seurata ystäväpiiriä, jossa huomattavan moni on tällä hetkellä saman asian äärellä: kotiäitinä vietetty elämänjakso on päättymässä ja paluu työelämään edessä; lapsilla on edessään vähintään yhtä suuri elämänmuutos päiväkotielämän alkaessa. Sosiaalisessa mediassa kysellään neuvoja ja jaetaan vinkkejä ja ilmassa on samaan aikaan niin odotusta, iloa, jännitystä kuin haikeuttakin.
Itse olen ehtinyt palaamaan työelämään lasten jälkeen jo
kaksikin kertaa. Päiväkotielämän alkamista odotellaan kyllä täälläkin, mutta
ensin pitäisi saada päiväkoti valmiiksi. Tilanne ei ole toukokuun jälkeen
muuttunut (#167) eikä kukaan ole meihin enää ollut yhteydessä. Eikä varmaan
olekaan ennen kuin päiväkoti joskus valmistuu ja selviää, miten paljon
päiväkotiin uusia lapsia otetaan. Jii ilmoitti viime viikolla töihin, että
palaa aikaisintaan marraskuun alusta eli paluu siirtyy ainakin kaksi kuukautta.
Asiasta ei ollut varsin riemuissaan sen enempää Jiin työnantaja kuin perheemme
lompakkokaan.
Ystäväperheissä mietitään, miten aika tulee riittämään,
miten aamuista selvitään ja miten lapset pärjäävät päiväkodissa. Meillä
mietitään, mistä lapsille saadaan ikäistään leikkiseuraa ja miten päiviin saisi
edes jonkinlaista rytmiä. Henkilökohtaisesti harmittaa ihan vietävän paljon,
ettei tullut haettua lapsille edes niitä kerhopaikkoja, kun ajatuksissa oli
aloittaa päiväkoti jo elokuusta. Ama varsinkin tykkäsi kerhosta niin paljon ja
Oliakin olisi päässyt tästä syksystä kerhoilun aloittamaan. On vain hyödynnettävä
avoimia päiväkoteja ja yritettävä niistä löytää leikkikavereita.
Lauantaina minulla oli mahtava ilta neljän äitikaverin
seurassa. Tutustuin kahden äidin kanssa heti Aman syntymän jälkeen neljä vuotta
sitten neuvolan vauvaryhmässä. Pari vuotta myöhemmin tutustuin vielä kahteen
äitiin, joiden kanssa näimme muskareissa sekä isompien lasten kerhon
yhteydessä. Esikoisemme syntyivät heinä-elokuussa 2013 ja jokainen meistä sai
vielä toisen lapsen, jotka syntyivät touko-syyskuussa 2015. Olemme olleet tekemisissä
lähes päivittäin. Meillä on ollut tiivis porukka, joka omalta osaltani on
tietysti töiden takia rakoillut harmittavan paljon.
Lauantaina tapasimme kuitenkin ensimmäistä kertaa vain
keskenämme, ilman lapsia. Oli jännää valmistautua iltaan ”uusien” ystävien
kanssa. Tiedän kyllä, miten kukakin heistä pukeutuisi kerhon kevätjuhlaan tai
muskarin joulunäytökseen, mihin kukakin tykkää lähteä lounaalle lasten
taideaamun jälkeen ja miten kenenkin lapsi viihtyy vieraissa tilanteissa. Mutta
en tiennyt yhtään, miten kukakin aikuisten kesken viihtyy: miten he pukeutuvat
iltaa viettämään tai millaista iltaa he tykkäävät viettää. Uudenlaista iltaa
odotti ihan eri tavalla, mutta jännittää ei tarvinnut yhtään, sillä nämä naiset
ovat nähneet minut takuuvarmasti juuri sellaisena kuin todella olen – niin
hyvinä kuin heikoimpinakin hetkinä.
Tapasimme Helsingissä Kitty’s Public Housen terassilla. Kuohupullon
jälkeen lähdimme syömään ja kävimme kokeilemassa kaikille uutta tuttavuutta,
Naughty BRGR:a. Burgerit olivat toki erinomaiset, mutta itse olen niin
rakastunut Social Foodin hampurilaisiin, että Naughty jäi omasta mielestäni
kakkoseksi. Burgereiden aatelia toki tämäkin.
Ravintolaruokailu viiden äidin kesken oli ainutlaatuista.
Jokainen sai alkaa nauttia ruokaansa heti sen saatuaan. Ei tarvinnut siivoilla
kaatuneita maitoja tai nostella lattialle pudotettuja ruokailuvälineitä ennen
sitä. Ei tarvinnut pilkkoa ruokaa vieressä istuvalle eikä erottaa kinastelevia
lapsia toisistaan. Kukaan ei seissyt omalla tuolillaan tai halunnut vaihtaa
paikkaa neljää kertaa. Melutaso pysyi kohtuullisena eikä naapuripöydissä
istuvien tarvinnut kärsiä epämääräisistä (riemun)kiljahduksista.
Tilanne oli meidän kesken jopa niin vieras, että Maiju
päätti omalta osaltaan tuoda vähän tuttuja kuvioita iltaan mukaan. Maiju
huitaisi siideripulloaan niin, että roiskaisi siitä Annin päälle. Kun muut
olivat ehtineet Maijua torua ja muistuttaa, ettei enää lähdetä porukalla ravintolaan,
kun se on aina samanlaista sotkemista, pääsimme päättämään ruokailun hyvillä mielin.
Jokainen jaksoi vielä odottaa muiden lopettavan ruokailun osaltaan eikä kukaan
sännännyt etsimään leikkipaikkaa ravintolan nurkista tai kinunnut pissalle, kun
itse nautiskeli viimeisiä suupaloja.
Burgereiden jälkeen kävelimme Kamppiin ja nautimme viimeisistä
auringonsäteistä terassilla kuohuvan kupliessa laseissa. Vielä illan viimeiset
drinkit SHKR:n terassilla ja alkoi olla mammat siinä kunnossa, että oli
turvallisinta poistua kotia kohti.
Ilta päätti neljä vuotta kestäneen tiiviin kotiäitijakson mielettömän
hienosti. On mahtavaa, kuinka viidestä eri-ikäisestä, erilaisista lähtökohdista
ja erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä kasvoi lasten ansiosta niin
tiivis ja toisilleen tärkeä porukka. Ystävyys ja yhteydenpito ei toki tähän
pääty. Tapaamme jatkossakin kuukausittain leikkitreffien merkeissä ja varmasti
jokavuotisista pikkujouluista ja synttäritapaamisista pidetään kiinni
jatkossakin.
Ehkä vasta nyt, kun ajatuksella pysähdyn kuluneita vuosia
miettimään, ymmärrän, miten tärkeitä nämä naiset ovat elämässäni olleet.
Ystävyys oli niin tiivistä alusta asti, että sitä on pitänyt osittain
itsestäänselvyytenäkin. Mutta kuinka paljon tukea heistä onkaan ollut! Mikä
ikinä on mietityttänyt, mitä ikinä on keksinyt pelätä ja missä ikinä on
tarvinnut apua tai tukea, he ovat olleet lähellä ja auttaneet. Tässä kohtaa on
hyvä pysähtyä olemaan kiitollinen ja kiittää näistä vuosista ja kaikesta siitä
tuesta – ja ennen kaikkea ystävyydestä:
Kiitos ❤ (toivottavasti edes joku heistä tätä lukee 😊)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti