#184: Kohta alkaa päiväkoti!

…tai kellä alkaa, kellä ei. On ihastuttavaa
seurata ystäväpiiriä, jossa huomattavan moni on tällä hetkellä saman asian äärellä: kotiäitinä vietetty elämänjakso on päättymässä ja paluu työelämään edessä; lapsilla on edessään vähintään yhtä suuri elämänmuutos päiväkotielämän alkaessa. Sosiaalisessa mediassa kysellään neuvoja ja jaetaan vinkkejä ja ilmassa on samaan aikaan niin odotusta, iloa, jännitystä kuin haikeuttakin.

Itse olen ehtinyt palaamaan työelämään lasten jälkeen jo kaksikin kertaa. Päiväkotielämän alkamista odotellaan kyllä täälläkin, mutta ensin pitäisi saada päiväkoti valmiiksi. Tilanne ei ole toukokuun jälkeen muuttunut (#167) eikä kukaan ole meihin enää ollut yhteydessä. Eikä varmaan olekaan ennen kuin päiväkoti joskus valmistuu ja selviää, miten paljon päiväkotiin uusia lapsia otetaan. Jii ilmoitti viime viikolla töihin, että palaa aikaisintaan marraskuun alusta eli paluu siirtyy ainakin kaksi kuukautta. Asiasta ei ollut varsin riemuissaan sen enempää Jiin työnantaja kuin perheemme lompakkokaan.

Ystäväperheissä mietitään, miten aika tulee riittämään, miten aamuista selvitään ja miten lapset pärjäävät päiväkodissa. Meillä mietitään, mistä lapsille saadaan ikäistään leikkiseuraa ja miten päiviin saisi edes jonkinlaista rytmiä. Henkilökohtaisesti harmittaa ihan vietävän paljon, ettei tullut haettua lapsille edes niitä kerhopaikkoja, kun ajatuksissa oli aloittaa päiväkoti jo elokuusta. Ama varsinkin tykkäsi kerhosta niin paljon ja Oliakin olisi päässyt tästä syksystä kerhoilun aloittamaan. On vain hyödynnettävä avoimia päiväkoteja ja yritettävä niistä löytää leikkikavereita.

Lauantaina minulla oli mahtava ilta neljän äitikaverin seurassa. Tutustuin kahden äidin kanssa heti Aman syntymän jälkeen neljä vuotta sitten neuvolan vauvaryhmässä. Pari vuotta myöhemmin tutustuin vielä kahteen äitiin, joiden kanssa näimme muskareissa sekä isompien lasten kerhon yhteydessä. Esikoisemme syntyivät heinä-elokuussa 2013 ja jokainen meistä sai vielä toisen lapsen, jotka syntyivät touko-syyskuussa 2015. Olemme olleet tekemisissä lähes päivittäin. Meillä on ollut tiivis porukka, joka omalta osaltani on tietysti töiden takia rakoillut harmittavan paljon.

Lauantaina tapasimme kuitenkin ensimmäistä kertaa vain keskenämme, ilman lapsia. Oli jännää valmistautua iltaan ”uusien” ystävien kanssa. Tiedän kyllä, miten kukakin heistä pukeutuisi kerhon kevätjuhlaan tai muskarin joulunäytökseen, mihin kukakin tykkää lähteä lounaalle lasten taideaamun jälkeen ja miten kenenkin lapsi viihtyy vieraissa tilanteissa. Mutta en tiennyt yhtään, miten kukakin aikuisten kesken viihtyy: miten he pukeutuvat iltaa viettämään tai millaista iltaa he tykkäävät viettää. Uudenlaista iltaa odotti ihan eri tavalla, mutta jännittää ei tarvinnut yhtään, sillä nämä naiset ovat nähneet minut takuuvarmasti juuri sellaisena kuin todella olen – niin hyvinä kuin heikoimpinakin hetkinä.

Tapasimme Helsingissä Kitty’s Public Housen terassilla. Kuohupullon jälkeen lähdimme syömään ja kävimme kokeilemassa kaikille uutta tuttavuutta, Naughty BRGR:a. Burgerit olivat toki erinomaiset, mutta itse olen niin rakastunut Social Foodin hampurilaisiin, että Naughty jäi omasta mielestäni kakkoseksi. Burgereiden aatelia toki tämäkin.

