#133: Ennen ja jälkeen: Lasten makuuhuone

Nyt pääsen vihdoin esittelemään teille ennen ja jälkeen kuvia kodistamme. Kyllä ehtikin käydä ahdistavaksi tämä elämä! Kaikki vanhemmat kuvat olen ehtinyt siivota puhelimesta ja ne ovat tallessa ulkoisella kovalevyllä. Ulkoinen kovalevy sisältää muutenkin koko elämäni, joten pienen pieni ahdistus alkoi hiipiä pääkoppaan, kun ei kovalevy ollut omalla paikallaan työhuoneessa.

Se on kuitenkin sen verran iso mötikkä, että en pienestä hätkähtänyt: ei kukaan voi hukata kokonaista kovalevyä enkä minä nyt ainakaan! Kun sitä ei vielä tänä aamunakaan löytynyt mistään, sydän alkoi jättää muutamia lyöntejä väliin. Muistin sitten, että kovalevy oli jossain vaiheessa mukana äidin luona. Soitin äidille ja kysyin, onko ulkoista kovalevyä näkynyt. Tehtävä ei ollut ihan helppo, sillä äidin tietokoneenkäyttötaidot rajoittuvat koneen avaamiseen ja sulkemiseen sekä sähköpostiin kirjautumiseen – eivätkä nekään aina suju. Yritin kovasti selittää, miltä kovalevy näyttää, mutta haastavaahan se oli.

Pyysin äitiä katsomaan portaiden alla olevan lipaston laatikot sekä yläkerran kaapit: onko siellä jotain, jonka olemassaolosta äiti ei tiedä mitään. Ohje ei ollut kaikkein selkein, sillä äiti on säilönyt kymmeniä laturi- ja johtohässäköitä juuri portaiden alle laatikoon ja vuorotellen ehdotti kaikkea muuta kuin minun kovalevyäni. ”Ei, se ei ole Playstation 2. Löytyisikö jotain muuta?”

Kerroin, että kyseessä on äidin käsilaukun kokoinen musta mötikkä, josta lähtee kaksi johtoa. Äiti kävi paikat läpi ja ilmoitti, ettei löytynyt. Aloin panikoida tosissani ja kävin kolmatta kertaa läpi koko oman kodin. Ei jälkeäkään. Äiti mainitsi aiemmin ohimennen, että siskoni on menossa käymään. En ihan vakuuttunut äidin etsintätaidoista, joten soitin Ässälle ja pyysin, että hän käy samat paikat läpi ja etsii kovalevyni. Ässä ei voinut käsittää, että olen voinut hukata sen – en minäkään. Enkä voinut uskoa korviani, kun Ässä ilmoitti, ettei se ole äidin luona.

Pitkin päivää mielensyövereistä nousi mieleen erilaisia asioita, jotka kovalevyn myötä olisivat poissa: matkakuvat 10 vuoden ajalta, Aman vauvakuvat ja videot vauva-ajalta, elämän tärkeimmät asiakirjat, elämäni kasassa pitävät excelit, kaikki… En enää ymmärtänyt, missä se olisi voinut olla. Jii sanoi ääneen saman, jota pelkäsin: se on muuttorumban aikana ollut jossain kassissa, joka on päätynyt roskikseen. Näin sieluni silmin mustan Buffaloni rikkoutuneena ja jäätyneenä kaatopaikalla miljoonien jätetonnien alle hautautuneena. Siellä lepäsi koko elämäni muistoineen päivineen.

Joku intuitio pakotti minut lopettamaan työt tältä päivältä jo kolmen aikoihin ja ilmoitin Jiille, että ajan äidille hakemaan kovalevyni kotiin ja jatkan töitä vielä illalla. Äidin luona suunnistin suoraan portaiden alle lipaston laatikoihin ja kukas se siellä makasikaan: rakas Buffaloni ❤ Äiti ei syystä tai toisesta ollut juuri kyseistä laatikkoa avannut ja Ässän koottuja selityksiä en ole vielä edes kuullut, mur. Kiitos näistä rytmihäiriöistä.

