#167: Tunteellinen toukokuu

Kulunut toukokuu on ollut täynnä erilaisten ajanjaksojen päättymisiä. Lasten on tarkoitus syksyllä aloittaa päiväkodissa, joten kuluneilla viikoilla on vietetty niin Aman viimeistä kerhopäivää kuin molempien lasten viimeisiä muskarikertojakin.

Haimme lapsille päiväkotipaikkoja heti tämän vuoden alusta ja toiveena oli aloitus elokuun alussa. Viereemme rakennetaan täysin uutta päiväkotia, jonka oli määrä valmistua tänä keväänä. Heti hakemuksen jälkeen sain soiton päiväkodin johtajalta, joka kertoi, että päiväkodin avaaminen viivästyy eikä elokuun alusta pääse kukaan vielä aloittamaan. Totesin, että tämä ei ole meille ongelma ja voimme hyvin siirtää aloitusta syyskuulle. Päiväkodin johtaja lupasi palata asiaan, kun paikat on vahvistettu, mutta lapset tulisivat kuitenkin paikat saamaan.

Päiväkodista ei kuulunut mitään, joten huhtikuussa soitin jälleen johtajalle ja varmistelin tilannetta. Kerroin, että Jiin pitää vahvistaa töihin paluun ajankohta ja minun pitää sopia kesälomat. Johtaja kertoi, että päiväkodin avaaminen viivästyy entisestään eikä kukaan vielä tiedä, milloin päiväkoti avataan. Edelleen hän uskoi, että lapsemme päiväkotiin avaamisen yhteydessä pääsisivät ja kertoi, että ovat ainakin jonossa korkealla, sillä olen ollut ystävällinen ja suhtautunut epävarmaan tilanteeseen joustavasti. Olen luullut, että päiväkotipaikat jaetaan jotenkin ihan muiden kriteerien perusteella ja että esimerkiksi ajoissa hakeminen nostaisi mahdollisuuksia päästä haluttuun paikkaan.

Asuinpaikkamme Facebook-ryhmästä luin, että rakennuksessa on paljastunut pahoja kosteusongelmia, kun rakennusta ei ole rakennusvaiheessa millään tavalla suojattu ja betoni on päässyt kastumaan. Kuivatus siirtää avaamista mahdollisesti jopa lokakuuhun. Rakentamisen taso jaksaa yllättää minua kerrasta toiseen. Tämäkin päiväkoti on Suomi 100 -vuoden juhlarakennus ja oikein taidonnäyte siitä, miten satavuotiaassa Suomessa tänä päivänä rakennetaan.

Olin yhteydessä johtajaan vielä viimeisen kerran tällä viikolla. Johtaja kertoi, ettei pysty vahvistamaan lastemme hoitopaikkoja ennen kuin päiväkoti päästään avaamaan. Hän on toiveikas, että lapsemme pääsisivät aloittamaan kyseisessä talossa lokakuussa, mutta aloittaminen saattaa siirtyä vuodenvaihteeseen tai sitten käy niin, etteivät lapset pääse kyseiseen päiväkotiin ollenkaan. En oikein jaksa edes miettiä, mitä käy, jos aloittaminen lokakuussa ei onnistu. Mitään varasuunnitelmaa meillä ei ole.

Elämme siis toivossa, että lokakuun alusta lapset pääsevät uuteen päiväkotiin. Koska olemme hakeneet päiväkotipaikkaa, ei lapsilla ole oikeutta kerhoon, jossa Ama on käynyt kaksi vuotta. Tämä tarkoitti kerhon lopettamista tälle keväälle.

Viimeinen kerhopäivä tuntui raskaalta. Edellisiltana havahduin siihen, että seuraavana päivänä Ama herää viimeistä kertaa kerhoon. Kerhoreppu pakataan viimeistä kertaa ja pieni kerholainen hipsii viimeistä kertaa kerhon porteista sisään. Edessä on viimeinen aamupiiri ja viimeiset leikit kavereiden kanssa, viimeiset eväshetket ja viimeinen loppuleikki. Tällaista kerhoelämää meidän perheessä ei tule olemaan enää koskaan. Itselläni oli edessä palaverintäyteinen työpäivä, joten itse en olisi enää ikinä viemässä enkä hakemassa Amaa.

Kyyneleitä nieleskellessäni mietin, miten hölmöjä ajatukseni ovat. Ama ei ollut viimeisestä kerrasta moksiskaan ja totesi vain, että kerhokaverithan voivat sitten kesällä tulla meille kerhoon. Asia oli sillä kuitattu ja ei muuta kuin viimeistä kertaa kerhoon. Olisi mahtavaa, jos saisi itselleen edes aavistuksen tuota lasten huolettomuutta ja hetkessä elämistä. Ehkä yksi ajanjakso päättyy, mutta mitä sitä murehtimaan, seuraava odottelee jo nurkan takana.