#180 Matkapäiväkirja: Valloittavaa vieraanvaraisuutta

Ensimmäinen reissuviikko oli takana ja viikonloppu oli alkamaisillaan. Majoituimme Sastamalassa isäni serkun sekä hänen vaimonsa kotiin. Vaarini on aikoinaan Sastamalan alueelta lähtöisin ja pienenä vierailimme Sastamalassa vähintään joka kesä tapaamassa sukulaisia. Nyttemmin on aika jättänyt monesta ja vaarin kotitalokin lähes raunioitunut pystyyn, mutta yritän pitää yhteyttä vielä näihin muutamiin seudulla asuviin sukulaisiin.

Olikin erinomaista, että isäni serkku ja hänen vaimonsa halusivat majoittaa meidät kotiinsa. Heillä on ihana omakotitalo isolla pihalla. Saimme oman makuuhuoneen, johon mahduimme hyvin nukkumaan ja lapsilla oli tilaa juosta turvallisella pihalla. Heti saavuttuamme oli ruoka laitettu valmiiksi. Vaikka ravintoloissa on mukava syödä, niin viikon ravintolaruokailun päälle oli ihana saada kunnon kotiruokaa. Ilta meni mukavasti istuskellen ja kuulumisia vaihdellen.

Lauantaina 3.6. saimme herätä valmiiseen aamupalapöytään. Aamupalan jälkeen lähdimme tapaamaan sukumme vanhinta, 91-vuotiasta vaarini veljeä. Hän on veljeksistä viimeinen elossa oleva. Viimeisimmästä vierailusta vaarin veljen Topin kotitalolla oli kulunut useampi vuosi. Siellä vanha puutalo seisoi kuitenkin ihan saman näköisenä kuin ennenkin.

Sisään ei kuitenkaan ollut asiaa, kuten entisaikoina. Ovi oli visusti lukossa ja ennen kuin Topi uskalsi ovea avata, piti käydä keittiön ikkunassa näyttäytymässä. Yksinasuva vanhus oli joutunut liian monta kertaa erinäisten tunkeilijoiden uhriksi.

Toimintakyvyltään rajoittuneen vanhuksen elämä vanhassa rintamamiestalossa oli surullista katseltavaa. Kulku ilman rollaattoria oli mahdotonta, mutta esimerkiksi kylpyhuone sijaitsi kellarissa, johon oli kuljettava ulkokautta useampia rappusia pitkin. Kahvikupillinen hupeni lautaselta ryystäen, kunhan lautasen alla oli niin paljon koroketta, että juominen lautasen ylle kurottamalla onnistui – ilman käsiä. Kaksi kertaa päivässä käy hoitaja pyörähtämässä ja ruoka jätetään oven taakse. Kylässä ei käy kukaan. Ei edes toinen elossa olevista lapsista, joka asuu 200 metrin päässä.

Mutta mihin hän omasta kodistaan lähtisi. Kodistaan, jossa hän on tällä viikolla asunut 50 vuotta. Kodistaan, jossa hän on kasvattanut lapset ja jossa on kasvanut myös lapsenlapset. Kodistaan, johon hän on toisen lapsen ja vaimonsa kuoleman jälkeen kuitenkin päättänyt jäädä.

Vaikka tapaaminen lämmitti mieltä ja oli ihana tavata Topia pitkästä aikaa, päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin suru. Suru siitä, miten vanha ihminen joutui elämään yksinäistä ja turvatonta elämää omassa kodissaan. Ihminen, joka on ollut turvaamassa maamme itsenäisyyttä jo aivan liian nuorena ja omalta osaltaan ollut rakentamassa tätä yhteiskuntaa, jossa me saamme turvallisin mielin elää. Kun voisi suoda turvalliset ja onnelliset viimeiset vuodet myös hänelle. Tuntui niin väärältä.

Vierailulla vierähti useampi tunti. Illalla grillailimme ja nautiskelimme aurinkoisesta illasta pihamaalla. Sunnuntaina nautimme vielä mahtavan aamupalan ja maukkaan lounaan ennen kuin oli aika jatkaa matkaa kohti Poria. Porissa olimme iltapäivällä ja päivällisen nautimme hotellin yhteydessä olevassa Amarillossa. Yritimme etsiä Porista jotain muuta ravintolaa, mutta lähes kaikki olivat sunnuntai-iltana kiinni tai juuri menossa kiinni.

Päivän kilometrit: 77.