Ravintolaruokailu viiden äidin kesken oli ainutlaatuista. Jokainen sai alkaa nauttia ruokaansa heti sen saatuaan. Ei tarvinnut siivoilla kaatuneita maitoja tai nostella lattialle pudotettuja ruokailuvälineitä ennen sitä. Ei tarvinnut pilkkoa ruokaa vieressä istuvalle eikä erottaa kinastelevia lapsia toisistaan. Kukaan ei seissyt omalla tuolillaan tai halunnut vaihtaa paikkaa neljää kertaa. Melutaso pysyi kohtuullisena eikä naapuripöydissä istuvien tarvinnut kärsiä epämääräisistä (riemun)kiljahduksista.

Tilanne oli meidän kesken jopa niin vieras, että Maiju päätti omalta osaltaan tuoda vähän tuttuja kuvioita iltaan mukaan. Maiju huitaisi siideripulloaan niin, että roiskaisi siitä Annin päälle. Kun muut olivat ehtineet Maijua torua ja muistuttaa, ettei enää lähdetä porukalla ravintolaan, kun se on aina samanlaista sotkemista, pääsimme päättämään ruokailun hyvillä mielin. Jokainen jaksoi vielä odottaa muiden lopettavan ruokailun osaltaan eikä kukaan sännännyt etsimään leikkipaikkaa ravintolan nurkista tai kinunnut pissalle, kun itse nautiskeli viimeisiä suupaloja.

Burgereiden jälkeen kävelimme Kamppiin ja nautimme viimeisistä auringonsäteistä terassilla kuohuvan kupliessa laseissa. Vielä illan viimeiset drinkit SHKR:n terassilla ja alkoi olla mammat siinä kunnossa, että oli turvallisinta poistua kotia kohti. 

  

Ilta päätti neljä vuotta kestäneen tiiviin kotiäitijakson mielettömän hienosti. On mahtavaa, kuinka viidestä eri-ikäisestä, erilaisista lähtökohdista ja erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä kasvoi lasten ansiosta niin tiivis ja toisilleen tärkeä porukka. Ystävyys ja yhteydenpito ei toki tähän pääty. Tapaamme jatkossakin kuukausittain leikkitreffien merkeissä ja varmasti jokavuotisista pikkujouluista ja synttäritapaamisista pidetään kiinni jatkossakin.

Ehkä vasta nyt, kun ajatuksella pysähdyn kuluneita vuosia miettimään, ymmärrän, miten tärkeitä nämä naiset ovat elämässäni olleet. Ystävyys oli niin tiivistä alusta asti, että sitä on pitänyt osittain itsestäänselvyytenäkin. Mutta kuinka paljon tukea heistä onkaan ollut! Mikä ikinä on mietityttänyt, mitä ikinä on keksinyt pelätä ja missä ikinä on tarvinnut apua tai tukea, he ovat olleet lähellä ja auttaneet. Tässä kohtaa on hyvä pysähtyä olemaan kiitollinen ja kiittää näistä vuosista ja kaikesta siitä tuesta – ja ennen kaikkea ystävyydestä: 

Kiitos ❤ (toivottavasti edes joku heistä tätä lukee 😊) 

#171: Ura ja äitiys

Olen monessa kirjoituksessa sivunnut sitä, että olen äiti ja käyn töissä. Ei se tietysti mitenkään erityistä ole, sillä iso osa työssäkäyvistä naisista on äitejä ja moni äiti palaa työelämään jossain vaiheessa äitiysloman jälkeen, mutta ajattelin avata asiaa omasta näkökulmastani.

Oma äitimme oli meidän lasten kanssa kotona vuosia. Äiti jäi kotiin, kun synnyin ja palasi työelämään opiskeltuaan uuden ammatin, kun olimme siskon kanssa teini-iässä. Äiti toimi perhepäivähoitajana emmekä ole koskaan ollut päiväkodissa tai muualla kodin ulkopuolella hoidossa.

Olen äidille ikuisesti kiitollinen siitä, että hän uhrasi uransa ja jäi meidän lasten kanssa kotiin: en olisi voinut parempaa lapsuutta toivoa. Lapsuuden taloyhtiössä oli iso kaveripiiri, joten omanikäisestä leikkiseurasta ei ollut puutetta, vaikka tarhakavereita ei ollutkaan.

Arvostin äidin kotonaoloa jo hyvin nuoresta ja teini-iässä päätin itsekin, että tulevaisuudessa jään lasten kanssa kotiin ja alan äitini tavoin perhepäivähoitajaksi. Kymmenen vuotta sitten aloitin ensimmäisessä asiantuntijatyössäni. Nousin oman tiimini esimieheksi puolessa vuodessa. Vain muutama kuukausi sen jälkeen olimme esimiesten kesken illallisella ja osalla oli myös puolisot mukana. Varatoimitusjohtajamme totesi, että minusta näkee, että tulen luomaan uraa ja näyttää siltä, että Jii saa jäädä lasten kanssa siinä vaiheessa kotiin. Loukkaannuin toteamuksesta, sillä edelleen olin vahvasti jäämässä lasten kanssa kotiin, kun sen aika on.

Meni vuosia enkä muistanut tätä varatoimitusjohtajan mielipidettä lainkaan. Kun kuitenkin katson aikaa kymmenen vuotta tästä taaksepäin, täytyy todeta, ettei hän ihan väärässä ollut. Omien lasten kanssa olen viihtynyt kotona ja olisin mielelläni ollut pidempäänkin, mutta ei minusta olisi perhepäivähoitajaksi ollut. Hauskaa mielestäni on, että minulle käytännössä vieras ihminen sai sen minusta selville huomattavasti nopeammin kuin minä itse.

Meille oli jo aikaisessa vaiheessa ennen Aman syntymää selvää, että Jii tulee jäämään syntyvän lapsen kanssa kotiin jossain kohtaa. Päätös tehtiin ennen kaikkea sen takia, että myös Jii saisi viettää tiiviisti aikaa lapsen kanssa. Palasin töihin Aman ollessa vuoden ja päätöksen vaikeus paljastui oikeastaan vasta konkreettisen paluun jälkeen. Tiivis yhteydenpito ja lähes päivittäiset tapaamiset äitikavereiden kanssa jäivät, kun muut jatkoivat hiekkalaatikoilla istumista, mutta minä istuin palavereissa. Ikävä kotiin vaivasi koko työpäivän ajan.

Paluu ei Oliankaan jälkeen ollut helppo. Omalla tavallaan jopa vaikeampi, vaikka Aman jälkeen tilanne oli niin uusi, että sen rankkuus yllätti minut. Tilanne oli tuttu ja ikävän tunteet odotettavissa. Samalla oli kuitenkin ensimmäistä paluuta enemmän haikeutta, kun luultavasti elämäni viimeinen kotiäitijakso päättyi tähän paluuseen lopullisesti. Tilannetta helpotti varmasti jossain määrin, että lapset jäivät isänsä kanssa ja tiedän heidän olevan erityisen hyvässä hoidossa. Tuntuu silti hurjalta, miten ison osan lasten elämästä olen päivisin poissa ja mitä kaikkea tuona aikana ehtii tapahtua.

Olen hyvin kiitollinen nykyisestä työstäni. Jokaisesta työpaikasta löytyy varmasti omat ongelmansa ja haasteensa, mutta omaan elämäntilanteeseeni peilaten asiani ovat tällä hetkellä paremmin kuin voisin toivoa. Työni sisältää paljon matkustelua, mutta päätän matkoistani ja aikatauluistani itse. Minulla on hyvät mahdollisuudet tehdä etätöitä, jolloin aikaa ei tarvitse kuluttaa turhaan autossa tai julkisissa liikennevälineissä istumiseen. Minulla ei ole työaikoja, joten voin päättää työn aloitus- ja lopetusajankohdat. Tämä mahdollistaa sen, että useat aamut pääsemme aloittamaan koko perheen yhteisellä aamupalalla, mikä auttaa tietysti Jiitä aamutoimissa, mutta antaa myös itselle voimia työpäivään ja lievittää ikävää edes jollain tasolla. 

Asiakastilaisuutta järjestämässä

Etäpäivien ansiosta voin olla lähellä perhettä päivisin. Voimme syödä lounaan yhdessä ja voin nähdä lapsia myös kesken työpäivän. Siirryn etäpäivinä vintin työhuoneeseen tekemään töitä, mutta ikävän yllättäessä ei ole pitkä matka alakertaan. Tietynlainen syyllisyys on etäpäivinä kuitenkin enemmän läsnä kuin toimistopäivinä. Tuntuu pahalta sulkeutua muulta perheeltä, sillä lapsien näkökulmasta olen fyysisesti läsnä, mutta minulla ei ole aikaa heille. Toisaalta yritän ajatella, että läsnäolo antaa lapsille kuitenkin enemmän kuin se, että olisin koko päivän myös fyysisesti poissa.

Matkustelu oli ennen lapsia mukavaa vaihtelua, mutta yöt hotelleissa tuntuvat nykyään yksinäisiltä. Pidemmille reissuille pyrinkin ottamaan perheen mukaan ja touko-kesäkuun vaihteessa olimme kahden viikon reissulla Suomessa. Kirjoitin matkalta matkapäiväkirjaa, jonka seuraavien päivien aikana julkaisen.

#129: Elämä muutoksessa

Omistin viimeisen kotiäitiviikkoni lapsilleni, mutta hieman otin siinä sivussa myös omaa aikaa. Tällä viikolla alkanut työelämä pakotti vilkaisemaan peiliin edes sivusilmällä ja olihan se aika kauhistus, mikä sieltä peilistä takaisin kurkkasi.

Minua ei koskaan ole kiinnostanut meikkaaminen, muoti tai laittautuminen läheskään siinä määrin kuin monia muita saman sukupuolen edustajia. Ja voitte olla varmoja, että viimeisen vuoden aikana se on kiinnostanut entistäkin vähemmän. Jos sain nukkua vartin pidempään lähtemällä ilman meikkiä liikenteeseen, niin ihan tasan varmasti valitsin sen nukkumisen. Taisin meikata koko viime vuoden aikana alle viisi kertaa. Olisihan se kiva olla aina huolitellun näköinen, mutta kun ei oikein osaa eikä varsinkaan jaksa.

Töissä ei kuitenkaan katsottaisi hyvällä sitä kotoa tuttua väsähtänyttä liimalettistä rupukkaa, joten asialle oli tehtävä jotain. Kuin pienenä vihjeenä sain anopilta joululahjaksi lahjakortin kampaamoon. Ja lahja tuli enemmän kuin tarpeeseen. Tiedättekö, mistä tietää, että on ehkä ihan hyvä aika käväistä kampaajalla? Jos et aikaa varatessasi osaa kertoa kampaajalle, minkä pituiset hiukset sinulla on.

Kampaaja esitti kysymyksen, johon kuin huomaamatta vastasin, että lyhyet. Sitten muistin, että lyhyeksi leikkaamisesta on kulunut jo 2,5 vuotta. Korjasin äkkiä, että ehkä ei sittenkään ihan lyhyet, että vähän pidemmät. Kampaaja oli hieman ihmeissään ja odotti selkeästi jatkoa. Myönsin sitten, että en tiedä, minkä pituiset hiukset minulla on. Puoli vuotta olin joka aamu vetänyt hiukset epämääräiselle ponnarille, ja illalla otin ponnarin pois, jos muistin. Olin toki pessyt hiuksia, mutta keskityin enemmän siihen, että otin pesuainetta oikeasta pullosta.