Ja mitä tästä opimme: älä koskaan säilytä kaikkea tärkeää vain yhdessä paikassa. Kyllä minulla suurimmaksi osaksi on varmuuskopioita muuallakin, mutta ei kaikesta – kuten esimerkiksi näistä asuntokuvista. Buffalollakin alkaa olla ikää ja kauhulla odotan, milloin sen maallinen taival päättyy. Toistaiseksi en ole keksinyt järkevää säilytystapaa noin suurelle datamäärälle, joten ehdotuksia otetaan vastaan.

Mutta nyt asiaan: Aloitetaan kuvailut yläkerrasta ja sieltä lasten makuuhuoneesta eli Aman sanoja lainaten nukkuhuoneesta. Huoneeseen ei tehty muuta remonttia kuin seinien maalaus. Aman sängyn viereinen seinä hajosi kylpyhuoneen purkutöissä eli se paikattiin ja maalattiin uudestaan urakoitsijan toimesta.

Huone ennen: 

 

Huone jälkeen: 

 

 

#132: Kysely lukijoille

Rakkaat lukijat, tähän väliin haluaisin kysyä mielipidettänne blogin jatkosta. Alkuperäinen idea oli dokumentoida asuntokauppaan, vesivahinkoon ja sen kunnostamiseen liittyviä asioita. Asuntokauppariita toki jatkunee vielä jollain tasolla, mutta muut asiat on aika pitkälti käsitelty. Nyt olenkin vähän hukassa muun kirjoittamisen kanssa: tässäkö se nyt oli. Vai jatkanko kirjoittamista jatkossakin? Ja jos jatkan, teenkö sen tähän blogiin vai pitäisikö aloittaa kokonaan uusi?

Kukaan ei varmasti asiaan tiedä paremmin vastausta kuin te uskolliset lukijat. Kommentoi siis alle (tai Facebookiin / sähköpostilla), jos sinulla on mielipide kirjoitusten suhteen tulevaisuudessa. Olen hyvin kiitollinen jokaisesta vastauksesta, jonka ehditte ja jaksatte antaa. Kommentin voi jättää myös anonyyminä.

Ennen ja jälkeen kuviin pääsemme heti seuraavan tekstin myötä ja yritän saada sen julkaistua vielä tänään, ihan viimeistään huomenna.

Terveisesi minulle HomeStory-blogin jatkoon liittyen:

       A)      Eiköhän tämä ollut tässä, keksi itsellesi joku uusi harrastus

       B)      Kiitos tästä, mutta jatkossa riittää, että päivität vain asiaan liittyvät kuulumiset

       C)      Jatka ihmeessä kirjoittamista, mutta tee se uudessa blogissa ja pyhitä tämä alkuperäiselle tarkoitukselleen

       D)      Jatka ihmeessä kirjoittamista tutun ja turvallisen blogin alle

       E)      Jotain muuta, mitä:

#131: 15. päivä ❤

Tapasimme Jiin kanssa ollessamme 17-vuotiaita. Siihen aikaan jokainen yhdessä vietetty kuukausi tuntui saavutukselta. Tapasimme 15.3.2003 ja juhlimme ensimmäistä kuukausipäivää 15.4. syömällä ravintolassa. Aika pian keksimme juhlistaa yhdessäoloa joka 15. päivä käymällä eri maalaisissa ravintoloissa syömässä. Perinne jatkui ensimmäisen vuoden, mutta aika pian alkoi tuntua, että syömässä sai käydä koko ajan. Harvensimme käyntejä ja päätimme juhlia vain puolivuosittain. Viiden vuoden jälkeen puolivuotisiakin alkoi tulla jatkuvalla syötöllä ja nyt melkein 14 vuoden jälkeen voi todeta, että elämä on melkein yhtä juhlaa, kun vuosipäivän lisäksi on kihla- ja vihkipäivätkin juhlittavana.

