, joten havainnot oli kirjattava pikaisesti.

Ensin Maj-Lee kokeili kiuasta. Jostain syystä olin varma, ettei kiuas toimisi enää. Mutta kiuas lähti nätisti lämpenemään. Seuraavaksi päätimme kokeilla poreammetta. Käänsin jännittyneenä ammeen hanoista ja vesi lähti virtaamaan ammeeseen. Aivan mahtavaa, se toimii! Päätin, etten viitsi tuhlata kaikkea lämmintä vettä pelkkään testaukseen, joten lirutin ammeeseen vain kylmää vettä. 380-litrainen amme täyttyi hitaasti, mutta varmasti.

Odotellessa testasin suihkun ja se toimi hyvin. Laatoitusjälki oli kauttaaltaan epäsiistiä ja huolimattoman näköistä. Keräilin vikalistalle pahimpia hammastuksia ja vinouksia. Tähtitaivasvalot loistivat toispuoleisesti eikä paneelin raosta paistavaa valoa lupauksista huolimatta ollut korjattu. Urakoitsija jätti kasan omia romujaan, mutta vastavuoroisesti kaikki remontista ylijääneet laatat olivat lähteneet urakoitsijan matkaan. Niin ikään olivat kelvanneet meidän rikkalapiosetti, ämpäri ja kaksi pyyhettä, joita jostain syystä oli luvatta remontin aikana lainattu.

Amme alkoi olla täynnä ja keräännyimme kaikki ammeen ympärille ihmettelemään ensimmäisiä kuplia. Varmistin käyttöohjeesta, miten amme toimii ja ei muuta kuin poreet käyntiin. Kaikki odottivat hiiren hiljaa. Painoin poreet käyntiin. Myös amme liittyi hiljaiseen kuoroon. Painoin uudestaan, vähän kovempaa. Amme ei inahtanutkaan. Painoin nappia kymmenen kertaa pohjaan, mutta ainoat poreet koko kylpyhuoneessa pulputtivat kohonneen verenpaineen muodossa omassa päässäni. Sekunnissa mielessäni vilahti kaikki se rahallinen, ajallinen ja fyysinen panostus, mitä ammeen paikoilleen saaminen oli vaatinut ja siinä se nyt kökötti epäkuntoisena. Teki mieli potkia koko typerä vati palasiksi.

Kokeilin seuraavana ammeen valoja. Nautitaan nyt edes terapiavalojen värjäämästä vedestä, vaikkei kuplia tulisikaan. Painoin valonappulaa ja näin punaista. En altaan toimesta kylpyvedessä vaan omien verkkokalvojen toimesta ihan joka puolella. Näytti siltä, että sähköissä on ongelmaa ihan kokonaisvaltaisesti. Amme päätti oma-aloitteisesti rauhoitella minua kylmällä vedellä valuttaen iloisesti vettä yhden putken kohdalta ihan jatkuvalla syötöllä. En pysty näin jälkikäteen enää muistamaan, miten amme lopulta säästyi pahoinpitelyltä.

Vuotoa tarkemmin tutkiessa oli mukava huomata, ettei ammeen alta ollut siivottu lainkaan. Alta paljastui kaikki lika ja roska, joka kylpyhuonetta oli peittänyt kauttaaltaan vielä aiemmin. Tähtitaivasvalojen korjailu oli vaatinut paneeleiden avaamista ja sahaamista, mutta tyylikkäästi kaikki puru ja paneelinpätkät lojuivat piilossa ammeen alla. Ja soppa oli valmis, kun amme valutti vedet sahanpurujen päälle.

Siinä määrin kylpyhuoneen havainnot toivat lisäpuhtia, että päätin käydä alakerran vessan kimppuun. Jynssäsin pönttöä apinanraivolla. Ei se nyt ihan putipuhtaaksi vieläkään lähtenyt, mutta pahimmat hajut ja mönjät sentään hävisivät. Pöntön jälkeen otin siivouskohteeksi allaskaapin. Tyhjensin kaapin pyyhkiäkseni hyllyt. Ylemmällä hyllyllä olemme säilyttäneet 8 rullan wc-paperisäkkiä. Säkki painoi kuin synti. Nostin säkin pois kaapista ja säkki lillui vettä. Wc-paperirullat olivat imeneet jostain itseensä vettä siinä määrin, että olivat turvonneet kolminkertaisiksi. En voinut uskoa enää silmiäni.

Selvitin vuodon alkuperää ja havaitsin, että allaskaapissa oleva käsisuihku vuosi jatkuvalla syötöllä. Hana oli kiinni, mutta käsisuihku, jonka pitäisi toimia vain hanan ollessa auki, tiputti vettä koko ajan. Hyllyjen kostumisesta päätellen vettä oli valunut jo hyvän aikaa. Jos jotain positiivista, niin vedet oli kytketty takaisin vasta reilu viikkoa aiemmin eli kovin syvälle vesi ei toivottavasti ollut ehtinyt. Ja Lambi oli nyt todistetusti erittäin imukykyistä.