Tuntui siis aika huikealta istahtaa kampaamon penkkiin viime viikon keskiviikkona. Alle kymmenen kampaamokerran kokemuksella minulle ei omaa luottokampaajaa ole ehtinyt löytyä, mutta lahjaksi tullut lahjakortti rajasi mahdollisuudet yhden ketjun sisään. Ystäväni laittoi minulle valokuvan ehdotuksesta uudeksi tukaksi. Googlettamalla ja muulla some-salapoliisityöllä yritin etsiä pätevän tekijän uudelle lookilleni. Salapoliisityön tuloksena varasin ajan Beauty Hair Sirpa Mansnerin Tanja Suhoselle. Täytyy sanoa, että olin todella tyytyväinen löytööni. Tanja oli ihanan iloinen ja puhelias ja hän taikoi tukkani uuteen uskoon reippaalla otteella. Usein kampaajat ovat niin kovin varovaisia tekemään radikaalimpia muutoksia.

Uuden pään lisäksi kävin laitattamassa kynnet kuntoon. Jos en ole tottunut kampaajalla kävijä, niin vielä vähemmän minulla on rakennekynsiä ollut. Itse asiassa vain kerran. Sekin oli häissämme vuonna 2010. Siskoni Ässä kävi laitattamassa kynnet ja ihastuin niihin. Päätin sitten kokeilla itsekin.

Varasin ajan Loune´s Beautyn Meriliille ja kävin kynsien laitossa viikko sitten tiistaina. Kynsistä tuli ihanat, mutta täytyy myöntää, että vielä viikossakaan en ole ihan tottunut näihin. Tunnen itseni hetkittäin kovinkin avuttomaksi. Työviikkoon lähti kuitenkin ihan eri ihminen ja ihan eri fiiliksellä, mikä vielä viikkoa aiemmin oli. Kummasti se piristää mieltäkin, kun ulkonäkö vähän kohenee.

The old one

The new one

Muutoksen tuulet ne puhaltelivat aamuheräämisiinkin. Voi jestas, että voi olla haastavaa herätä aamulla ajoissa. Olen aina ollut aamuihminen ja usein aloitin työt jo seitsemältä. Kotona ollessa rytmi on mennyt ihan nurin ja heräilimme lasten kanssa puoli yhdeksän aikoihin. Joskus Ama saattoi kömpiä herättelemään minua ennen kahdeksaa ja totesin, että nyt on vielä aamuyö, yritetään nukkua (ei se koskaan läpi mennyt).

Nyt olen yrittänyt herätä kello 7.15, mutta aivan toivotonta. Olen loppuväsynyt enkä ehdi töihin kuin yhdeksän jälkeen. Töissä meinaa uni tulla aina lounastunnille saakka ja vihdoin, kun pääsee vauhtiin, on jo aika lähteä kotiin. Ei tässä nyt vasta ole kuin kolme päivää kokemusta, joten ei pidä vielä heittää kirvestä kaivoon.

#128: Vielä viikonloppu pakettiin

Vielä muutamat tunnelmat viimeisestä viikonlopusta ennen kotiäitiyden päättymistä. Torstaina kotiuduimme epäonniselta Tallinnan reissulta. Kaikista kommervenkeistä huolimatta pieni reissu teki kuitenkin hyvää ja oli tekemisen arvoinen.

Torstai-iltana katsoimme koko perheen voimin Aman lempielokuvan Frozenin. Ama osasi jo monet repliikit ulkoa, mutta me näimme elokuvan nyt ensimmäistä kertaa. Elokuva oli kiva ja hienosti tehty, mutta kieltämättä aikamoisen hypetyksen elokuva on ympärilleen onnistunut luomaan.

Perjantaina sanavalta oli lapsilla. Ja koska Olia ei vielä sano sanaakaan, oli sanavalta käytännössä Amalla. Ja aivan hullua, katsoimme Frozenin uudestaan. Oli ihan hullunkurinen koko viikko! 

Elokuvan jälkeen Ama halusi askarrella ja kipusin Aman kanssa vintin askarteluhuoneeseen. Jii ja Olia jäivät päiväunille alakertaan. Me askartelimme Aman kanssa hama-helmillä. Sitä ei olekaan tullut harrastettua yli 20 vuoteen. Ensimmäisen tunnin se oli hauskaa, mutta sitten tuskastuin omiin vaikeisiin väkerryksiini. Olisi pitänyt ottaa mallia Amasta, joka lätki helmiä summamutikassa hevosen muotoiseen helmipohjaan.

