#128: Vielä viikonloppu pakettiin

Vielä muutamat tunnelmat viimeisestä viikonlopusta ennen kotiäitiyden päättymistä. Torstaina kotiuduimme epäonniselta Tallinnan reissulta. Kaikista kommervenkeistä huolimatta pieni reissu teki kuitenkin hyvää ja oli tekemisen arvoinen.

Torstai-iltana katsoimme koko perheen voimin Aman lempielokuvan Frozenin. Ama osasi jo monet repliikit ulkoa, mutta me näimme elokuvan nyt ensimmäistä kertaa. Elokuva oli kiva ja hienosti tehty, mutta kieltämättä aikamoisen hypetyksen elokuva on ympärilleen onnistunut luomaan.

Perjantaina sanavalta oli lapsilla. Ja koska Olia ei vielä sano sanaakaan, oli sanavalta käytännössä Amalla. Ja aivan hullua, katsoimme Frozenin uudestaan. Oli ihan hullunkurinen koko viikko! 

Elokuvan jälkeen Ama halusi askarrella ja kipusin Aman kanssa vintin askarteluhuoneeseen. Jii ja Olia jäivät päiväunille alakertaan. Me askartelimme Aman kanssa hama-helmillä. Sitä ei olekaan tullut harrastettua yli 20 vuoteen. Ensimmäisen tunnin se oli hauskaa, mutta sitten tuskastuin omiin vaikeisiin väkerryksiini. Olisi pitänyt ottaa mallia Amasta, joka lätki helmiä summamutikassa hevosen muotoiseen helmipohjaan.

Onnistunut visiitti Messukeskuksen PomppulinnaTaivaaseen kutkutteli mielessä aika ajoin. Jii ei päässyt tiistaina mukaan, mutta lauantaina päätimme tehdä uuden retken Messukeskukseen. Tilaisuus oli viimeinen ennen pop up -sisähuvipuiston sulkeutumista, sillä sunnuntaille oli muita suunnitelmia. Tähtäsimme jälleen kello 10 Messukeskukselle. Mukaan lähtivät myös kummipoikamme perhe, ja Ama oli riemuissaan saman ikäisen leikkikaverin seurasta.

Käynti oli jälleen yhtä mukava ja energinen kuin edelliskerralla. Onneksemme Lissu oli jälleen kävelyttämässä lapsia, joten sama ulospääsytaktiikka toimi kuin edelliskerralla: lapset houkuteltiin ulos poni voimalla. Lapset kävivät kierrokset Lissun kyydissä ja sen jälkeen saimme taas kärrykyydin autolle. Ihan mahtava päivä!

Sunnuntaina aloitimme aamun ihan rauhassa. Teimme huippuaamiaisen täytettyine croissanteineen sekä itsepuristettuine appelsiinimehuineen. Mahat täynnä ja mielet iloisina lähdimme ulkoilemaan. Laskimme vähän aikaa pulkalla piharinteessä, minkä jälkeen kävimme pienellä kävelyllä. Iltapäivällä vierailimme isotätini luona ja illalla lapset kylpivät poreammeessa oikein olan takaa. 

Koko viikon ja viimeisen illan kruunasi rauhallinen ilta Jiin kanssa: söimme avokadopastaa ja nautimme lasit valkoviiniä. Täytyy sanoa, että kotiäitiys loppui ihan mielettömän hyvällä tavalla. Sain viettää aivan mielettömän viikon lasten ja muiden läheisten kanssa, ehdimme tehdä ja nähdä vaikka mitä ja tuntui, että aikaa oli ollut riittävästi tehdä kaikkea. Kaikki asioidenhoito ja velvollisuudet jäivät yhdeksi viikoksi sivuun ja keskityin vain olennaiseen.

#127: Viimeisen viikon riemuja

Nurinkurisesti palaan nyt vielä viime viikon tunnelmiin. Maanantaista ehdinkin jo tarinoida, mutta loppuviikko jäi lasten jalkoihin. Tiistaina olin lasten kanssa Messukeskuksessa pidetyssä PomppulinnaTaivaassa. Suomen suurin pop up -sisähuvipuisto oli avoinna 26.12.2016-8.1.2017. Nimensä mukaisesti tarjolla oli pomppulinnoja jokaiseen makuun: pientä, suurta, jättiä ja megaa. Oli puhallettavia linnoja, discoa ja erilaisia eläinpomppulinnoja. Yksi erikoisimmista oli 40 metriä pitkä pomppuolympiarata, joka Aman mielestä tosin oli hirviön kita. Pomppulinnojen lisäksi oli seikkailuratoja, liukumäkiä, pelejä, autorata sekä poniratsastusta ja hevoskärryajelua.