Ihan vähän meni motivaatio loppusiivouspäivään. En sen kummemmin usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta aloin olla varma, että asunto on kirottu.

#86: Kalusteet paikalleen

Otsikko on hieman harhaanjohtava. Joku voisi luulla, että tämän kirjoituksen myötä kylpyhuoneen kalusteet oikeasti pääsisivät paikoilleen. Älä huoli, eivät ne pääse, ei tämä tarina vielä lopu. Käydessämme tiistaina 4.10. kotona, työmies Make kertoi, että seuraavana päivänä pitäisi amme olla kylpyhuoneessa. Tähtitaivasvaloihin liittyen olin ollut yhteydessä myös sähkömieheen, joka mainitsi ohimennen, että viimeiset sähkötyöt tehdään keskiviikkona, jos vain amme on siirretty kylpyhuoneeseen.

Olin hieman kahden vaiheilla, että siirrämmekö ammeen vai emme. Olinhan kuitenkin jo 23.9. pyytänyt Patelta, että he informoivat ajoissa, kun kalusteita pitää siirtää kylpyhuoneeseen. Olimme Jiin kanssa kahdestaan – tai tietysti lapset olivat mukana. Amme ei ihan heittämällä ollut yläkertaan siirtymässä eikä kaksi polvissa roikkuvaa pienokaista varsinaisesti ollut siirtotyössä apuna. Mikään ei Paten suunnalta kuitenkaan enää yllättänyt ja kylpyhuone näytti siltä, että seuraavaksi todella voisi olla ammeen asennus, joten uskalsimme luottaa työmiehen ja sähkömiehen sanaan.

Soitin paniikissa isälleni, että pääseekö hän auttamaan. Isä sai illan suunnitelmat setvittyä uusiksi ja sai vielä sovittua siskoni kihlatun, Peten, kanssa, että hän tulee myös töiden jälkeen auttamaan. Otin pikaisen puhelun myös anopille, joka jätti työt kesken ja tuli illaksi lapsia vahtimaan. Kun kaikki olivat paikalla, tartuimme reippaasti ammeeseen ja lähdimme nostamaan ammetta olohuoneen kierreportaita kohti yläkertaa. Hiiop! Ja stop!!! Ei mahdu näin päin. Käännetään. Hiiop ja uudestaan! Stop!!! Katto hajoaa. Vähän toisessa kulmassa. Hiiop! STOP!!! Kaikki hajoaa. Eikä vähiten kantajat.

Olimme mittailleet ammeen mahtumista moneen kertaan. Oli selvä, että mahtuminen tekee tiukkaa, mutta molemmat olimme mittailuinemme tulleet siihen tulokseen, että oikeassa kulmassa amme kyllä mahtuu. Mutta nyt sitä oikeaa kulmaa ei tahtonut löytyä. Laskimme ammeen ja löimme väsyneet päämme yhteen – näin päin se menee. Ja ei muuta kuin amme ylös ja kohti kylpyhuonetta. Hiiop! Jes, se mahtuu! 

Hitaasti, mutta epävarmasti saimme ammeen aina kolme senttiä ylöspäin. Meneillään oli huikea tiimityöskentely: siirrä sentti sinne, puolikas tänne, nyt ylhäältä milli vasemmalle ja kolme oikealle. Se sujui kuin millintarkka tanssi. Kunnes loppui musiikki. Amme ei mennyt enää senttiä sinne eikä tänne. Olimme päässeet 1/3 portaista. Oli mietittävä, hajotetaanko katto, amme vai portaat. Mikään ei noin äkkipäätä innostanut. Itkien visersin, että sen on mentävä, nostetaan nyt vain. Samaan aikaan kolme miestä turhautuneena tuskastelee, että ei ole menossa.

Lamaantuneena tuijotin typerää ammetta. Kuka ikinä oli keksinyt, että meille tulee poreamme? Ei sellaisella edes tee yhtään mitään. Ja olohuoneeseenko se nyt kytketään? Miehet pyysivät saada laskea ammeen. Katsellessani kolmea ammeen uuvuttamaa miestä, en voinut enää vastustaa. Oli luovutettava. Amme oli niin tarkalla mittatyöllä tuotu sen hetkisille sijoilleen, että alas meno oli operaatio sekin. Kukaan ei enää muistanut askelkuviota, jolla amme ylöspäin hivutettiin ja siinä se nyt kökötti jumissa joka suuntaan. Työn ja tuskan kautta amme saatiin lopulta takaisin olohuoneeseen. 

Kaikki yrittivät miettiä ratkaisua. Amme ei ole menossa sisäkautta ylös, joten se on vietävä ulkokautta. Jii ja lankopoika mittailivat ala- ja yläkerran terasseja. ”Jos amme nostetaan alaterassilta yläterassille johtavalle katolle. Pete nousee katolle ja vetää ammetta ylös samalla, kun Jii seisoo alempana katolla ja estää ammetta tippumasta maahan”. Näin sieluni silmin, kuinka katolta valuu ensin amme, joka jyrää Jiin ja vetää vielä Petenkin mennessään. Kohta meillä on amme ja kaksi miestä palasina pihalla. Totesin suorilta käsin, että uni seis kyttyrät, ammetta ei todellakaan lähdetä vetämään miesvoimin alakerrasta yläkertaan.

Isä ja Pete lähtivät. Pää löi tyhjää. Jostain sain päähäni kysyä ystäviltämme Toukkasilta (#13), onko heillä mitään ratkaisua asiaan. Toukkasilla on kuljetusyritys ja muistan joskus ystäväni kertoneen, kuinka hän ajoi yhdellä autolla keikkaa ja epähuomiossa oli jossain maaseudulla vetänyt puhelinjohdot alas tolpista unohtaessaan nosturin väärän asentoon. Jii hymähti turhautuneena, että tuskin Toukkaset poreammeita sinne puhelinpylväisiin nostelevat noin kovinkaan usein. Minulle riitti, että heillä on jossain autossa joku nosturi, joten he saattaisivat osata ainakin neuvoa eteenpäin.

Soitin ystävälleni, joka kertoi, että heillä on nosturiauto, mutta sen korkeus saattaa jäädä vajaaksi. Hän pyysi soittamaan isälleen, joka tietää paremmin. Jii soitti itse Toukalle ja kertoi ongelmastamme. Toukka mietti, että nosturin korkeus kyllä riittää, mutta terassien rakenteen takia ammetta pitäisi korkeuden lisäksi saada siirrettyä sivuun aika monta metriä ja siihen auto ei välttämättä riitä. Toukka antoi toisen kuljetusyrittäjän numeron, josta pitäisi apua saada. Emme ehtineet toiselle vielä soittaa, kun ystäväni soitti takaisin minulle. Hän sanoi, että heillä on nosturiauto hallilla ja jos haluamme, he voisivat ajaa hakemaan auton ja sieltä meille kokeilemaan ammeen nostoa.

Minulla ei sanat riittänyt kiittämään. Sanoin, että voimme hyvin yrittää kysyä toista kuljettajaa eikä heidän tarvitsisi iltaa vasten lähteä tällaista hoitamaan, mutta hädässä ystävä tunnetaan. Reilun tunnin päästä Toukkasten perhe oli nosturiauton kanssa pihallamme. Mukana olivat myös 1-vuotias Elmeri ja 4-vuotias kummipoikamme Aaro. Kaiken lisäksi ystäväni on vielä raskaana. Apu tuntui mittaamattoman arvokkaalta. 

Elmeri ja Olia jännittävät operaation onnistumista VIP-katsomossa

Siirsimme ammeen olohuoneesta terassille, jossa amme nostettiin kuormalavalle ja kiinnitettiin liinoilla. Homma oli hankala, sillä liinoja ei voinut kiristää liikaa, koska lasikuituinen amme ei kestänyt minkäänlaista puristusta. Mutta ei sitä täysin ilmaankaan voinut jättää. Hiljalleen amme oli kiinnitetty ja ei auttanut kuin rukoilla, ettei se seitsemän metrin korkeudessa keksi liukua pois liinojen välistä räsähtäen alaterassin lasikaton läpi terassin lattialle. Nosto jännitti itseasiassa niin paljon, että en pystynyt lopulta katsomaan ollenkaan. Pidin silmät kiinni ja luotin ammattilaisiin – vaikkei heillä ammeita tosiaan ollut aiemmin tullut nosteltua. 

Taitavasti ystäväni ohjasi nosturia ja hetkessä amme oli yläterassilla. Toukkaset keräsivät liinat pois ja lastasivat lapset autoon. Ystäväni lähti viemään lapsia kotiin ja isäntä ajoi vielä nosturiauton takaisin hallille. Me jäimme juhlimaan erävoittoa ammeesta. Vielä oli nostettava amme terassilta sisälle ja kylpyhuoneeseen. Olen kaikessa fyysisessä työssä säälittävän heikko, mutta jostain houkuttelin itselleni sellaiset simpanssin voimat, että saimme ammeen Jiin kanssa sisälle. Anoppi paimensi väsyneitä lapsia ja vielä viime metrillä oli kutsuttava anoppikin ammeen reunaan kiinni. Mutta viiden tunnin projektin jälkeen amme oli kylpyhuoneessa – eikä sinne muita kalusteita sitten mahtunutkaan.

Olisi se terassillekin sopinut

Huh, siellä se nyt on :)