Onnistunut visiitti Messukeskuksen PomppulinnaTaivaaseen kutkutteli mielessä aika ajoin. Jii ei päässyt tiistaina mukaan, mutta lauantaina päätimme tehdä uuden retken Messukeskukseen. Tilaisuus oli viimeinen ennen pop up -sisähuvipuiston sulkeutumista, sillä sunnuntaille oli muita suunnitelmia. Tähtäsimme jälleen kello 10 Messukeskukselle. Mukaan lähtivät myös kummipoikamme perhe, ja Ama oli riemuissaan saman ikäisen leikkikaverin seurasta.

Käynti oli jälleen yhtä mukava ja energinen kuin edelliskerralla. Onneksemme Lissu oli jälleen kävelyttämässä lapsia, joten sama ulospääsytaktiikka toimi kuin edelliskerralla: lapset houkuteltiin ulos poni voimalla. Lapset kävivät kierrokset Lissun kyydissä ja sen jälkeen saimme taas kärrykyydin autolle. Ihan mahtava päivä!

Sunnuntaina aloitimme aamun ihan rauhassa. Teimme huippuaamiaisen täytettyine croissanteineen sekä itsepuristettuine appelsiinimehuineen. Mahat täynnä ja mielet iloisina lähdimme ulkoilemaan. Laskimme vähän aikaa pulkalla piharinteessä, minkä jälkeen kävimme pienellä kävelyllä. Iltapäivällä vierailimme isotätini luona ja illalla lapset kylpivät poreammeessa oikein olan takaa. 

Koko viikon ja viimeisen illan kruunasi rauhallinen ilta Jiin kanssa: söimme avokadopastaa ja nautimme lasit valkoviiniä. Täytyy sanoa, että kotiäitiys loppui ihan mielettömän hyvällä tavalla. Sain viettää aivan mielettömän viikon lasten ja muiden läheisten kanssa, ehdimme tehdä ja nähdä vaikka mitä ja tuntui, että aikaa oli ollut riittävästi tehdä kaikkea. Kaikki asioidenhoito ja velvollisuudet jäivät yhdeksi viikoksi sivuun ja keskityin vain olennaiseen.

#126: Back in business

Oi voi, heti kärkeen suuret pahoittelut hiljaiselosta! Niin meni viimeinen viikkoni kotiäitinä, että heilahti. En ehtinyt konetta avaamaan kertaakaan. Harmitti, etten saanut blogia eteenpäin yhtään, mutta vietin aivan ihanan viikon lasten kanssa! Vaikka synkimpinä hetkinä töihin paluu on tuntunut ihan mieleiseltä vaihtoehdolta, kyllä viime viikon jälkeen työelämään siirtyminen tuntui äärettömän haikealta ja raskaalta. Vaikka elämä hetkittäin on raskasta ollut, niin kyllä minä mieluummin lasten kanssa kotona olisin.

Alkuviikosta Ama tosin ilmoitti yllättäen, että on jo pidempään odotellut töihin lähtöäni ja että on paljon kivampi jäädä isin kanssa kotiin. Eilisiltana Ama kuitenkin tarttui tiukasti kaulaani kiinni ja sanoi: ”äiti, tykkään sinusta ihan hirveän paljon ja minulle tulee paha mieli, kun lähdet töihin.” Siinä sitten vetistellen siirryin omaan sänkyyn ja yritin kerätä voimia seuraavaan aamuun.

Jos jotain olen työelämästä kaivannut, niin sitä, että Jii huolehtii yöheräämisistä ja minä saan nukkua. Ette arvaa, kuinka odotin viime yötä ja täydellisiä, pitkiä yöunia. Ja hukkaanhan se meni se haaveilu. Ensimmäiset kaksi tuntia nukuin oikein makeasti. Sen jälkeen heräsin, kun Olia itki eikä löytänyt tuttia. Aikani tökin Jiitä hereille ja Jii laahusti auttamaan Oliaa tutin metsästämisessä. Minulla oli kuitenkin vielä viisi ruhtinaallista tuntia yöunta jäljellä.