Aman syntymän jälkeen elämä muuttui kertaheitolla ja yhtäkkiä meitä olikin kahden sijasta kolme. Yhteinen aika katosi ja keskityimme vain pieneen nyyttiimme. Väsyneinä pyöritimme arkea ja parisuhde jäi jonnekin taustalle. Elvytimme 15. päivä -juhlinnat uudestaan. Emme suinkaan lähteneet aina juhlimaan 15. päivä, mutta noina päivinä otimme aikaa vain itsellemme. Läheiset huolehtivat Aman hoidosta ja me kävimme kävelyllä, elokuvissa tai vaikka konsertissa. Jatkoimme perinnettä myös Olian tulon jälkeen, vaikka aluksi 24/7 huutavaa pakettia oli astetta haastavampi saada hoitoon.

Muutto- ja remonttirumbassa oman ajan ottaminen siirtyi jälleen syrjään. Olimme muutaman kerran sopineet, että ensi kuussa vietämme 15. päivän, vaikka mikä olisi. Mutta ei ollut vain kerta eikä kaksi, kun totesimme, että hoidetaan nyt tämä ja tämä kiireinen asia alta pois, ehdimme remontin jälkeen viettää aikaa yhdessä. Loppupeleissä nuo päivät olisivat ehkä antaneet voimia enemmän ja auttaneet vesivahinkohässäkän joutuisuutta kokonaisuutena paremmin kuin syrjään siirretty yhteinen aika.

Viime marraskuussa elvytimme perinteen [kuudennen kerran?] ja nyt siitä pidetään kiinni. Sovimme, että Jii hoitaa parittomat kuukaudet ja minä parilliset. Vastuuvuorossa oleva hoitaa lapsille hoitopaikan ja päättää, mitä teemme. Sen ei vieläkään tarvitse olla mitään ihmeellistä, pelkkä yhteinen iltalenkki voi riittää. Mutta pieni yhteinen hengähdystauko pidetään ja molemmat tietävät varata illan yhdessäoloon.

Sotkimme systeemin heti alkuun, sillä minä vastasin niin marras- kuin joulukuunkin ohjelmasta. Marraskuun 15. päivä Jiin äiti ja isä tulivat meille hoitamaan lapsia ja me lähdimme syömään ja elokuviin. Tuntui aivan uskomattomalta syödä ruoka lämpöisenä ilman että koko ajan joku oli syöksymässä syöttötuolista pää edellä lattiaan tai kaatamassa maitoa omalle ja naapurin lautaselle. Annoksessani olleet kurkku ja tomaatti maistuivat taivaallisilta – en muistanut, milloin olin viimeksi saanut nauttia itse oman annokseni tuoreet lisukkeet. Elokuvana oli Luokkakokous 2, jota en sen enempää tässä lähde arvostelemaan. Elokuvaa tärkeämpää oli aika, jonka saimme istua paikoillaan, ihan vierekkäin.

Kreikkalaisessa ravintolassa

Joulukuussa järjestin illanvieton yllätyksenä. Ässällä oli syntymäpäivä lokakuussa, mutta en keksinyt järkevää lahjaa enkä kaiken hässäkän keskellä siihen pystynyt keskittymäänkään. Jii ja Ässä tykkäävät pelata Playstationilla erilaisia seikkailupelejä ja siitä sain idean, että otamme poikkeuksellisesti Ässän mukaan juhlapäiväämme.

Aloitimme Tuomaan markkinoilta, jossa söimme aivan mielettömän mainiot Social Foodin hampurilaiset. Ystäväni Maj-Lee oli hampurilaisia muutamaan otteeseen mainostanut ja täytyy sanoa, että hampurilainen oli aivan mieletön makuelämys. Suosittelen ehdottomasti maistamaan, jos törmäätte Social Foodin ruokakärryyn jossain.

Vatsat täynnä erinomaista purilaista jatkoimme matkaa EscapeRoomiin. Escape Room tarjoaa tosielämän seikkailupelejä. Porukka lukitaan huoneeseen ja porukalla on 60 minuuttia aikaa löytää ulos ratkaisemalla arvoituksia, tehtäviä ja mysteerejä. Tehtävät eivät vaadi fyysistä voimaa vaan haastavat mielikuvitusta ja päättelykykyä. Vihjeiden löytäminen ja yhdistäminen onnistuvat valppauden, yhteistyön ja luovan ajattelun voimin.

Valitsin peliksemme virtuaalipeli Dark Mindin. Kyseessä oli virtuaalipakohuonepeli, joka poikkesi perinteisestä seikkailupelistä. Pelin aikana saimme käyttöömme laitteet, joiden avulla liikuimme virtuaalitilassa ja ratkaisimme arvoituksia käsillä, yhteistyöllä ja älyllä. Pelissä olimme osa lääkäritiimiä, jonka piti auttaa poliisia pelastamaan pienen lapsen henki. Psykopaatti oli siepannut tytön ja piilottanut hänet paikkaan, jota kukaan ei tiennyt. Rikollinen itse oli vaipunut koomaan ja tytön olinpaikka oli kätketty syvään sieppaajan mustan mielen syövereihin. Sieppaaja oli kuolemaisillaan ja oli vain tunti aikaa päästä hänen mielensä perukoihin. Pelin tiedoissa varoitettiin, että jos todella pelkää käärmeitä tai hämähäkkejä, peli saattaa tuntua epämukavalta. Ajoittaisten valovälähdysten takia peliä ei myöskään suositeltu epileptikoille.

Pakohuonepeli oli kokemuksena mielenkiintoinen ja oli hauska käydä kokeilemassa, mistä on kyse. Petyin kuitenkin aika paljon ”huippumoderniin tekniikkaan”, jolla peli oli toteutettu. Mielestäni Linnanmäen ensimmäinen 3D-elokuva oli paikoin aidomman tuntuinen kuin nyt koettu virtuaalitodellisuus. Toki näitä ei varmasti voi verrata enkä tällaisista virtuaalimaailmoista ymmärrä yhtään mitään, mutta jos 15 vuotta sitten koin olevani hetkittäin aidosti dinosaurusten keskellä, olisin toivonut tekniikan menneen niin paljon eteenpäin, että pelissä olleet vuoristoradat tai lentäminen olisivat tuntuneet edes hetkittäin aidoilta.

Myös juoni jäi kovin ohueksi. Esittelyn perusteella aineksia olisi voinut olla vaikka mihin ja hetkittäin jopa mietin ennen pelin alkua, että uskallanko edes lähteä kokeilemaan – mitä jos peli on niin kammottava ja aidon tuntuinen, että sekoan. Heitellessäni valopalloilla jättiläiskokoisia hämähäkkejä minua ennemmin kuitenkin nauratti kuin pelotti. Ja tällaiselle arkajalalle, joka ei koskaan katso kauhuelokuvia ja tavallisissakin elokuvissa kurkkii sormien välistä pelottavammat kohtaukset, se kyllä sopi. Moni kauhusta pitävä saattaisi kyllä pettyä vieläkin enemmän.

Moni on kysellyt, suosittelisinko peliä. Tavallaan kyllä ja tavallaan en. Kokemuksena se on kokeilemisen arvoinen, mutta juonelle ja toteutukselle ei kannata liikaa kasata odotuksia. Itse odotan kyllä mielenkiinnolla tekniikan kehittymistä ja haluan käydä kokeilemassa myös näitä perinteisiä pakohuonepelejä, ilman virtuaalimaailmaa. 

Tänään nautiskelimme rauhallisesta aamusta perheen kesken. Ama ja Jii puristivat appelsiinimehua, joka maistuu kyllä joka kerta niin raikkaalle. Lapset söivät puuroa ja Jii leipää. Minä olen alkanut tehdä tosi paljon aamupalasmoothieita, kun ei oikein mikään perinteinen aamupala enää maistu. Smoothiet taas ovat helppoja ja terveellisiä ja ainesosia vaihtelemalla joka päivä vähän erilaisia. 

