#180 Matkapäiväkirja: Valloittavaa vieraanvaraisuutta

Ensimmäinen reissuviikko oli takana ja viikonloppu oli alkamaisillaan. Majoituimme Sastamalassa isäni serkun sekä hänen vaimonsa kotiin. Vaarini on aikoinaan Sastamalan alueelta lähtöisin ja pienenä vierailimme Sastamalassa vähintään joka kesä tapaamassa sukulaisia. Nyttemmin on aika jättänyt monesta ja vaarin kotitalokin lähes raunioitunut pystyyn, mutta yritän pitää yhteyttä vielä näihin muutamiin seudulla asuviin sukulaisiin.

Olikin erinomaista, että isäni serkku ja hänen vaimonsa halusivat majoittaa meidät kotiinsa. Heillä on ihana omakotitalo isolla pihalla. Saimme oman makuuhuoneen, johon mahduimme hyvin nukkumaan ja lapsilla oli tilaa juosta turvallisella pihalla. Heti saavuttuamme oli ruoka laitettu valmiiksi. Vaikka ravintoloissa on mukava syödä, niin viikon ravintolaruokailun päälle oli ihana saada kunnon kotiruokaa. Ilta meni mukavasti istuskellen ja kuulumisia vaihdellen.

Lauantaina 3.6. saimme herätä valmiiseen aamupalapöytään. Aamupalan jälkeen lähdimme tapaamaan sukumme vanhinta, 91-vuotiasta vaarini veljeä. Hän on veljeksistä viimeinen elossa oleva. Viimeisimmästä vierailusta vaarin veljen Topin kotitalolla oli kulunut useampi vuosi. Siellä vanha puutalo seisoi kuitenkin ihan saman näköisenä kuin ennenkin.

Sisään ei kuitenkaan ollut asiaa, kuten entisaikoina. Ovi oli visusti lukossa ja ennen kuin Topi uskalsi ovea avata, piti käydä keittiön ikkunassa näyttäytymässä. Yksinasuva vanhus oli joutunut liian monta kertaa erinäisten tunkeilijoiden uhriksi.

Toimintakyvyltään rajoittuneen vanhuksen elämä vanhassa rintamamiestalossa oli surullista katseltavaa. Kulku ilman rollaattoria oli mahdotonta, mutta esimerkiksi kylpyhuone sijaitsi kellarissa, johon oli kuljettava ulkokautta useampia rappusia pitkin. Kahvikupillinen hupeni lautaselta ryystäen, kunhan lautasen alla oli niin paljon koroketta, että juominen lautasen ylle kurottamalla onnistui – ilman käsiä. Kaksi kertaa päivässä käy hoitaja pyörähtämässä ja ruoka jätetään oven taakse. Kylässä ei käy kukaan. Ei edes toinen elossa olevista lapsista, joka asuu 200 metrin päässä.

Mutta mihin hän omasta kodistaan lähtisi. Kodistaan, jossa hän on tällä viikolla asunut 50 vuotta. Kodistaan, jossa hän on kasvattanut lapset ja jossa on kasvanut myös lapsenlapset. Kodistaan, johon hän on toisen lapsen ja vaimonsa kuoleman jälkeen kuitenkin päättänyt jäädä.

Vaikka tapaaminen lämmitti mieltä ja oli ihana tavata Topia pitkästä aikaa, päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin suru. Suru siitä, miten vanha ihminen joutui elämään yksinäistä ja turvatonta elämää omassa kodissaan. Ihminen, joka on ollut turvaamassa maamme itsenäisyyttä jo aivan liian nuorena ja omalta osaltaan ollut rakentamassa tätä yhteiskuntaa, jossa me saamme turvallisin mielin elää. Kun voisi suoda turvalliset ja onnelliset viimeiset vuodet myös hänelle. Tuntui niin väärältä.

Vierailulla vierähti useampi tunti. Illalla grillailimme ja nautiskelimme aurinkoisesta illasta pihamaalla. Sunnuntaina nautimme vielä mahtavan aamupalan ja maukkaan lounaan ennen kuin oli aika jatkaa matkaa kohti Poria. Porissa olimme iltapäivällä ja päivällisen nautimme hotellin yhteydessä olevassa Amarillossa. Yritimme etsiä Porista jotain muuta ravintolaa, mutta lähes kaikki olivat sunnuntai-iltana kiinni tai juuri menossa kiinni.

Päivän kilometrit: 77.

#167: Tunteellinen toukokuu

Kulunut toukokuu on ollut täynnä erilaisten ajanjaksojen päättymisiä. Lasten on tarkoitus syksyllä aloittaa päiväkodissa, joten kuluneilla viikoilla on vietetty niin Aman viimeistä kerhopäivää kuin molempien lasten viimeisiä muskarikertojakin.

Haimme lapsille päiväkotipaikkoja heti tämän vuoden alusta ja toiveena oli aloitus elokuun alussa. Viereemme rakennetaan täysin uutta päiväkotia, jonka oli määrä valmistua tänä keväänä. Heti hakemuksen jälkeen sain soiton päiväkodin johtajalta, joka kertoi, että päiväkodin avaaminen viivästyy eikä elokuun alusta pääse kukaan vielä aloittamaan. Totesin, että tämä ei ole meille ongelma ja voimme hyvin siirtää aloitusta syyskuulle. Päiväkodin johtaja lupasi palata asiaan, kun paikat on vahvistettu, mutta lapset tulisivat kuitenkin paikat saamaan.

Päiväkodista ei kuulunut mitään, joten huhtikuussa soitin jälleen johtajalle ja varmistelin tilannetta. Kerroin, että Jiin pitää vahvistaa töihin paluun ajankohta ja minun pitää sopia kesälomat. Johtaja kertoi, että päiväkodin avaaminen viivästyy entisestään eikä kukaan vielä tiedä, milloin päiväkoti avataan. Edelleen hän uskoi, että lapsemme päiväkotiin avaamisen yhteydessä pääsisivät ja kertoi, että ovat ainakin jonossa korkealla, sillä olen ollut ystävällinen ja suhtautunut epävarmaan tilanteeseen joustavasti. Olen luullut, että päiväkotipaikat jaetaan jotenkin ihan muiden kriteerien perusteella ja että esimerkiksi ajoissa hakeminen nostaisi mahdollisuuksia päästä haluttuun paikkaan.

Asuinpaikkamme Facebook-ryhmästä luin, että rakennuksessa on paljastunut pahoja kosteusongelmia, kun rakennusta ei ole rakennusvaiheessa millään tavalla suojattu ja betoni on päässyt kastumaan. Kuivatus siirtää avaamista mahdollisesti jopa lokakuuhun. Rakentamisen taso jaksaa yllättää minua kerrasta toiseen. Tämäkin päiväkoti on Suomi 100 -vuoden juhlarakennus ja oikein taidonnäyte siitä, miten satavuotiaassa Suomessa tänä päivänä rakennetaan.

Olin yhteydessä johtajaan vielä viimeisen kerran tällä viikolla. Johtaja kertoi, ettei pysty vahvistamaan lastemme hoitopaikkoja ennen kuin päiväkoti päästään avaamaan. Hän on toiveikas, että lapsemme pääsisivät aloittamaan kyseisessä talossa lokakuussa, mutta aloittaminen saattaa siirtyä vuodenvaihteeseen tai sitten käy niin, etteivät lapset pääse kyseiseen päiväkotiin ollenkaan. En oikein jaksa edes miettiä, mitä käy, jos aloittaminen lokakuussa ei onnistu. Mitään varasuunnitelmaa meillä ei ole.

Elämme siis toivossa, että lokakuun alusta lapset pääsevät uuteen päiväkotiin. Koska olemme hakeneet päiväkotipaikkaa, ei lapsilla ole oikeutta kerhoon, jossa Ama on käynyt kaksi vuotta. Tämä tarkoitti kerhon lopettamista tälle keväälle.

Viimeinen kerhopäivä tuntui raskaalta. Edellisiltana havahduin siihen, että seuraavana päivänä Ama herää viimeistä kertaa kerhoon. Kerhoreppu pakataan viimeistä kertaa ja pieni kerholainen hipsii viimeistä kertaa kerhon porteista sisään. Edessä on viimeinen aamupiiri ja viimeiset leikit kavereiden kanssa, viimeiset eväshetket ja viimeinen loppuleikki. Tällaista kerhoelämää meidän perheessä ei tule olemaan enää koskaan. Itselläni oli edessä palaverintäyteinen työpäivä, joten itse en olisi enää ikinä viemässä enkä hakemassa Amaa.

Kyyneleitä nieleskellessäni mietin, miten hölmöjä ajatukseni ovat. Ama ei ollut viimeisestä kerrasta moksiskaan ja totesi vain, että kerhokaverithan voivat sitten kesällä tulla meille kerhoon. Asia oli sillä kuitattu ja ei muuta kuin viimeistä kertaa kerhoon. Olisi mahtavaa, jos saisi itselleen edes aavistuksen tuota lasten huolettomuutta ja hetkessä elämistä. Ehkä yksi ajanjakso päättyy, mutta mitä sitä murehtimaan, seuraava odottelee jo nurkan takana.