Mistä Home Story kertoo?

Blogi alkoi mietteistäni kahden pienen lapsen äitinä, kun vesivahinko ajoi perheemme pois juuri ostetusta asunnosta. Miten vauvaperheen arki sujui vieraissa nurkissa, miten remontti eteni (ja mitä kävi, kun se ei edennyt) ja minkälaisia asioita pitää ja kannattaa ottaa huomioon vastaavassa tilanteessa? Vahinko on korjattu, mutta story goes on...

Ensimmäiset tekstit kertovat unelma-asunnon löytämisestä, asuntokaupoista ja elämästä muuton jälkeen. Tekstistä 29 eteenpäin käsitellään vesivahinkoa ja sen kartoittamista. Tekstistä 54 päästään vahingon korjaamiseen, joka päättyy tekstiin 92, kun urakoitsija jättää avaimet pöydälle. Sen jälkeen (kuten jo vaihtelevasti aiemminkin) käsitellään sekalaisesti vikalistakorjauksia, ongelmia taloyhtiön kanssa, riitaa asunnonmyyjän kanssa ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Tervetuloa mukaan! :)

perjantai 27. tammikuuta 2017

#139: Makuasioita vol. 1


Päätin otsikoida kaikki ruoka-aiheiset postaukset ”Makuasioita”-otsikon alle, jotta aiheeseen liittyvät postaukset ovat selkeämmin löydettävissä. Toissa päivänä jo alustin varsinaista aihetta, mutta en päässyt puusta pitkälle. Tai pitkälle pääsin nimenomaan, mutta en koskaan varsinaiseen aiheeseen.

Jokainenhan meistä on varmasti kuullut ruoan terveellisyyteen ja eettisyyteen liittyen vaikka ja mitä. Tarinaa ja asiantuntijaa on niin moneen lähtöön, että itse koin helpoimmaksi sulkea silmät ja korvat kaikelta papatukselta ja syödä sitä, mitä tarjolla on. Terveellisyyteen liittyen olen ajatellut, että on parempi syödä sentään jotain. Ja toisaalta, jotenkin en ole tullut edes ajatelleeksi, miten kiero elintarviketeollisuus voi olla. Eettisyyteen liittyen en ole kokenut, että voisin valinnoillani juurikaan asioihin vaikuttaa, sillä kaupassa oleva tehotuotettu pihvi on siellä kaupassa, ostin sitä sitten tai en.

Lapsellisia ajatuksia, tiedän. Ruoka on aina ollut minulle vain välttämätön paha henkeni pitimiksi, joten en ole sille liiemmin ajatuksia uhrannut. Syön, koska on pakko. Nautin kyllä hyvästä ruoasta, mutta esimerkiksi maistaminen on minulle ihan yhtä tyhjän kanssa. Kaikissa ohjeissa neuvotaan aina, että maista ruokaa ennen kuin tarjoilet sitä muille. Voin maistaakin, mutta en minä osaa siitä sanoa juuta tai jaata. Luulen saaneeni ruoan valmiiksi, maistan sitä ja totean, että valmista on. Jii tulee maistamaan ja toteaa, että lisää suolaa. Lisään suolaa, maistan ja totean, että parempaa. Nautin kyllä hyvistä makuelämyksistä, mutta yhtä hyvin voin syödä pihvini täysin ilman mausteita ja pitää siitäkin – Jii aina naureskelee mieltymykselleni pelkkään lihan makuun.

Juttu suistuu taas raiteilta, mutta pakko kertoa pari esimerkkiä maistamiseen ja maustamiseen liittyen. Jii opetti minulle alkuaikoina sellaisen herkun kuin nuudeli ja tonnikala. Tosiaan, purkkitonnikalaahan olen kyllä syönyt nyt sen 15 vuotta. Tällä alumiinisella eväkkäällä ei näet ole mitään tekemistä niiden oikeiden meressä uiskentelevien kalojen kanssa. Sieluni silmin näen, kuinka isot kalastusalukset kauhovat sadoittain tonnikalapurkkeja verkkoihinsa Tyynestämerestä. Sitten vain etiketti kylkeen ja kaupan hyllylle. Näppärää.