Päivällä kävimme pyörähtämässä tiedekeskus Heurekassa. Heurekassa pääsee tutustumaan tieteeseen ja teknologiaan hauskalla tavalla itse tehden ja kokeillen. Heurekassa oli tänä viikonloppuna ”Maksa mitä haluat” -viikonloppu. Viikonlopun aikana kävijät maksoivat sisäänpääsystä tiedekeskukseen omantunnon mukaan. Normaalisti liput maksavat 15 ja 22 euroa, mutta viikonlopun aikana lipun sai lunastaa haluamallaan summalla. Moni muukin oli keksinyt lähteä Heurekaan, mutta ihan mukava vierailu saatiin aikaiseksi.

Tarinan opetus taisi hukkua liialliseen höpötykseen omista juhlapäivistämme. Alkuperäinen ajatus oli kertoa oma hyväksi havaitsemamme tapa huolehtia parisuhteesta töiden, pienten lasten ja kaiken muun kiireen keskellä. Toki parisuhdetta tulee vaalia päivittäin eikä toista voi varmasti liikaa arjen keskellä huomioida, mutta suosittelen ehdottomasti tällaisen vakituisen parisuhdepäivän sopimista. Päivä voi olla mikä tahansa, minkä molemmat oppivat muistamaan (ainakin yrittävät). Treffeillä käynnin ei tarvitse olla vain sinkkujen etuoikeus ;)

Eikä päivää tarvitse muutenkaan ottaa turhan vakavasti. Eilen mainitsin Amalle, että huomenna äiti ja isi käyvät illalla jossain, mutta äiti ei vielä tiedä, mitä isi on keksinyt. Jiin pelästyneestä ilmeestä huomasin, että eihän tuo ollut muistanut koko päivää :D

Sovimme kuitenkin, että otamme hetken yhteistä aikaa juoksulenkillä tänään illalla. Heurekasta menimme käymään äidillä ja siellä oli pöytä katettuna, joten lenkille lähtö olisi ollut iso riski niin sydämelle, vatsalle kuin housuillekin. Päätimme siirtää treffit alkavalle viikolle, joten yhteinen ilta ei jää väliin, vaikka hetken siltä näyttikin.

Nyt on aika painua pehkuihin ja kerätä voimia alkavaan työviikkoon. Myyntimiestä en ole vielä nähnyt, mutta huominen aamu alkaa yhteisellä palaverilla. Wish me luck! ;) Pirtsakkaa viikkoa kaikille!

#130: Rehti Myyntimies

Mainitsinkin jo lyhyesti viime viikolla Facebookissa viimeisimmät kuulumiset Myyntimiehen suunnalta. Kun muistellaan Myyntimiehen kauniita korulauseita kaupanteon ajalta: ”Kuseen ette joudu, siitä pidetään yhdessä huoli!” (#18) tai totuudenmukaisia toteamuksia asuntokauppariidan sovitteluyrityksistä: ”Moi, rehdisti on oikea sana, niin minäkin aina toimin!” (#93), niin yllättäen Myyntimiehen lakimies lähestyi viime viikolla lyhyellä ja ytimekkäällä viestillä: Kanta ei muutu, sovintotarjousta ei tule. Sehän oli oikein rehtiä.

Nyt meidän täytyy siis päättää, esitämmekö haasteen tuomioistuimen kautta vai tyydymmekö kohtaloomme. Vaatimuksemme oli puhtaasti meille vahingosta syntyneet kustannukset eli vajaa 20 000 euroa hinnanalennuksena. Summa on kohtuuton siihen nähden, että maksoimme hyväkuntoisesta ja remontoidusta asunnosta keskihintoja korkeamman hinnan ja asunnon kokonaishinta tuli vahingon myötä aivan ylisuureksi. Tuomioistuimeen ei näin pienen summan takia yleensä kuitenkaan suositella lähdettävän.  

Haluaisin antaa asian olla ja siirtyä elämässä eteenpäin. Elämä alkaa vihdoin hymyillä ja koti on saatu kuntoon. Haluanko ehdoin tahdoin jatkaa asian vatvomista ja ottaa elämään ylimääräistä stressiä ja ahdistusta? Jos vastassa olisi kuka tahansa muu, aidosti rehellinen ihminen, antaisin asian varmasti olla. Mutta henkeen ja vereen oikeudenmukaisuutta vaatiessani, en voi hyväksyä, jos Myyntimies pääsee tästä(kin) kuin koira veräjästä. Voiko asuntokaupan yhteydessä todella puhua ihan mitä tahansa joutumatta siitä minkäänlaiseen vastuuseen?

Myyntimies on taitava puhumaan ja hän puhuu hiljaiseksi kenet tahansa. Hän on röyhkeä ja käyttää kyynärpäätaktiikkaa häikäilemättömästi hyväkseen, jos on tarvis. Hän saa ihmiset hiljenemään ja väistymään tieltään. Olen tavannut lukuisia ihmisiä, jotka hiljaa kyräillen perääntyvät ja harmittelevat häviötään ihmetellen samalla, kuinka toinen voi näin härskisti toimia. Sillä tavalla kyllä menestyy, mutta onneksi olen saanut kunnian tutustua vain yhteen tällaiseen ihmiseen. Valitettavan isossa asiassa tosin. 

Kun mietin asioita taaksepäin, vaatimus oikeudenmukaisuuteen ja epäily Myyntimiehen rehtejä tarkoitusperiä vain kasvaa. Myyntimies hoputti asuntokauppoja jopa ahdistavuuteen asti (#13-14) – olisi pitänyt ymmärtää perääntyä. Myyntimies vastusti kuntotarkastusta tosissaan ja loukkaantui, kun kehtasimme sellaista edes esittää (#15). Jopa välittäjäystävänsä vastusti tarkastuksen tekemistä – olisi pitänyt ymmärtää perääntyä. On helppoa olla jälkiviisas, mutta olisi pitänyt ymmärtää jättää kaupat kokonaan väliin, kun selvisi, kenen asunto on kyseessä. En vain pahimmassakaan painajaisessa voinut kuvitella, miten häikäilemättömästi joku voi toimia – ja vielä tuttujen kesken.

Rehtiys nousee ihan uudelle tasolle, kun miettii kaikkea, mitä kaupanteon jälkeen paljastui (#22-23): asunnon siivo, parvekkeen oven edestä piloille mennyt parketti, joka loppuun asti oli jätetty piiloon maton alle, kodinkoneiden todellinen ikä, takkaan tehty remontti, kylpyhuoneen todellinen toteutustapa ja kaikki muut kertomatta unohtuneet yllätykset. Parketin kunto tai kylpyhuoneen remontointitapa olisi mielestäni pitänyt tuoda ilmi vähintään kuntotarkastuksessa tarkastajan kysyessä havaintoja ongelmista tai remontin toteutuksesta. Nielemmekö nämä ja harmittelemme omaa tyhmyyttämme, kun lähdimme alun perinkään Myyntimiehen kanssa kauppoja hieromaan? Vai yritämmekö tuomioistuimen välityksellä osoittaa Myyntimiehelle, että elämässä joutuu joskus kantamaan myös vastuuta sanomistensa ja tekemistensä myötä?

Olisiko tuomioistuinkin vain taistelua tuulimyllyjä vastaan? Myyntimies on jo alkanut kerätä todisteita ja todistajia mahdollista raastupaa varten. Hallituksen puheenjohtaja (nyt siis jo edellinen sellainen), lipsautti Myyntimiehen ottaneen yhteyttä ja vaatineen lausuntoa pilalle menneen parketin osalta.

Kaupanteon yhteydessä välittäjä antoi meille yhtiötä koskevan 10-sivuisen kuntoraportin, josta Myyntimies oli unohtanut kertoa (mitään remonttejahan ei ollut hänen mukaansa tulossa vuosiin). Raportissa todettiin terassin kautta pääsevän kosteutta asuntoon ja alakerran autotalliin, mikä korjaantuu korottamalla terassin oven kynnystä. Pyysimme kolme viikkoa muuton jälkeen taloyhtiötä korjaamaan kynnyksen, jotta parketin kastuminen saadaan loppumaan ja voimme korjata vaurioituneen osan lattiasta.