Tapahtuma aukesi kello 10 ja tapasimme Aman kerhokaverin Tuiskun sekä hänen äitinsä ja pikkusiskonsa Messukeskuksella. Sisähuvipuisto oli kallis (Ama 15 euroa ja minä 7 euroa), mutta kyllä se oli koko rahan arvoista. Lapset olivat niin innoissaan, ettemme meinanneet pois päästä. Ei paljon vauhtia haitannut, vaikka jäi lounas ja päikkärit väliin. Vasta kun Jii tuli kahden jälkeen meitä hakemaan ja tiesi kertoa, että ulkona oli Amalle tuttu poni, Lissu, kävelyttämässä lapsia, innostui Ama siinä määrin, että pääsimme pois PomppulinnaTaivaasta. 

Tunnelmia PomppulinnaTaivaasta:

 

Nopeuspelimestarin taivas ;)

Ihan kohtalainen tulos yhdellä yrityksellä

 

Ulkona tosiaan odotteli Lissu-poni, jolla Ama on käynyt ratsastelemassa enemmänkin. Lissun omistajalla oli mukana myös suomenhevonen, joka vei kärryajelulle ja saattoi vaikka autolle. Oma automme oli ihan ulko-oven läheisyydessä, mutta kävimme kuitenkin kierroksella. Kierroksen jälkeen Ama ratsasti Lissulla vielä kaksi kertaa ja Oliakin keikkui yhden kierroksen kyydissä.

Tiistai-iltana siskoni Zara tuli meille yökylään. Haimme Zaran kyytiin ja ajoimme äidin luokse syömään. Kotona ei illalla paljon ehditty, kun jo koitti nukkumaanmenoaika. Keskiviikkona Zara hoiti lapsia, kun minä kävin kampaajalla. Kampaamoreissun jälkeen olikin jo kiire Länsisatamaan, josta lähdin lasten ja äidin kanssa käymään Tallinnassa.

Matkustimme ensimmäistä kertaa Silja Europalla ja meillä oli auto mukana. Täytyy sanoa, että reissut ovat joskus menneet paremminkin. Olimme satamassa kello 17. Autoja oli kerääntynyt jo hyvän matkaa jonottamaan, mutta jono ei liikkunut mihinkään. Istuimme ja odotimme, mutta autot eivät liikkuneet ensinkään. Ihmiset hämmästelivät ja nousivat autoistaan ihmettelemään tilannetta. Me istuimme autossa katsellen, kuinka myrskytuuli riepotteli hämmästyneitä kanssamatkustajia.

Olia alkoi hermostua istuimessaan ja ajattelin nousta rauhoittelemaan. Ehdin saada jalan autosta ulos, kun merituuli nappasi minut mukaansa ja samassa autot nytkähtivät liikkeelle. Tuulta uhmaten syöksyin takaisin autoon ja hetki meni keräillessä sikin sokin menneet hiukset, jalat ja kädet ojennukseen. Pääsimme näppärästi lähtöselvitykseen ja ajoimme kohti laivaa, kunnes pysähdyimme jälleen jonottamaan. Tällä kertaa jonotusta kesti kolme varttia ja pääsimme lopulta laivaan vasta 18.30, jolloin laivan oli määrä käynnistää moottorit ja ottaa nokka kohti etelää. Jostain syystä kuvittelin, että pääsemme näppärästi autolla suoraan laivaan, mutta 1,5 tunnin kokonaisodotuksen jälkeen myönsin, että kävellen olisimme olleet jo perillä.