Jii maustoi sotkun muutamilla mausteilla ja sitruunamehutiivisteellä. Yhtenä päivänä päätin yllättää nälkäisen miehen ja kokkasin maittavan nuudelitonnikala-aterian opinahjosta palaavalle rakkaalle. Noudatin tarkasti mestarin oppeja ja käytin elämäni ensimmäisen kerran pippuria ja sitruunamehutiivistettä. Jii oli otettu valmiista ruoasta, mutta nousi pöydästä maustaakseen ruokaa vielä sitruunalla. Hieman pahastuneena totesin, että siinä kyllä on jo. Jii kohotti kulmiaan ja kysyi, että paljonkin. ”Kolme tippaa”, vastasin.
 
Toinen esimerkki kertoo siitä, miten surkeasti taitoni ovat vuosien aikana kehittyneet. Pari vuotta sitten tein ruoaksi kanawokkia. Olin oppinut, että mausteet ovat terveellisiä ja auttavat painonhallinnassakin. Laitoin oikein ränttäliksi: maustoin niin, että silmiä kirveli, kun pannun ohi käveli. Lopuksi maustoin ruokaa ja suu ilmiliekeissä päätin nostaa pöytään myös kaksi litraa jäävettä pahimpien liekkien ensisammuttamiseksi. Mielenkiinnolla seurasin Jiin ilmettä ensimmäisen haarukallisen osalta. Ilmekään ei värähtänyt. Kysyin, miltä ruoka maistuu. Jii, totesi: ”Ihan hyvää. Jos et pahastu, voisin laittaa vähän sweet & sour -kastiketta makua antamaan”. Teki mieli iskeä sweet & sour -pullo Jiin takaraivosta läpi.

No niin, palataan aiheeseen. En kerta kaikkiaan muista, mistä mielenkiintoni puhtaampaa ruokaa kohtaan viime kesänä heräsi. Muistan vielä aidosti tuon hetken, josta kaikki lähti, mutta en saa päähäni, mistä ensimmäinen ajatus lähti. Se oli kuitenkin ajanjakso, jolloin asuimme siirtolapuutarhamökillä (#63). Havahduin miettimään, mitä oikeastaan syömme. Puutarhassa istuskellessani mietin, mitkä mielettömät mahdollisuudet meillä olisi kasvattaa puhdasta ruokaa mökillä, kun mummikaan ei enää jaksa kasvimaata kuokkia siinä määrin kuin ennen.

Ajatus parempilaatuisen ruoan puolesta jäi ajatuksiini hautomaan. Kuin tilauksesta satuin ohimennen näkemään televisiosta Arman Pohjantähden alla -sarjan jakson, jonka aiheena oli ravinto. Ohjelma keskittyi yleisesti terveyteen ja hyvinvointiin, ja se sai ajattelemaan lisää ruoan vaikutuksesta hyvinvointiin. Kuin johdatuksena silmiini osui vielä kaksi erillistä lehtiartikkelia aiheeseen liittyen.

Vaikka ruoka ei itsessään ole erityisen paljon koskaan kiinnostanut, olen kyllä aina (no en ehkä nuorena) halunnut syödä terveellisesti ja järkevästi. Kaupassa käydessä mielessä oli jo pitkään pyörinyt paljon kysymyksiä. Kevyt- ja terveystuotteita on tarjolla enemmän kuin koskaan, mutta ihmiset jatkavat lihomista. Ruokaa kuskataan tänne pohjolaan maapallon toiselta puolelta myytäväksi pilkkahintaan meille kuluttajille. Samaan aikaan naapurikylän pellolla tuotettu terveempi vaihtoehto maksaa niin paljon, että harva sitä kaupan hyllyltä valitsee. Elinkeino toisensa jälkeen käy kannattamattomaksi ja olemme koko ajan enemmän riippuvaisia tuontiruoasta. Joku tässä kuviossa mättää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti