#141: Oman elämänsä tohtori

Viime viikko kului pääkopan seilatessa sumusäässä. Antibioottikuuri loppui sunnuntaina, mutta pää jatkoi tokkurointiaan. Oli aivan sama, laittoiko kurkusta alas antibiootin, Duactin, Buranan vai suklaakonvehdin; millään ei ollut mitään vaikutusta. Paitsi suklaa maistui hyvältä. Sunnuntai-iltana päänsärky yltyi ihan tajuttomaksi. Nukkumaan mennessä möngersin pitkin sänkyä, kun oli niin paha olla. Teki mieli iskeä pää juuri korjatusta tiiliseinästä läpi.

Pohdin vakavissani jo päivystykseen lähtemistä, mutta päähän sattui yksinkertaisesti niin paljon, että pääkipuisena jonottaminen lääkärin vastaanotolle tuntui kuolemaakin huonommalta vaihtoehdolta. Jossain vaiheessa olin nukahtanut, koska heräsin kahdelta siihen, että Ama seisoi vieressäni. Hän halusi väliimme nukkumaan. Yritin sanoa, että palaisi omaan sänkyyn, mutta pääkipu oli edelleen järjetön. En jaksanut edes puhua vaan annoin Aman kiivetä viereen. Jiin potkiessa toista kylkeä, Aman toista ja pään pitäessä huolen omasta osuudestaan, oli aamulla jälleen energinen ja iloinen fiilis. No ei ollut. Oli varattava uusi aika lääkäriin ja ilmoitettava töihin, että ainakin aamun palaveri jää väliin.

Lääkärinä oli sama ystävällinen neiti kuin viikkoa aiemmin. Hän kyseli kohteliaasti, mikä vaivaa ja kerroin kolmannen kerran pääkivuista ja huimaamisesta. Lääkäri kysyi, vieläkö oli nuhaa. Hölmistyneenä totesin, ettei sitä ollut viikkoa aikaisemminkaan, mistä lääkäri hieman hämmästyi. Kiva, että hän jaksoi viime kerralla keskittyä olennaiseen. Lääkäri kovasti tykkäsi poskiontelodiagnoosistaan ja päätti laittaa minut verikokeisiin ja röntgeniin.

Tutkimusten jälkeen pääsin takaisin lääkärin luo: ”Ei se ollutkaan mikään poskiontelontulehdus”. Sepä kiva. Viime aikoina, kun on muutenkin ollut juttua antibioottien turhasta popsimisesta, niin siinä meni taas yksi kuuri niin, että heilahti. Taas tehtiin tasapainoharjoituksia ja piti tökkiä etusormilla vuoron perään nenän päähän. Osasin hienosti. Osasin niin hienosti, että lääkäri ei enää keksinyt, mikä minua vaivaa.

Kerroin, että nuorempana minulla todettiin muutaman kerran paha migreeni. Lääkäri innostui heti ja kirjasi kaksipäiväisen sairausloman diagnoosiksi migreenin ja iski todistuksen käteeni. Toiseen käteen sain reseptit migreenilääkkeitä ja lihasrelaksantteja varten. Sitten iloiset heipat ja käsky tulla taas keskiviikkona, jos päähän särkee. Sairaudenhoito on mennyt ihan omituiseksi. Nämäkin käynnit ja yli viikon sairauslomapäivät tulivat muutaman satasen työnantajalleni maksamaan. Ja hyöty? Niin, sitä tässä voi ihmetellä.

Koska mitään vakavaa ei tutkimuksissa ilmennyt, päätin diagnosoida ja hoitaa itse itseni. Ensin varasin ajan hierojalle. Luottohierojani Sari Skogster ehti ottaa vielä samalla päivälle minut hierottavakseen. Päivällä nukuin pitkät päiväunet ja illalla kävin hieronnassa. Hartiat eivät olleet jumissa, minkä olin itsekin jo todennut, mutta niskasta löytyi muutamia kireitä kohtia. Sari hieroi tällä kertaa myös purentalihaksia leuan alueelta, sillä epäili minun purevan itseni jumiin. Ja herttinen sentään, että leuka olikin jumissa! Kyllä ihminen on huvittava laitos kaikkine lihaksineen.