Puheenjohtaja kävi katsomassa ongelmaa ja totesimme yhdessä, että ongelma ei johdu kynnyksestä: vesi ei tule kynnyksen yli, sillä kynnys on täysin kuiva. Puheenjohtaja kertoi tässä kohtaa ensimmäistä kertaa terasseihin kohdistuvasta laajemmasta korjaustarpeesta. Kosteutta pääsee kuulemma useista eri kohdista ja on vain ajan kysymys, milloin joku terasseista pettää ja joku asunnoista kärsii vesivahingosta ja isosti.

Saimme yhdeltä urakoitsijalta budjettihinnan työlle. Yksin meidän osuutemme tuosta olisi tuon arvion mukaan 50 000 euroa – siinä sitä tuli kynnyksen korottamiselle hintaa. Ilmoitimme Myyntimiehelle lakimiehemme välityksellä, että tulemme vaatimaan myös näitä kuluja, mikäli ne todella tulevat olemaan tätä luokkaa. Meille oli kyllä kerrottu ongelmasta, mutta meille esitetty korjaustapa oli kaikkea muuta kuin kokonaisvaltainen uudistaminen.  

Myyntimies oli vaatinut puheenjohtajalta kirjallista lausuntoa, jonka mukaan taloyhtiö ei ole todennut ongelman korjaantuvan ainoastaan kokonaisvaltaisella terassiremontilla, vaikka meille asia on näin esitetty. Ja puheenjohtaja oli tällaisen lausunnon myös kirjoittanut. Ihmettelin asiaa suuresti, johon puheenjohtaja totesi, että voimmehan me sen kynnyksen korjata, jos niin vaadimme. Ihmettelin, että eihän ongelma sillä korjaannu, kuten hän oli todennut. Ei niin, mutta kun meille on näin kerrottu, niin tokihan se korotus voidaan tehdä.

Maalaisjärjellä ajateltunahan tämän pitäisi olla selvä case: myyjä vastaa, mikäli kaupankohde ei vastaa sovittua. Asuntokaupassa myyjä vastaa myös piilevistä virheistä, vaikkei olisi niistä tiennyt. Mutta jos vastassa on ihminen, joka keksii mitä mielikuvituksellisimpia valheita pelastaakseen oman nahkansa, puhuu valheita silmää räpäyttämättäkään ja saa ihmiset todistamaan sekä käyttäytymään itselleen edullisesti, niin onko meillä mitään toivoa?

#129: Elämä muutoksessa

Omistin viimeisen kotiäitiviikkoni lapsilleni, mutta hieman otin siinä sivussa myös omaa aikaa. Tällä viikolla alkanut työelämä pakotti vilkaisemaan peiliin edes sivusilmällä ja olihan se aika kauhistus, mikä sieltä peilistä takaisin kurkkasi.

Minua ei koskaan ole kiinnostanut meikkaaminen, muoti tai laittautuminen läheskään siinä määrin kuin monia muita saman sukupuolen edustajia. Ja voitte olla varmoja, että viimeisen vuoden aikana se on kiinnostanut entistäkin vähemmän. Jos sain nukkua vartin pidempään lähtemällä ilman meikkiä liikenteeseen, niin ihan tasan varmasti valitsin sen nukkumisen. Taisin meikata koko viime vuoden aikana alle viisi kertaa. Olisihan se kiva olla aina huolitellun näköinen, mutta kun ei oikein osaa eikä varsinkaan jaksa.