Näppäryys jatkui heti autokannen jälkeen, kun autokannelta oli vain rappuset seuraavaan kerrokseen. Siinä sitä oli sujuvuutta kerrakseen kahden lapsen, viiden kassin, rattaiden ja muiden tamineiden kanssa portaita punnertaessa. Lopulta pääsimme hyttiin ja olin edeltäneiden raskaiden tuntien jälkeen ihan valmis sänkyyn. Mutta Ama oli eri mieltä ja hinkui pallomereen. Oma vatsanikin tuumasi, että järkevä se on vielä lähteä liikkeelle ja käydä vähintään syömässä.

Laiva ei ehtinyt köysistä irrota, kun merenkäynti otti paatin suojelukseensa. Aallot olivat valtavat ja laiva keinui niin, ettei Olia voinut kävellä lainkaan omin jaloin, kun epätasainen meno heitti pienokaisen pitkin seiniä. Ilta meni ruokailun jälkeen pieniä ostoksia tehden ja laivan leikkipaikassa touhuten. Leikkipaikka oli kyllä erityisen mieluinen molemmille lapsille ja myös aikuinen viihtyi siellä. Valitettavasti meno oli illalla jo sen verran rajua, että pienemmät meinasivat jäädä jalkoihin. Isommat pojat pelasivat pomppupaloilla futista ja pallot sinkoilivat hirveällä voimalla ympäri leikkihuonetta.

Lopulta siirryimme hyttiin, jossa napostelimme vielä iltapalaa. En tiedä, mikä järjetön ääni kaikui pitkän aikaa, mutta desibelit olivat tajuttomat. Ensin luulimme äänen tulevan torvesta, mutta luultavasti se jotenkin kantautui autokannelta. Meteli jatkui puoli yhteentoista, minkä jälkeen pääsimme nukkumaan. Heräsin tuohon järjettömään ääneen kello 2.20, 2.55, 5.30 ja vielä 7.55. Siihen päälle yksi Aman painajainen ja parit Olian tutin metsästämiset, niin täytyy sanoa, että rapea oli olo aamulla.

Maittavan aamupalan jälkeen oli aika lähteä haistelemaan Tallinnan tuulia. Ehdotin äidille ensimmäisen kerran jo terminaaliputkessa, josko kääntyisimme takaisin laivaan. Tallinnassa tuiskusi ja tyrskysi siinä määrin, että pelkkä terminaaliputki tuntui hiihtoputkelta, jossa liu’uttiin kuitenkin ilman suksia. Pysähdyimme vielä ennen ulosmenoa kääriytymään tiukemmin toppavaatteisiin.

Hiihtoputki tuntui lopulta vallan mainiolta vaihtoehdolta aitoon säätilaan nähden. Pakkasta oli 15 astetta ja tuuli ulvoi myrskylukemissa. Ensimmäinen tuulenpuuska helautti posket punaisiksi. Toinen tuulenpuuska jäädytti naamat peruslukemille ja kolmannen iskiessä olimme niin jäässä, että myrskytuuli vain riepotti meitä vauhdilla kohti keskustaa. Parisataa metriä killuimme myrskytuulen riepoteltavana, kunnes pysähdyimme ja päätimme lähteä takaisin laivaan – vastatuuleen. Äiti veti Oliaa rattaissa perässään ja minä istutin Aman äidin vedettävään ostoskärryyn ja peittelin vilteillä. Olimme kyllä huvittava näky, vaikka kukaan ei siinä tuiverruksessa mitään nähnytkään.

Se oli sitten sellainen visiitti Tallinnaan. Kotimatka kului leikkipaikalla ja ostoksilla. Matka sai vielä arvoisensa päätöksen, kun laiva saapui satamaan ja meidän piti siirtyä autokannelle. Tavaraa oli vähintään yhtä paljon kuin tullessa ja iloisesti juoksin viimeisiä rappusia kymmenen kertaa ylös ja alas. Urheilusuorituksen jälkeen oli jäljellä enää siirtyminen auton luo.

Olia oli minulla sylissä kantorepussa, ja Ama käveli pienen vetolaukkunsa kanssa vierelläni. Autokannelle vei ahdas, korkeakynnyksinen oviaukko. Käskin Aman odottaa takanani, kun menin edellä autokannelle. Olia peitti näkyvyyden suoraan edestä alhaalta ja yhtäkkiä tunsin, kuinka jalkani oli kiinni jossain. Yritin korjata asentoa, mutta toinenkin jalkani oli kiinni jossain. Ama oli tunkenut laukkunsa kanssa jalkoihini enkä voinut mitään: lensin suoraan eteenpäin. Sain vaistomaisesti suojattua Oliaa, joka selvisi tilanteesta säikähdyksellä. Myös Ama hätääntyi, mutta selvisi säikähdyksellä.

