#174: Matkapäiväkirja: Erinomainen työmatkan aloitus Jyväskylästä

Olimme Jyväskylässä sunnuntai-iltana kello kuudelta. Majoituimme Sokos Hotel Paviljonkiin, joka sijaitsee Jyväskylän keskustassa, messu- ja kongressikeskus Paviljongin yhteydessä. Kannoimme tavarat huoneeseen ja lähdimme alakerran italialaiseen Trattoria Aukio -ravintolaan. Tuntui mahtavalta syödä kunnon italialainen kanapasta. Ainesosat olivat käytännössä samat kuin päivällä ABC:lla, mutta ei paljon kannata saman päivän aikana näistä annoksista puhua.

Jiin teki kovasti mieli saunomaan pitkän ajopäivän päätteeksi, joten teimme työnjaon ja illallisen jälkeen Jii meni hoitamaan lasten iltapesuja ja minä jäin nauttimaan lasillisen viiniä ravintolaan. Hetken päästä palasin huoneeseen laittamaan lapset nukkumaan ja Jii lähti kattokerrokseen saunomaan. Olin aivan lopen uupunut edellisyön valvomisen jäljiltä, joten kömmin itsekin sänkyyn samaan aikaan lasten kanssa. Jiin palatessa saunalta olin jo sikeässä unessa.

Ja voi kuulkaa, kun oli hyvä nukkua! En tiedä, olenko eläissäni nukkunut niin hyvin! En tiedä heräsinkö kertaakaan. Tai jos heräsin, en sitä huomannut. Valehtelematta en ole yhtä hyvin pystynyt nukkumaan ainakaan viiteen vuoteen. Sänky oli aivan taivaallisen hyvä: sopivan pehmeä ja peitto oli kuohkea ja raikas. Tyynyjä oli kolmenkokoisia ja koko sänkyyn vain hävisi yön ajaksi. En ole edes tiennyt, että nukkuminen voi olla näin ihanaa.

Ja hyvin ne maistuivat unet muillekin. Aamulla availin verhoja herätelläkseni muita aamupalalle, mutta koko jengi tuhisi niin syvää unta omissa punkissaan, että herättely jäi yritykseksi. Hetken asiaa mietittyäni hoksasin, että mikäs kiire muilla nyt vielä onkaan. Jätin muun perheen tuhisemaan ja lähdin aamupalalle.

Eikä ole hetkeen muuten yhtä hyvää ajatusta tullutkaan. Ihaillessani suu auki Paviljongin aamupalatarjontaa, tajusin, että saan nauttia aamupalani ihan rauhassa. Jo pelkkä aamupalan esille laitto oli jotain mieletöntä, mutta tarjonta ylipäänsä ylitti kaikki odotukset: tarjolla oli ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Vastapaahdettu kahvi tarjoiltiin suoraan pöytään, hedelmät ja kasvikset olivat raikkaita ja tuoreita, luomupuuro oli pehmeää ja lisämakua sai vaikka mansikkaraparperikiisselistä tai kotimaisista mustikoista. Paikallisia tuotteita oli tarjolla monipuolisesti ja nautiskelinkin lasillisen Ylä-Porkkalan tilan mansikkaraparperimehua. Aamiainen oli yksinkertaisesti nautinto kaikille aisteille.  

Puhelin ilmoitti muun perheen heränneen ja Jiin aamupalaa helpottaakseni keräilin lapsille aamupalan valmiiksi pöytään. Itselläni oli alkamassa palaveri, jonka hoidin etäyhteydellä hotellihuoneesta. Sillä aikaa Jii ja lapset söivät aamupalan. Aamupalan jälkeen he menivät tutustumaan hotellin leikkihuoneeseen, jonka monipuolisuus teki ainakin meidän perheeseen lähtemättömän vaikutuksen.

Leikkihuone oli valtava tila kellarikerroksessa. Tilan yhtä reunaa peitti valtava kiipeilykompleksi liukumäkineen. Tilasta löytyi myös paljon leluja, pelejä, kirjoja ja muuta ajanvietettä kaiken ikäisille. Seinät oli maalattu värikkäästi ja lasten touhuja pystyi seurailla vaikka suurelta kulmasohvalta lehtiä lueskellen.

