#126: Back in business

Oi voi, heti kärkeen suuret pahoittelut hiljaiselosta! Niin meni viimeinen viikkoni kotiäitinä, että heilahti. En ehtinyt konetta avaamaan kertaakaan. Harmitti, etten saanut blogia eteenpäin yhtään, mutta vietin aivan ihanan viikon lasten kanssa! Vaikka synkimpinä hetkinä töihin paluu on tuntunut ihan mieleiseltä vaihtoehdolta, kyllä viime viikon jälkeen työelämään siirtyminen tuntui äärettömän haikealta ja raskaalta. Vaikka elämä hetkittäin on raskasta ollut, niin kyllä minä mieluummin lasten kanssa kotona olisin.

Alkuviikosta Ama tosin ilmoitti yllättäen, että on jo pidempään odotellut töihin lähtöäni ja että on paljon kivampi jäädä isin kanssa kotiin. Eilisiltana Ama kuitenkin tarttui tiukasti kaulaani kiinni ja sanoi: ”äiti, tykkään sinusta ihan hirveän paljon ja minulle tulee paha mieli, kun lähdet töihin.” Siinä sitten vetistellen siirryin omaan sänkyyn ja yritin kerätä voimia seuraavaan aamuun.

Jos jotain olen työelämästä kaivannut, niin sitä, että Jii huolehtii yöheräämisistä ja minä saan nukkua. Ette arvaa, kuinka odotin viime yötä ja täydellisiä, pitkiä yöunia. Ja hukkaanhan se meni se haaveilu. Ensimmäiset kaksi tuntia nukuin oikein makeasti. Sen jälkeen heräsin, kun Olia itki eikä löytänyt tuttia. Aikani tökin Jiitä hereille ja Jii laahusti auttamaan Oliaa tutin metsästämisessä. Minulla oli kuitenkin vielä viisi ruhtinaallista tuntia yöunta jäljellä.

En ehtinyt unen päästä saada kiinni, kun alkoi jumalaton ryske. Luulin trombin iskeneen taloomme ja odotin vain seinien rysähtävän. Ikkunoista näin, kuinka katolta rysähti tonneittain lunta terassille. Tai ainakin tonnin verran. Tai ainakin tosi paljon. Säikähdyksestä johtuneesta adrenaliinipiikistä johtuen uni ei heti tullut silmään. Vielä oli kuitenkin hyvin aikaa nukkua. 

Lumitonniset (en noussut yöllä kuvaamaan 😁)

Aikani pyörin, kunnes lopulta nukahdin. Hetken päästä Olialla oli taas tutti hukassa. Kun Olia rauhoittui, alkoi Ama itkeä. Jii laahusti jälleen lastenhuoneeseen ja minä makasin kattoa tuijotellen. Myyntimies pyöri mielessä ja vaikka kuinka yritin tunkea kuvatuksen mielestäni, Myyntimies änki ajatuksiini väkisinkin. Jii tuli takaisin ja jatkoi kuorsaamista. Minä pyörin ympyrää. Vielä neljä tuntia aikaa nukkua. Lopulta nukahdin.

Ja jälleen heräsin jumalattomaan rytinään, kun lunta tuli toinen mokoma voimalla alas katolta. Mietin, miten monta sydänkohtausta ihminen kestää yhden yön aikana. Sydän hakkasi miljoonaa ja yritin taas jatkaa unia. Heräämiseen vielä kolme tuntia, hyvin ehtii vielä nukkua. Olin juuri vaipumassa uneen, kun kuulin pienten askeleiden tepastavan lastenhuoneesta sänkymme päätyyn. Ama uikutti hiljaisella äänellä nähneensä pahaa unta. Tökin Jiin hereille ja pyysin, että hän käy peittelemässä Aman. Jii murahti menevänsä, mutta hetken päästä alkoi taas kuorsaus.

Tökin Jiitä uudestaan ja pyysin häntä peittelemään Aman. Jii syöksähti istumaan ja toisteli: ”peittelemään? Joo menen. Peittelemään. Ai mustekalan?” Niin tai Aman, vastasin. Ja niin he hävisivät lastenhuoneeseen. Oliakin ehti hukkaamaan tuttinsa ties monettako kertaa. Kaksi tuntia vielä heräämiseen. Puolen tunnin päästä heräsin ihan vain heräämisen ilosta. Ja taas puolen tunnin. Mutta tunti vielä jäljellä! Kunnes puolen tunnin päästä heräsin. Ja sitten vartin. Ja sitten soi kello ja arvatkaa, väsyttikö! Ei auttanut kuin reippaana käydä rekkain alle – tai aamupalalle.

Aamuhässäkän jälkeen olimme koko porukka valmiina lähtöön. Jii lähti lasten kanssa kohti Aman kerhoa. Minä hyppäsin samaan kyytiin, mutta jäin matkalla bussipysäkille, josta jatkoin joukkoliikennettä kannattaen kohti toimistoa. Bussissa Myyntimies tunki taas ajatuksiini ja hänen tapaamisensa alkoi hieman mietityttää. Päätin kuitenkin, että hän on niin monta päivää elämästäni saanut viime vuonna pilattua, että tätä päivää hän ei pilaa. Reippain mielin astelin toimistoon ja ilokseni tapasin heti läheisimmät työkaverini – Myyntimiestä ei näkynyt enkä hänen kanssaan koko päivänä tekemisiin joutunut.  

Päivä kului pitkälti kuulumisia vaihdellessa ja toimiston uuteen järjestykseen totutellessa. Ilokseni huomasin, että toisin kuin Aman jälkeen palatessani, tällä kertaa työnantaja jopa muisti palaamiseni. Minulle oli varattu työpiste, minulle oli hankittu tietokone ja ainakin osa tiesi, että palasin. Kaksi vuotta sitten edes oma esimieheni ei muistanut paluutani ja ensimmäinen päivä kului rakentaessa varastona käytetystä huoneesta työpistettä itselleni. Näköjään palautteesta oli jotain otettu opiksi.

Lounaalla kävin parhaan työkaverini Iiriksen kanssa ja kyllä oli näitä lounaita ollut ikävä! Oli ihana vaihtaa kuulumisia italialaisessa ravintolassa merenrannan tuntumassa. Siinä määrin oli vieras käsite tuo ”lämmin ruoka”, että poltin tietysti suuni ensimmäisen suupalan kanssa. Vähemmän on tarvinnut viime aikoina liian kuumaa ruokaa nauttia – yleensä ruoka on pyörinyt mikrossa pariinkin otteeseen, mutta suuhun asti ehtiessään on aina ehtinyt kylmenemään.

Ensimmäinen työpäivä on nyt takana ja ihan hyvillä mielin jatkan tästä eteenpäin. Myyntimies tulee vastaan sitten jonain päivänä, mutta en aio sitä etukäteen murehtia. Päivitän tällä viikolla vielä lyhyesti tunnelmia viime viikolta, mutta nyt keskityn taas viettämään iltaa lasten ja Jiin kanssa. Alkaa oikeasti tuntua aika kivalta tämä elämä. Energistä viikkoa kaikille!