Minä rojahdin suoraan korkean, metallisen kynnyksen päälle. Jalat sätkivät oviaukon toisella puolen ja polvet tutisivat autokannen puolella. Kädet kolisivat metallista lattiaa vasten. Puhelin lensi rintarepun taskusta suoraan edessä olevan auton alle. Autokannen lattialla oli 5 senttiä ruskeaa mutavettä ja jossain siellä uppeluksissa oli myös minun puhelin. Käsikopelolla hamuilin puhelinta mutavellin seasta. Ihmiset istuivat autoissaan ja seurasivat tapahtumia aitiopaikoilta. Yksikään ei kuitenkaan vaivautunut nousemaan ja kysymään, josko jotain apua olisi tarvittu. Muutama huomaavainen naishenkilö kyllä avasi suunsa, mutta ei suinkaan auttaakseen vaan tuodakseen ilmi vain turhautumisensa, kun eivät päässeet kaljakärryineen ohitsemme.

Keräiltyäni lapseni ja itseni äidin avustuksella siirryimme autolle kaljatätien räpätyksen säestämänä. Selvisimme välikohtauksen jälkeen tavaroinemme autoon. Hieman tilanne alkoi kaikessa kauheudessaan jo hymyilyttämäänkin. Hymy hyytyi kyllä pikaiseen, kun jalat alkoivat lähettää kipusignaaleja ylöspäin. Ja signaalit vain vahvistuivat vahvistumistaan. Kotiin päästyämme kiskoin itseäni porraskaidetta vasten ylöspäin. No, kerrankos sitä laivalta palaa niin, etteivät omat jalat kanna.

#126: Back in business

Oi voi, heti kärkeen suuret pahoittelut hiljaiselosta! Niin meni viimeinen viikkoni kotiäitinä, että heilahti. En ehtinyt konetta avaamaan kertaakaan. Harmitti, etten saanut blogia eteenpäin yhtään, mutta vietin aivan ihanan viikon lasten kanssa! Vaikka synkimpinä hetkinä töihin paluu on tuntunut ihan mieleiseltä vaihtoehdolta, kyllä viime viikon jälkeen työelämään siirtyminen tuntui äärettömän haikealta ja raskaalta. Vaikka elämä hetkittäin on raskasta ollut, niin kyllä minä mieluummin lasten kanssa kotona olisin.

Alkuviikosta Ama tosin ilmoitti yllättäen, että on jo pidempään odotellut töihin lähtöäni ja että on paljon kivampi jäädä isin kanssa kotiin. Eilisiltana Ama kuitenkin tarttui tiukasti kaulaani kiinni ja sanoi: ”äiti, tykkään sinusta ihan hirveän paljon ja minulle tulee paha mieli, kun lähdet töihin.” Siinä sitten vetistellen siirryin omaan sänkyyn ja yritin kerätä voimia seuraavaan aamuun.

Jos jotain olen työelämästä kaivannut, niin sitä, että Jii huolehtii yöheräämisistä ja minä saan nukkua. Ette arvaa, kuinka odotin viime yötä ja täydellisiä, pitkiä yöunia. Ja hukkaanhan se meni se haaveilu. Ensimmäiset kaksi tuntia nukuin oikein makeasti. Sen jälkeen heräsin, kun Olia itki eikä löytänyt tuttia. Aikani tökin Jiitä hereille ja Jii laahusti auttamaan Oliaa tutin metsästämisessä. Minulla oli kuitenkin vielä viisi ruhtinaallista tuntia yöunta jäljellä.

En ehtinyt unen päästä saada kiinni, kun alkoi jumalaton ryske. Luulin trombin iskeneen taloomme ja odotin vain seinien rysähtävän. Ikkunoista näin, kuinka katolta rysähti tonneittain lunta terassille. Tai ainakin tonnin verran. Tai ainakin tosi paljon. Säikähdyksestä johtuneesta adrenaliinipiikistä johtuen uni ei heti tullut silmään. Vielä oli kuitenkin hyvin aikaa nukkua. 

Lumitonniset (en noussut yöllä kuvaamaan 😁)

Aikani pyörin, kunnes lopulta nukahdin. Hetken päästä Olialla oli taas tutti hukassa. Kun Olia rauhoittui, alkoi Ama itkeä. Jii laahusti jälleen lastenhuoneeseen ja minä makasin kattoa tuijotellen. Myyntimies pyöri mielessä ja vaikka kuinka yritin tunkea kuvatuksen mielestäni, Myyntimies änki ajatuksiini väkisinkin. Jii tuli takaisin ja jatkoi kuorsaamista. Minä pyörin ympyrää. Vielä neljä tuntia aikaa nukkua. Lopulta nukahdin.

Ja jälleen heräsin jumalattomaan rytinään, kun lunta tuli toinen mokoma voimalla alas katolta. Mietin, miten monta sydänkohtausta ihminen kestää yhden yön aikana. Sydän hakkasi miljoonaa ja yritin taas jatkaa unia. Heräämiseen vielä kolme tuntia, hyvin ehtii vielä nukkua. Olin juuri vaipumassa uneen, kun kuulin pienten askeleiden tepastavan lastenhuoneesta sänkymme päätyyn. Ama uikutti hiljaisella äänellä nähneensä pahaa unta. Tökin Jiin hereille ja pyysin, että hän käy peittelemässä Aman. Jii murahti menevänsä, mutta hetken päästä alkoi taas kuorsaus.

Tökin Jiitä uudestaan ja pyysin häntä peittelemään Aman. Jii syöksähti istumaan ja toisteli: ”peittelemään? Joo menen. Peittelemään. Ai mustekalan?” Niin tai Aman, vastasin. Ja niin he hävisivät lastenhuoneeseen. Oliakin ehti hukkaamaan tuttinsa ties monettako kertaa. Kaksi tuntia vielä heräämiseen. Puolen tunnin päästä heräsin ihan vain heräämisen ilosta. Ja taas puolen tunnin. Mutta tunti vielä jäljellä! Kunnes puolen tunnin päästä heräsin. Ja sitten vartin. Ja sitten soi kello ja arvatkaa, väsyttikö! Ei auttanut kuin reippaana käydä rekkain alle – tai aamupalalle.

Aamuhässäkän jälkeen olimme koko porukka valmiina lähtöön. Jii lähti lasten kanssa kohti Aman kerhoa. Minä hyppäsin samaan kyytiin, mutta jäin matkalla bussipysäkille, josta jatkoin joukkoliikennettä kannattaen kohti toimistoa. Bussissa Myyntimies tunki taas ajatuksiini ja hänen tapaamisensa alkoi hieman mietityttää. Päätin kuitenkin, että hän on niin monta päivää elämästäni saanut viime vuonna pilattua, että tätä päivää hän ei pilaa. Reippain mielin astelin toimistoon ja ilokseni tapasin heti läheisimmät työkaverini – Myyntimiestä ei näkynyt enkä hänen kanssaan koko päivänä tekemisiin joutunut.  

Päivä kului pitkälti kuulumisia vaihdellessa ja toimiston uuteen järjestykseen totutellessa. Ilokseni huomasin, että toisin kuin Aman jälkeen palatessani, tällä kertaa työnantaja jopa muisti palaamiseni. Minulle oli varattu työpiste, minulle oli hankittu tietokone ja ainakin osa tiesi, että palasin. Kaksi vuotta sitten edes oma esimieheni ei muistanut paluutani ja ensimmäinen päivä kului rakentaessa varastona käytetystä huoneesta työpistettä itselleni. Näköjään palautteesta oli jotain otettu opiksi.

Lounaalla kävin parhaan työkaverini Iiriksen kanssa ja kyllä oli näitä lounaita ollut ikävä! Oli ihana vaihtaa kuulumisia italialaisessa ravintolassa merenrannan tuntumassa. Siinä määrin oli vieras käsite tuo ”lämmin ruoka”, että poltin tietysti suuni ensimmäisen suupalan kanssa. Vähemmän on tarvinnut viime aikoina liian kuumaa ruokaa nauttia – yleensä ruoka on pyörinyt mikrossa pariinkin otteeseen, mutta suuhun asti ehtiessään on aina ehtinyt kylmenemään.

Ensimmäinen työpäivä on nyt takana ja ihan hyvillä mielin jatkan tästä eteenpäin. Myyntimies tulee vastaan sitten jonain päivänä, mutta en aio sitä etukäteen murehtia. Päivitän tällä viikolla vielä lyhyesti tunnelmia viime viikolta, mutta nyt keskityn taas viettämään iltaa lasten ja Jiin kanssa. Alkaa oikeasti tuntua aika kivalta tämä elämä. Energistä viikkoa kaikille!

#125: Viimeinen viikkoni kotiäitinä

Eilen se alkoi: näillä näkymin elämäni viimeinen viikkoni kotiäitinä. Aion ottaa viikosta kaiken irti ja nauttia ajasta lasten kanssa. Aion myös blogissa keskittyä tämän viikon elämäämme ja kertoa, mitä kaikkea olemme puuhanneet. Jos joku päivä en ehdi kirjoittamaan, sitten en ehdi.

Hetkittäin mieleen yrittää hiipiä ajatus kuluneesta vuodesta; millainen oli viimeinen vuoteni lasten kanssa kotona. En voi antaa ajatukselle enempää tilaa, sillä se saisi minut surulliseksi. Viimeinen vuoteni on mahtunut aika pitkälti 125 blogikirjoitukseen ja kuten kaikki ovat nähneet, niissä on keskitytty valitettavan paljon kaikkeen muuhun kuin lapsiin. En pureudu tässäkään siihen sen enempää vaan yritän pitää mielessä hyvät hetket ja ylipäänsä sen, että minulla on ollut mahdollisuus olla lasten kanssa kotona. Heh.. Niin no, kotona ja kotona. 

Ajatus töihin paluusta tuntuu jännältä. En (ainakaan vielä) ole kovin ahdistunut tai suruissani siitäkään. Jii jää lasten kanssa kotiin ainakin syksyyn asti, joten tiedän, että lapsilla on varmasti hyvä olla töihin paluustani huolimatta. Ensi viikolla tapaan kuitenkin Myyntimiehen – ensimmäistä kertaa kaupanteon jälkeen. En oikein tiedä, mitä olen asiasta mieltä. En ole oikein mitään mieltä. Toimitusjohtajamme on jaksanut soitella ja kysellä, miten aion töissä pärjätä. En jaksa olla siitäkään oikein mitään mieltä. Asia ei mielestäni kuulu toimitusjohtajallemme mitenkään.

Taas minä jauhan Myyntimiehestä, kun piti lapsiin keskittyä. Maanantaina vietimme leffapäivää. Katselemme tosi vähän tv:tä tai elokuvia ylipäänsä ja oli hauska viettää täysin erilainen päivä. Aloitimme Happy feet -pingviinielokuvalla ja sen perään katsoimme Rion ja Rio 2:n. Leffojen lomassa vähän herkuttelimme. On kyllä jännä huomata, miten monissa piirretyissä riittää katsottavaa ja hauskuutta kaikille. Ehkä niin on ollut aina, mutta silloin pienenä ei itse tajunnut niitä vanhemmille tarkoitettuja vitsejä.

Ankean ja harmaan ajanjakson jälkeen ulkonakin näytti tänään iloisemmalta, kun tuli vähän lunta. Kävimme illalla koko porukalla pienellä pulkkalenkillä, vaikka vähän yli-innokastahan se oli: kivet kirskuivat pulkkien pohjassa, mutta lapsilla oli hauskaa ja se oli pääasia. Tänään on ohjelmassa Messukeskuksen pop-up sisähuvipuisto eli Pomppulinnataivas. Siitä tarinaa sitten huomenna.

#124: Kohti uutta vuotta

Aivan mahtavaa vuotta 2017 kaikille lukijoilleni! Vuodenvaihde kului blogin osalta hiljaisissa merkeissä, sillä aika kului juhlien järjestämisessä. Pidimme tupaantuliaiset ja aika meni ensin niitä järjestellessä ja sen jälkeen niistä toipuessa. Tuntui erinomaiselta laittaa viime vuosi pakettiin hyvien ystävien kesken. Tuntuu kuin kokonainen tarina olisi nyt saatu päätökseen. 