Palaverin jälkeen laitoin tavaroita kasaan, nappasin mukaani muutaman kassin ja menin muiden luo leikkihuoneeseen. Jii kävi hakemassa loput tavarat ja oli aika lähteä tien päälle.

#173: Matkapäiväkirja: N – Y – T … Ei vielä vaan NYT!

Ama ja vanhat aarteet

Varsinainen reissu pääsi alkusählinkien jälkeen alkamaan lauantaina 27.5. Lähdimme puolenpäivän jälkeen kohti Vaalimaan raja-asemaa. Ihan Venäjälle asti ei tarvinnut ajaa, kun saavuimme päämääränämme olleeseen pieneen kylään. Tapasimme Jiin vanhemmat kylän keskustassa ja ajoimme yhtä matkaa kohti Jiin siskon taloa, jossa hänen 50-vuotisjuhliaan vietettiin.

Oli ihana tavata Jiin siskoa ja siskonpoikaa pitkästä aikaa. Paikalla oli myös muita tuttuja, joita on vähemmän tullut viime vuosina nähtyä. Jiin sisko asui aiemmin Espoossa, mutta muutti muutama vuosi sitten maalle ja alkoi emännäksi sinne. Talon pihalla oli kanoja, joille oli aivan päivien sisällä kuoriutumassa tipuja. Lapset olivat innoissaan ihmetellessään jo osittain kuoriutuneita munia, jotka piipittävät.

Innoissamme olimme myös mehiläisistä, joita Leea ja hänen miehensä tarhaavat. Aivan uskomattoman mielenkiintoista. Olen aina ajatellut, että tarvitaan vain pönttö, johon mehiläiset lentävät ja sitten saadaan hunajaa. No ei, olen kyllä tiennyt, että mehiläisyhteiskunta on toimivuudeltaan ja tehokkuudeltaan jotain ihan käsittämätöntä. Prosessi on kuitenkin vieläkin monimutkaisempi ja käsittää asioita, joista en ole voinut kuvitellakaan puhuttavan mehiläisten yhteydessä.

Ensinnäkin on eri mehiläisrotuja, jotka soveltuvat tarhaamiseen eri tavalla. Kaiken lähtökohta on emo, joka määrittelee yhden pesän osalta käytännössä kaiken. Leea ja hänen miehensä ovat mehiläistarhauksen lisäksi myös emonkasvattajia. Heillä on pesiä yli 200 ja niiden välinen etäisyys toisistaan on aina vähintään 3 kilometriä. Äkkipäätä laskeskellen voisi ajatella, että on ainakin itäraja miinoitettu mehiläisillä, jos ei muuta. Sitten pitää muistaa, että mehiläisethän eivät pistä, ellei pesää häiritä. Oli aivan mahtavaa kuunnella selostusta oikeanlaisesta kiitoradasta, mehiläisten kakulla pysymisestä ja lauhkeudesta sekä parveiluhalusta.

Juhlat olivat sankarinsa näköiset eli rennot ja mutkattomat. Mukavan iltapäivän jälkeen siirryimme appivanhempien majapaikkaan, jota en viitsi mainostaa. Kotisivujen perusteella meitä odotti ”alueen paras majoitus parhaalla hinta-laatusuhteella. Jokaisessa huoneistossa oma terassi ja täysin varustettu keittiö. Asukkaat voivat rentoutua upeassa puutarhassa.” Todellisuudessa vastassa oli autioitunut huoneistohotelli, joka kaatuu tuulella millä hyvänsä. Sisään astuessa meitä tervehti iloinen homeenhaju. Huoneessa oli sauna, joka oli rakennettu luultavasti johonkin komeroon. Suihkua ei saunan yhteydessä ollut lainkaan vaan suihku löytyi erillisestä vessasta.

Ruokailupaikkoja ei ollut lähimaillakaan, mutta anoppi oli onneksi ostanut pientä suuhun pantavaa iltaa varten. Söin leivän ja aika pian menimme nukkumaan. Asetuimme nukkumaan Olia omaan matkasänkyynsä ja Jii, Ama ja minä parisänkyyn. Tasaisin väliajoin sain maistaa Aman kantapäätä kyljissäni. Pari tuntia ehti kulua ja Ama potkaisi Jiin sängystä alas. Muitta mutkitta Jii kipusi takaisin ja jatkoi uniaan. Minä jatkoin omaa katkonaista untani. Olia huuteli moneen otteeseen levottomana omassa sängyssään. Aamuyöstä hän ei enää rauhoittunut ja menin hänen luokseen. Lapsi ja sänky olivat pissasta märkänä. Silmät ristissä vaihdoin vaipan. Totesin, että omaan sänkyyn ei Olialla ole enää asiaa, joten otin hänet viereeni. Hetken levottoman pyörimisen jälkeen Olia nukahti ja jouduin toteamaan, ettei 160 senttimetriä leveässä sängyssä ollut enää tilaa itselleni. Aamuviidestä kahdeksaan istuin sängyn reunalla vahtimassa, ettei kukaan enää tipahda lattialle. Sen jälkeen lapset heräilivät tyytyväisinä.

Olia, Ama poikittain ja Jii

Aamupalan jälkeen touhusimme epämääräisen hotellin epämääräisellä piha-alueella. Kun kaikki oli pakattu ja huone päällisin puolin siivottu, lähdimme kohti ensimmäistä etappia, Jyväskylää. Ennen kuin matka kunnolla starttasi, pysähdyimme vielä Kotkan ABC:lle lounaalle. Ruokarajoitteistani johtuen oma ruokavalioni oli kahden kuluneen päivän aikana koostunut aamupalaleivästä, fetasalaatista, iltapalaleivästä sekä uudesta aamupalaleivästä. Vaikken mikään ABC-ruoan ystävä olekaan, basilikabroileri maistui aika mahtavalle. 

Päivän kilometrit: 271. 

#126: Back in business

Oi voi, heti kärkeen suuret pahoittelut hiljaiselosta! Niin meni viimeinen viikkoni kotiäitinä, että heilahti. En ehtinyt konetta avaamaan kertaakaan. Harmitti, etten saanut blogia eteenpäin yhtään, mutta vietin aivan ihanan viikon lasten kanssa! Vaikka synkimpinä hetkinä töihin paluu on tuntunut ihan mieleiseltä vaihtoehdolta, kyllä viime viikon jälkeen työelämään siirtyminen tuntui äärettömän haikealta ja raskaalta. Vaikka elämä hetkittäin on raskasta ollut, niin kyllä minä mieluummin lasten kanssa kotona olisin.

Alkuviikosta Ama tosin ilmoitti yllättäen, että on jo pidempään odotellut töihin lähtöäni ja että on paljon kivampi jäädä isin kanssa kotiin. Eilisiltana Ama kuitenkin tarttui tiukasti kaulaani kiinni ja sanoi: ”äiti, tykkään sinusta ihan hirveän paljon ja minulle tulee paha mieli, kun lähdet töihin.” Siinä sitten vetistellen siirryin omaan sänkyyn ja yritin kerätä voimia seuraavaan aamuun.

Jos jotain olen työelämästä kaivannut, niin sitä, että Jii huolehtii yöheräämisistä ja minä saan nukkua. Ette arvaa, kuinka odotin viime yötä ja täydellisiä, pitkiä yöunia. Ja hukkaanhan se meni se haaveilu. Ensimmäiset kaksi tuntia nukuin oikein makeasti. Sen jälkeen heräsin, kun Olia itki eikä löytänyt tuttia. Aikani tökin Jiitä hereille ja Jii laahusti auttamaan Oliaa tutin metsästämisessä. Minulla oli kuitenkin vielä viisi ruhtinaallista tuntia yöunta jäljellä.

En ehtinyt unen päästä saada kiinni, kun alkoi jumalaton ryske. Luulin trombin iskeneen taloomme ja odotin vain seinien rysähtävän. Ikkunoista näin, kuinka katolta rysähti tonneittain lunta terassille. Tai ainakin tonnin verran. Tai ainakin tosi paljon. Säikähdyksestä johtuneesta adrenaliinipiikistä johtuen uni ei heti tullut silmään. Vielä oli kuitenkin hyvin aikaa nukkua. 

Lumitonniset (en noussut yöllä kuvaamaan 😁)

Aikani pyörin, kunnes lopulta nukahdin. Hetken päästä Olialla oli taas tutti hukassa. Kun Olia rauhoittui, alkoi Ama itkeä. Jii laahusti jälleen lastenhuoneeseen ja minä makasin kattoa tuijotellen. Myyntimies pyöri mielessä ja vaikka kuinka yritin tunkea kuvatuksen mielestäni, Myyntimies änki ajatuksiini väkisinkin. Jii tuli takaisin ja jatkoi kuorsaamista. Minä pyörin ympyrää. Vielä neljä tuntia aikaa nukkua. Lopulta nukahdin.

Ja jälleen heräsin jumalattomaan rytinään, kun lunta tuli toinen mokoma voimalla alas katolta. Mietin, miten monta sydänkohtausta ihminen kestää yhden yön aikana. Sydän hakkasi miljoonaa ja yritin taas jatkaa unia. Heräämiseen vielä kolme tuntia, hyvin ehtii vielä nukkua. Olin juuri vaipumassa uneen, kun kuulin pienten askeleiden tepastavan lastenhuoneesta sänkymme päätyyn. Ama uikutti hiljaisella äänellä nähneensä pahaa unta. Tökin Jiin hereille ja pyysin, että hän käy peittelemässä Aman. Jii murahti menevänsä, mutta hetken päästä alkoi taas kuorsaus.

Tökin Jiitä uudestaan ja pyysin häntä peittelemään Aman. Jii syöksähti istumaan ja toisteli: ”peittelemään? Joo menen. Peittelemään. Ai mustekalan?” Niin tai Aman, vastasin. Ja niin he hävisivät lastenhuoneeseen. Oliakin ehti hukkaamaan tuttinsa ties monettako kertaa. Kaksi tuntia vielä heräämiseen. Puolen tunnin päästä heräsin ihan vain heräämisen ilosta. Ja taas puolen tunnin. Mutta tunti vielä jäljellä! Kunnes puolen tunnin päästä heräsin. Ja sitten vartin. Ja sitten soi kello ja arvatkaa, väsyttikö! Ei auttanut kuin reippaana käydä rekkain alle – tai aamupalalle.

Aamuhässäkän jälkeen olimme koko porukka valmiina lähtöön. Jii lähti lasten kanssa kohti Aman kerhoa. Minä hyppäsin samaan kyytiin, mutta jäin matkalla bussipysäkille, josta jatkoin joukkoliikennettä kannattaen kohti toimistoa. Bussissa Myyntimies tunki taas ajatuksiini ja hänen tapaamisensa alkoi hieman mietityttää. Päätin kuitenkin, että hän on niin monta päivää elämästäni saanut viime vuonna pilattua, että tätä päivää hän ei pilaa. Reippain mielin astelin toimistoon ja ilokseni tapasin heti läheisimmät työkaverini – Myyntimiestä ei näkynyt enkä hänen kanssaan koko päivänä tekemisiin joutunut.  

Päivä kului pitkälti kuulumisia vaihdellessa ja toimiston uuteen järjestykseen totutellessa. Ilokseni huomasin, että toisin kuin Aman jälkeen palatessani, tällä kertaa työnantaja jopa muisti palaamiseni. Minulle oli varattu työpiste, minulle oli hankittu tietokone ja ainakin osa tiesi, että palasin. Kaksi vuotta sitten edes oma esimieheni ei muistanut paluutani ja ensimmäinen päivä kului rakentaessa varastona käytetystä huoneesta työpistettä itselleni. Näköjään palautteesta oli jotain otettu opiksi.

Lounaalla kävin parhaan työkaverini Iiriksen kanssa ja kyllä oli näitä lounaita ollut ikävä! Oli ihana vaihtaa kuulumisia italialaisessa ravintolassa merenrannan tuntumassa. Siinä määrin oli vieras käsite tuo ”lämmin ruoka”, että poltin tietysti suuni ensimmäisen suupalan kanssa. Vähemmän on tarvinnut viime aikoina liian kuumaa ruokaa nauttia – yleensä ruoka on pyörinyt mikrossa pariinkin otteeseen, mutta suuhun asti ehtiessään on aina ehtinyt kylmenemään.

Ensimmäinen työpäivä on nyt takana ja ihan hyvillä mielin jatkan tästä eteenpäin. Myyntimies tulee vastaan sitten jonain päivänä, mutta en aio sitä etukäteen murehtia. Päivitän tällä viikolla vielä lyhyesti tunnelmia viime viikolta, mutta nyt keskityn taas viettämään iltaa lasten ja Jiin kanssa. Alkaa oikeasti tuntua aika kivalta tämä elämä. Energistä viikkoa kaikille!

#103: Seitsemän kuukautta vahingosta

Marraskuun ensimmäisenä päivänä vesivahingon havaitsemisesta tuli kuluneeksi seitsemän kuukautta. Vain muutama päivä aiemmin olimme päässeet muuttamaan takaisin kotiimme. Kaksisivuinen vikalista oli toimitettu urakoitsijalle ja havainnot oli käyty urakoitsijan kanssa läpi. Lähes jokainen kohta jäi odottamaan urakoitsijan toimenpiteitä, joita ei vielä ollut aloitettu.

Ensimmäinen viikonloppu kotonamme sujui pihatöiden merkeissä. Taloyhtiössä vietettiin pihatalkoita lauantaina, mutta jäin Olian kanssa sisälle, kun Olia oli kuumeessa. Jii ja Ama osallistuivat kuitenkin talkoohommiin ahkerasti. Sunnuntaina uskaltauduin jo itsekin vähän ulos ja laitoimme omaa vihreää keidastamme (#43) kuntoon. Talkoita varten oli tilattu jätelava, jolle sai omiakin roskia viedä. 

Päätimme siistiä takapihaa ihan urakalla. Pensasta kasvoi siellä täällä niin, että oli jo vaikea hahmottaa, mistä mikäkin pensas alkoi ja mihin se päättyi. Erilaisia puitakin oli päässyt versomaan siinä määrin, että muutaman vuoden kuluttua meillä olisi voinut olla takapihalla ihan oma metsä.

Leikkasin takapihan rinteessä kasvaneen angervon. Pensaikko oli villiintynyt täysin ja laskeskelin, että rinteessä saattaisi olla 20 pensasta, jotka näyttäisivät ensi kesänä kauniilta, kun ne nyt lyhennetään ihan matalaksi. Teimme vastaavan työn vuosi sitten edellisessä yhtiössämme ja tulos oli juuri toivottu.

Leikkaussavottaan alkaminen tuntui vaikealta. En päässyt käsiksi pensaan juurille millään. Mistä kohtaa oksia nostinkin, ne jatkuivat aina vaan molempiin suuntiin kietoutuen lopulta muihin oksiin. Lopulta saksin oksia täysin summamutikassa sieltä täältä. Raivaustyön tiimellyksessä nostelin parimetrisiä pensaanoksia sivuun. En ole ikinä tiennyt, että angervossa voi oikeasti kasvaa reilusti yli parimetrisiä oksia. Rinteestä paljastui lopulta vain 8 pensasta. Ei ollut ihan vähään aikaan angervo sitten oksasaksien kanssa tulilinjalle joutunutkaan. 

Jii kaatoi yhden isomman haavan keskeltä takapihaa. Ama katseli mietteliäänä isän touhuja ja kysyi varovaisesti: ”Mitähän Myyntimies tästä tuumaa? Mitä jos Myyntimies tulee käymään ja huomaa, että isi on kaatanut sen puun?” Sen enempää ajattelematta tokaisin, että tuskinpa on kyläilemään tulossa, mutta nähdessäni Aman vielä hämmentyneemmän katseen, ymmärsin selittää asian vähän paremmin. Kerroin, että Myyntimiestä ei varmasti haitannut puunkaato, kun se oli vähän jo auringonkin edessä ja voihan se olla, että joskus Myyntimies vielä tuleekin kylään. Ama helpottui.

Ensimmäiset yöt kotona sujuivat aika kivasti. Jännitin kovasti, miten varsinkin Ama pärjää, kun on neljä kuukautta nukkunut äitini vieressä. Myös Olialle oli tiedossa muutoksia, kun piti siirtyä äidin ja isän huoneesta omaan huoneeseen – vaikkakin siis Aman kanssa samaan huoneeseen. Lapset menivät hyvin yhdessä nukkumaan ja luulen, että molemmat nauttivat siitä, että toinen on siinä vieressä.

Yöllä ongelmia tuli kuitenkin säännöllisin väliajoin: Olia huusi pari kertaa yössä kadonneen tutin perään ja Ama keksi huutaa milloin mistäkin syystä. Alussa Ama myös kömpi yöllä meidän väliin nukkumaan, mutta jos joku seurasi blogia jo Bebe-reissun aikana niin tietää, että valitettavasti Jiin vieressä ei ole turvallista nukkua kenenkään. Toimivan parisuhteen nimissä minäkin henkikultaani päivittäin uhmaan, mutta lapsia suojelen viimeiseen asti arvaamattomilta karateliikkeiltä. Silmät ristissä sitä täytyi sitten pieni aina taluttaa takaisin omaan sänkyyn ja kertoa, että siellä on kaikkein paras nukkua. Ja hyvin se aina sen jälkeen sujui.

Seitsemän kuukauden aikana olin jo melkein unohtanut, miltä tuntuu, kun on oma koti. Loppuaika äidin luona meni jo niin kivuttomasti, että kotona tuntui jopa hieman orvolta ilman äitiä. Tämä häiriö meni onneksi nopeasti ohi :D Tuntuu kuitenkin hurjalta, että yli puolet vuodesta asuimme muualla. Lähdimme kotoa talvivaatteissa lumikinosten peittäessä maata. Kevät lämpeni nopeasti ja kuskasimme talvivaatteet välillä jo takaisin. Ehti melkein ensilumikin sataa ennen kotiintuloa ja saimme vielä hakea uudestaan paksummat vaatteet käyttöön. Aikaa oli vierähtänyt sen verran, että kaapeissa olleet lastenvaatteetkin piti heti ensitöiksi pakata pois: Olian vaatteet menivät pahvilaatikkoon odottamaan seuraavaa käyttäjää ja Aman vaatteet suoraan Olian kaappiin.

#73: Viisi kuukautta vahingosta

Syyskuun ensimmäinen päivä vahingosta oli kulunut viisi kuukautta. Isot linjat olivat selvillä, joten kuvittelin remontin soljuvan omalla painollaan loppuun asti. Laatoitustöiden oli määrä alkaa kuluneen viikon alussa, mutta vielä ehti kalenteri kääntyä syyskuun puolelle ennen kuin ensimmäinen laatta pääsi seinään. Onneksi löysimme lopulta miellyttävät laatat, mutta vähän meinasi harmitus nousta pintaan, kun jossain vaiheessa tuli mieleen, että hylkäsimme useita vaihtoehtoja 5 viikon tilausajan takia. Urakoitsija käski ottaa varastotavaraa, että laatat saadaan pikaisesti työmaalle, mutta laatoitus alkoi vasta 9 viikkoa myöhemmin. Mutta eihän sitä kukaan voinut tietää.

Elokuun viimeinen päivä sain Patelta viestin, että laatoitus alkaa seuraavana päivänä. Ystävällisesti Pate kertoi samalla, että kylpyhuoneessa on paljon ulkokulmia ja jotta niistä saadaan siistejä, niihin asennetaan valkoiset muoviset ulkokulmalistat. Esimerkkikuva löytyi linkin takaa ja kohtuullisesti Pate vielä totesi, että mikäli eivät miellytä silmää, niin hankkikaa mieleisenne listat huomiseksi työmaalle. Iski taas vaihteeksi sellainen leka nurkan takaa, että hetki meni tokenemiseen. Ensiksi yritin selvittää itselleni, mitä ovat ulkokulmat ja mitä ovat ulkokulmalistat. Tällaisista ei ollut ollut mitään puhetta missään vaiheessa. Linkin takaa paljastui kuva rumasta, muovisesta listasta, joka ei äkkiseltään istunut mielikuvaani tulevasta kylpyhuoneestamme.

Paniikissa laitoin Patelle viestiä, että mitä ihmettä ja totesin, että aika kohtuutonta vaatia listoja seuraavaksi päiväksi. Kysyin myös, kuinka paljon listaa tarvitaan ja mitä sen valinnassa pitää ottaa huomioon. Löysin esimerkin valkoisesta, alumiinisesta laattalistasta, jota ei kuitenkaan äkkivilkaisulla saanut mistään rautakaupasta haettua ilman muutaman päivän tilausaikaa. Kysyin, käykö sellainen, jos sitä jostain seuraavaksi päiväksi saa. Pate ei ehtinyt vastaamaan.

Tuntui, että jokainen päivä tuli jotain uutta odottamatonta, joka oli hoidettava saman tien. En kuitenkaan istunut 24/7 sohvan nurkassa odottamassa, josko jotain kivaa ohjelmaa ilmestyisi kylpyhuoneurakkaan liittyen vaan kaikki ylimääräinen laukaisi stressin saman tien potenssiin sata. Samaan aikaan, kun 1.9. kiikutin Amaa leikkikerhoon, josta jatkettiin Olian muskariin laulamaan ”piiri pieni pyörii”, naputin toisella kädellä sähköpostia ja yritin tilata Patelle kulmalistoja.

Jii oli koko päivän koulutuksessa ja hänen piti koulutuksen jälkeen lähteä hoitamaan muita asioita. Illalla laitoin Patelle tekstiviestin, että saiko hän sähköpostini kulmalistaan liittyen ja että hankala on toimittaa mitään, jos emme saa lisätietoja. Pate vastasi, että on sairaan lapsen kanssa kotona ja palaa asiaan seuraavana päivänä. Listoja ei voitu hankkia, koska lisätietoja ei tullut.

Seuraavana aamuna Pate palasi asiaan ja löysin sopivaa kulmalistaa toisen kaupungin rautakaupasta. Ilmoitin toimittavani listat kello 14 jälkeen työmaalle. Jiillä oli auto ja minä olin lasten kanssa äitini luona. Olialle nousi kuume ja minun olisi pitänyt lähteä hakemaan listoja kahden lapsen kanssa kolmella eri julkisella kulkuneuvolla. Ja sitten lasten ja listojen kanssa kahdella kulkuneuvolla työmaalle ja sieltä vielä kahdella kulkuneuvolla äitini luokse. Asiat oli pantava tärkeysjärjestykseen ja sovimme Jiin kanssa, että nyt on tyydyttävä muovisiin listoihin. Nyt voitte arvata, miten paljon ilahdutti myöhemmin huomata, että laattalistoja tarvittiin vasta 15.9.

Turhautumisen ja väsymyksen määrää on mahdotonta edes yrittää kuvailla. Olia ei vieläkään ollut oppinut nukkumaan ja tein raskaan päätöksen: lopetin imettämisen kokonaan. En keksinyt enää keinoja eikä unikouluihin ollut voimavaroja. Olian yöunta tuntui häiritsevän niin paljon tarve päästä tissille, että väsyneillä aivoilla tein ratkaisun imettämisen lopettamisesta. Muutama päivä meni erityisen raskaasti eikä Olia hyväksynyt päätöstäni ollenkaan. Itkin omaa julmuuttani äitinä, mutta perustelin päätöstä sillä, että kohtuullisella aivotoiminnalla ja jonkinlaisella mielenterveydellä varustettu äiti on lapsille parempi äiti, kuin yliväsynyt, aivoton maitokone.

Itseasiassa aluksi oli tarkoitus, että imetän vielä iltaisin, mutta voitte arvata, että montako kertaa tällä muistikapasiteetilla varustettuna muistin iltaimettämisen. No en kertaakaan. Muistin aina Olian nukkumaanmenon jälkeen, että piti antaa iltamaito. Näin kauniit muistot jäivät todennäköisesti elämäni viimeisistä imetyksistä. Mutta jos jotain positiivista, niin Olia todella oppi nukkumaan. Hän herää edelleen öisin säheltämään, mutta rauhoittuu itsekseen tutin kanssa eikä sängystä tarvitse nousta kuin poikkeustapauksissa. Mutta ettei elämä käy liian helpoksi, Ama alkoi nähdä painajaisia ja aina aamuyöstä alkoi sydäntä särkevä huuto viereisestä huoneesta. Lohduttajaksi ei kelvannut kukaan muu kuin minä. 

Ja jos joku ajatteli, että meillä oli tähän mennessä ollut rankkaa ja vastoinkäymisiä oli riittänyt, niin suosittelen pitämään hatusta kiinni tulevien tekstien aikana. En tiedä, uskonko enää itsekään, että yhteen kylpyhuoneremonttiin voi liittyä näin monta vastoinkäymistä.