Rentouttavan hieronnan jälkeen tulin kotiin, ja Jii oli hoitanut lapset nukkumaan. Hautauduimme sohvatyynyjen väliin katselemaan elokuvaa. Hieronnasta rentoutuneena oma elokuvaelämykseni rajoittui lähinnä alkuteksteihin. Heräsin sitten lopputekstien jälkeen, kun Jii lähti kipuamaan yläkertaan. Oli kuulemma hyvä leffa.

Aamulla heräsin pääkivun lisäksi hammassärkyyn. Hieroja ei varmasti ollut ihan väärillä jäljillä epäillessään öistä narskuttelua. Varasin ajan hammaslääkärille ja pääkivusta kerrottuani pääsin vastaanotolle saman tien. Mitään tulehdusta tai muutakaan akuuttia ongelmaa ei purukalustosta kuitenkaan löytynyt. Hammaslääkäri kuitenkin epäili, että kaikki ongelmat johtuvat purentaongelmista.

Olen pienestä piiperöisestä asti narskuttanut hampaitani niin, että lienee pieni ihme, etteivät kaikki helmihampaat kuluneet pois ennen kolmatta ikävuotta. Narskuttelu on kuulunut tapoihin ihan aikuisikään asti, mutta muutama vuosi sitten keksin oikein mukavan lisän siihen: aloin purra hampaita tiukasti yhteen öisin.

Kaava oli aina sama: ensin piti saada päälle lievä stressitaso ja yöllä aloin purra hampaita yhteen. Pureminen johti siihen, että näin unta, jossa syystä tai toisesta purin hampaita niin kovasti, että lopulta hampaat nirskahtivat räjähtämällä rikki. Hampaita sinkosi ympäriinsä ja suu tulvi verta. Kun tästä suloisesta unesta lopulta heräsin, purin hampaita edelleen niin kovaa yhteen, etten saanut suuta vapautettua.

Pääsin tavasta eroon hammaslääkärin ohjeilla: vaihdoin muun muassa purkan xylitol-pastilleihin ja aloin kiinnittää huomiota siihen, että pidän kieltä vasten kitalakea, jolloin hampaat eivät pääse yhteen. Unet loppuivat ja hampaat säästyivät.

Nyt näyttää siltä, että tapa on tullut takaisin, vaikka en toistaiseksi ole nähnyt hammasunia enkä ole herännyt tolkuttomaan purentaan. Kovasti kuvittelen, että eihän minulla nyt ole stressiäkään, mutta taitaa sitä nyt kuitenkin sitten sen verran olla, että täytyy yrittää purkaa sitä hampaiden kautta. Sillähän se helpottuu juu. Maaliskuussa menen tutkimuksiin, jossa katsotaan, olisiko syytä ottaa yökisko käyttöön.

Päänsärky jäi lieväksi mysteeriksi, mutta toivotaan, että se tästä helpottaa. Nyt käyn kilometrin mittaiseksi paisuneen To Do -listani kimppuun. En ymmärrä, miksi minulla on koko ajan niin paljon tekemättömiä tehtäviä. Tänään jo listalta hoidettu yksi testamentin tiedoksisaannin laadinta, isotädin vakuutusten kilpailutuksen loppuun hoitaminen ja uusien vakuutusten voimaansaattaminen, pankkiin soittaminen, Kiinteistöliiton juristille soittaminen, taloyhtiön lukituksen uusintaan liittyvän tarjouskilpailun hoitaminen ja lukkoliikkeen tapaaminen, yhden kiinteistöyhtymäselvityksen epäonninen selvittäminen. 

Vielä pitäisi laatia taloyhtiön kuukausitiedote, hoitaa muutama hallitusasia, pyytää tarjouksia taloyhtiön pattereiden vaihdosta, käydä läpi taloyhtiön asiakirjoja kymmeneltä vuodelta ja kerätä aineistoa haastehakemusta varten. Ei muilla tunnu päivät täyttyvän tällaisesta ihmehäsäämisestä. Olen kolme kuukautta suunnitellut käyväni pienellä iltakävelyllä, mutta kun ei sitäkään ehdi. 

Pöh, suu suppuun ja tekemättömien hommien kimppuun. Ei ne valittamalla valmistu. Ja käyn tänään vielä kävelylläkin, lupaan teille! :)