Ei tarina tietysti kaikilta osin vielä ole päättynyt. Ihan oma lukunsa tulee olemaan väännöt Myyntimiehen kanssa, mutta olkoon se sitten vaikka tämän varsinaisen stoorin jatko-osa. Lähden kuitenkin tähän vuoteen todella hyvin mielin ja valtavalla positiivisuudella – uskon, että tästä tulee erinomainen vuosi.

Palataan vielä kuitenkin aiempiin aiheisiin. Kerroin viimeiset pari lukua ohjeita asuntokauppaan. Vaikka kuinka yrittäisi selvittää asiat ja toimia parhaan ymmärryksensä ja taitonsa mukaan, ikäviä yllätyksiä voi aina tulla vastaan. Miten koko elämän mullistavasta vahingosta voi sitten selvitä? Kerroin jo aiemmin, miten vahinko ja siihen liittyvä remontti aiheuttivat väsymystä ja stressiä, jotka väistämättä vaikuttivat niin perheeseen kuin parisuhteeseenkin (#64). Kaikesta kuitenkin selvittiin eikä tilanne missään vaiheessa johtanut siihen, että hanskoja olisi tosissaan meinattu tiskiin heittää – tai no ehkä kerran 😁

Vahvuutena meillä on varmasti pitkä parisuhde, jonka aikana on koettu yhtä jos toista. Itseäni auttoi valtavasti, kun synkimpinä hetkinä mietin sitä, että kyse on vain materiaalisesta murheesta – säilytimme kaikki terveytemme (vaikka mielenterveys välillä koetuksella olikin) ja perheemme pysyi kasassa. Elämässä voisi olla paljon lopullisempiakin murheita kuin yksi vesivahinko.

Kun elämä heittää yllätyksiä eteen, on hyvä olla turvaverkko ympärillä. Jollain se on puoliso, jollain se on perhe, jollain ystävät. Apua kannattaa rohkeasti pyytää ja apua kannattaa ottaa myös vastaan. Yksi tärkeimmistä asioista on puhuminen. Huomasin itse, miten paljon helpompi toisen kiukuttelua oli kestää, kun toinen sanoi, että ”anteeksi, pinna on tiukalla, olen väsynyt”. Se pätee tietysti kaikessa elämässä, mutta tällaisina ”kriisiaikoina” sen merkitys vahvistuu.

Muistutin Jiitä monesti heikkoina hetkinä siitä, että meidän on pysyttävä samalla puolella. Vesivahinko kosketti meitä molempia, joten pahaa oloa oli epäreilua kaataa toisen niskaan. Syyllistyin siihen hetkittäin toki itsekin. Tärkeitä taitoja ovatkin niin anteeksipyytäminen kuin anteeksiantaminenkin. Olisimme voineet saada todella isojakin kriisejä aikaiseksi, ellei asioita olisi välillä keskusteltu läpi ja sovittu. Joustimme myös molemmat hyvin paljon, kun tilanne sitä vaati. Jos olin aivan kuolemanväsynyt, Jii otti ohjat ja varmisti, että pääsen nukkumaan. Kun Jii keskittyi kiertämään laattakauppoja, minä hoidin lapsia. Molemmat tukivat toisiaan, kun sen aika oli eikä missään kohtaa tuntunut siltä, että kumpikaan olisi joutunut kantamaan koko taakkaa yksinään.

Vaikka haluan uskoa, että kaikella on aina tarkoitus, en vielä ole keksinyt, mikä tarkoitus tällä kaikella oli. Ei kyllä käy kiistäminen, ettenkö olisi tyytyväinen, että viimeisetkin Myyntimiehen jättämät ällötykset (#21) tuli nyt uusittua, mutta olisihan tuon nyt voinut kevyemminkin hoitaa. Tämän tekstin myötä haluan jälleen muistuttaa kaikkia lukijoita siitä, että keskitytään elämässä tärkeisiin asioihin ja iloitaan siitä, mitä meillä tällä hetkellä on. Joskus tulee ylämäkiä ja joskus tulee alamäkiä. Mennään siinä mukana ja toivotaan, että edes opitaan jotain tulevaisuuden varalle, jos ei muuta. Vielä kerran mahtavaa alkanutta vuotta kaikille!