Töissä ei kuitenkaan katsottaisi hyvällä sitä kotoa tuttua väsähtänyttä liimalettistä rupukkaa, joten asialle oli tehtävä jotain. Kuin pienenä vihjeenä sain anopilta joululahjaksi lahjakortin kampaamoon. Ja lahja tuli enemmän kuin tarpeeseen. Tiedättekö, mistä tietää, että on ehkä ihan hyvä aika käväistä kampaajalla? Jos et aikaa varatessasi osaa kertoa kampaajalle, minkä pituiset hiukset sinulla on.

Kampaaja esitti kysymyksen, johon kuin huomaamatta vastasin, että lyhyet. Sitten muistin, että lyhyeksi leikkaamisesta on kulunut jo 2,5 vuotta. Korjasin äkkiä, että ehkä ei sittenkään ihan lyhyet, että vähän pidemmät. Kampaaja oli hieman ihmeissään ja odotti selkeästi jatkoa. Myönsin sitten, että en tiedä, minkä pituiset hiukset minulla on. Puoli vuotta olin joka aamu vetänyt hiukset epämääräiselle ponnarille, ja illalla otin ponnarin pois, jos muistin. Olin toki pessyt hiuksia, mutta keskityin enemmän siihen, että otin pesuainetta oikeasta pullosta.

Tuntui siis aika huikealta istahtaa kampaamon penkkiin viime viikon keskiviikkona. Alle kymmenen kampaamokerran kokemuksella minulle ei omaa luottokampaajaa ole ehtinyt löytyä, mutta lahjaksi tullut lahjakortti rajasi mahdollisuudet yhden ketjun sisään. Ystäväni laittoi minulle valokuvan ehdotuksesta uudeksi tukaksi. Googlettamalla ja muulla some-salapoliisityöllä yritin etsiä pätevän tekijän uudelle lookilleni. Salapoliisityön tuloksena varasin ajan Beauty Hair Sirpa Mansnerin Tanja Suhoselle. Täytyy sanoa, että olin todella tyytyväinen löytööni. Tanja oli ihanan iloinen ja puhelias ja hän taikoi tukkani uuteen uskoon reippaalla otteella. Usein kampaajat ovat niin kovin varovaisia tekemään radikaalimpia muutoksia.

Uuden pään lisäksi kävin laitattamassa kynnet kuntoon. Jos en ole tottunut kampaajalla kävijä, niin vielä vähemmän minulla on rakennekynsiä ollut. Itse asiassa vain kerran. Sekin oli häissämme vuonna 2010. Siskoni Ässä kävi laitattamassa kynnet ja ihastuin niihin. Päätin sitten kokeilla itsekin.

Varasin ajan Loune´s Beautyn Meriliille ja kävin kynsien laitossa viikko sitten tiistaina. Kynsistä tuli ihanat, mutta täytyy myöntää, että vielä viikossakaan en ole ihan tottunut näihin. Tunnen itseni hetkittäin kovinkin avuttomaksi. Työviikkoon lähti kuitenkin ihan eri ihminen ja ihan eri fiiliksellä, mikä vielä viikkoa aiemmin oli. Kummasti se piristää mieltäkin, kun ulkonäkö vähän kohenee.

The old one

The new one

Muutoksen tuulet ne puhaltelivat aamuheräämisiinkin. Voi jestas, että voi olla haastavaa herätä aamulla ajoissa. Olen aina ollut aamuihminen ja usein aloitin työt jo seitsemältä. Kotona ollessa rytmi on mennyt ihan nurin ja heräilimme lasten kanssa puoli yhdeksän aikoihin. Joskus Ama saattoi kömpiä herättelemään minua ennen kahdeksaa ja totesin, että nyt on vielä aamuyö, yritetään nukkua (ei se koskaan läpi mennyt).

Nyt olen yrittänyt herätä kello 7.15, mutta aivan toivotonta. Olen loppuväsynyt enkä ehdi töihin kuin yhdeksän jälkeen. Töissä meinaa uni tulla aina lounastunnille saakka ja vihdoin, kun pääsee vauhtiin, on jo aika lähteä kotiin. Ei tässä nyt vasta ole kuin kolme päivää kokemusta, joten ei pidä vielä heittää kirvestä kaivoon.