En ehtinyt unen päästä saada kiinni, kun alkoi jumalaton ryske. Luulin trombin iskeneen taloomme ja odotin vain seinien rysähtävän. Ikkunoista näin, kuinka katolta rysähti tonneittain lunta terassille. Tai ainakin tonnin verran. Tai ainakin tosi paljon. Säikähdyksestä johtuneesta adrenaliinipiikistä johtuen uni ei heti tullut silmään. Vielä oli kuitenkin hyvin aikaa nukkua. 

Lumitonniset (en noussut yöllä kuvaamaan 😁)

Aikani pyörin, kunnes lopulta nukahdin. Hetken päästä Olialla oli taas tutti hukassa. Kun Olia rauhoittui, alkoi Ama itkeä. Jii laahusti jälleen lastenhuoneeseen ja minä makasin kattoa tuijotellen. Myyntimies pyöri mielessä ja vaikka kuinka yritin tunkea kuvatuksen mielestäni, Myyntimies änki ajatuksiini väkisinkin. Jii tuli takaisin ja jatkoi kuorsaamista. Minä pyörin ympyrää. Vielä neljä tuntia aikaa nukkua. Lopulta nukahdin.

Ja jälleen heräsin jumalattomaan rytinään, kun lunta tuli toinen mokoma voimalla alas katolta. Mietin, miten monta sydänkohtausta ihminen kestää yhden yön aikana. Sydän hakkasi miljoonaa ja yritin taas jatkaa unia. Heräämiseen vielä kolme tuntia, hyvin ehtii vielä nukkua. Olin juuri vaipumassa uneen, kun kuulin pienten askeleiden tepastavan lastenhuoneesta sänkymme päätyyn. Ama uikutti hiljaisella äänellä nähneensä pahaa unta. Tökin Jiin hereille ja pyysin, että hän käy peittelemässä Aman. Jii murahti menevänsä, mutta hetken päästä alkoi taas kuorsaus.

Tökin Jiitä uudestaan ja pyysin häntä peittelemään Aman. Jii syöksähti istumaan ja toisteli: ”peittelemään? Joo menen. Peittelemään. Ai mustekalan?” Niin tai Aman, vastasin. Ja niin he hävisivät lastenhuoneeseen. Oliakin ehti hukkaamaan tuttinsa ties monettako kertaa. Kaksi tuntia vielä heräämiseen. Puolen tunnin päästä heräsin ihan vain heräämisen ilosta. Ja taas puolen tunnin. Mutta tunti vielä jäljellä! Kunnes puolen tunnin päästä heräsin. Ja sitten vartin. Ja sitten soi kello ja arvatkaa, väsyttikö! Ei auttanut kuin reippaana käydä rekkain alle – tai aamupalalle.

Aamuhässäkän jälkeen olimme koko porukka valmiina lähtöön. Jii lähti lasten kanssa kohti Aman kerhoa. Minä hyppäsin samaan kyytiin, mutta jäin matkalla bussipysäkille, josta jatkoin joukkoliikennettä kannattaen kohti toimistoa. Bussissa Myyntimies tunki taas ajatuksiini ja hänen tapaamisensa alkoi hieman mietityttää. Päätin kuitenkin, että hän on niin monta päivää elämästäni saanut viime vuonna pilattua, että tätä päivää hän ei pilaa. Reippain mielin astelin toimistoon ja ilokseni tapasin heti läheisimmät työkaverini – Myyntimiestä ei näkynyt enkä hänen kanssaan koko päivänä tekemisiin joutunut.  

Päivä kului pitkälti kuulumisia vaihdellessa ja toimiston uuteen järjestykseen totutellessa. Ilokseni huomasin, että toisin kuin Aman jälkeen palatessani, tällä kertaa työnantaja jopa muisti palaamiseni. Minulle oli varattu työpiste, minulle oli hankittu tietokone ja ainakin osa tiesi, että palasin. Kaksi vuotta sitten edes oma esimieheni ei muistanut paluutani ja ensimmäinen päivä kului rakentaessa varastona käytetystä huoneesta työpistettä itselleni. Näköjään palautteesta oli jotain otettu opiksi.

Lounaalla kävin parhaan työkaverini Iiriksen kanssa ja kyllä oli näitä lounaita ollut ikävä! Oli ihana vaihtaa kuulumisia italialaisessa ravintolassa merenrannan tuntumassa. Siinä määrin oli vieras käsite tuo ”lämmin ruoka”, että poltin tietysti suuni ensimmäisen suupalan kanssa. Vähemmän on tarvinnut viime aikoina liian kuumaa ruokaa nauttia – yleensä ruoka on pyörinyt mikrossa pariinkin otteeseen, mutta suuhun asti ehtiessään on aina ehtinyt kylmenemään.

Ensimmäinen työpäivä on nyt takana ja ihan hyvillä mielin jatkan tästä eteenpäin. Myyntimies tulee vastaan sitten jonain päivänä, mutta en aio sitä etukäteen murehtia. Päivitän tällä viikolla vielä lyhyesti tunnelmia viime viikolta, mutta nyt keskityn taas viettämään iltaa lasten ja Jiin kanssa. Alkaa oikeasti tuntua aika kivalta tämä elämä. Energistä viikkoa kaikille!

#125: Viimeinen viikkoni kotiäitinä

Eilen se alkoi: näillä näkymin elämäni viimeinen viikkoni kotiäitinä. Aion ottaa viikosta kaiken irti ja nauttia ajasta lasten kanssa. Aion myös blogissa keskittyä tämän viikon elämäämme ja kertoa, mitä kaikkea olemme puuhanneet. Jos joku päivä en ehdi kirjoittamaan, sitten en ehdi.

Hetkittäin mieleen yrittää hiipiä ajatus kuluneesta vuodesta; millainen oli viimeinen vuoteni lasten kanssa kotona. En voi antaa ajatukselle enempää tilaa, sillä se saisi minut surulliseksi. Viimeinen vuoteni on mahtunut aika pitkälti 125 blogikirjoitukseen ja kuten kaikki ovat nähneet, niissä on keskitytty valitettavan paljon kaikkeen muuhun kuin lapsiin. En pureudu tässäkään siihen sen enempää vaan yritän pitää mielessä hyvät hetket ja ylipäänsä sen, että minulla on ollut mahdollisuus olla lasten kanssa kotona. Heh.. Niin no, kotona ja kotona. 

Ajatus töihin paluusta tuntuu jännältä. En (ainakaan vielä) ole kovin ahdistunut tai suruissani siitäkään. Jii jää lasten kanssa kotiin ainakin syksyyn asti, joten tiedän, että lapsilla on varmasti hyvä olla töihin paluustani huolimatta. Ensi viikolla tapaan kuitenkin Myyntimiehen – ensimmäistä kertaa kaupanteon jälkeen. En oikein tiedä, mitä olen asiasta mieltä. En ole oikein mitään mieltä. Toimitusjohtajamme on jaksanut soitella ja kysellä, miten aion töissä pärjätä. En jaksa olla siitäkään oikein mitään mieltä. Asia ei mielestäni kuulu toimitusjohtajallemme mitenkään.

Taas minä jauhan Myyntimiehestä, kun piti lapsiin keskittyä. Maanantaina vietimme leffapäivää. Katselemme tosi vähän tv:tä tai elokuvia ylipäänsä ja oli hauska viettää täysin erilainen päivä. Aloitimme Happy feet -pingviinielokuvalla ja sen perään katsoimme Rion ja Rio 2:n. Leffojen lomassa vähän herkuttelimme. On kyllä jännä huomata, miten monissa piirretyissä riittää katsottavaa ja hauskuutta kaikille. Ehkä niin on ollut aina, mutta silloin pienenä ei itse tajunnut niitä vanhemmille tarkoitettuja vitsejä.

Ankean ja harmaan ajanjakson jälkeen ulkonakin näytti tänään iloisemmalta, kun tuli vähän lunta. Kävimme illalla koko porukalla pienellä pulkkalenkillä, vaikka vähän yli-innokastahan se oli: kivet kirskuivat pulkkien pohjassa, mutta lapsilla oli hauskaa ja se oli pääasia. Tänään on ohjelmassa Messukeskuksen pop-up sisähuvipuisto eli Pomppulinnataivas. Siitä tarinaa sitten huomenna.