#141: Oman elämänsä tohtori

Viime viikko kului pääkopan seilatessa sumusäässä. Antibioottikuuri loppui sunnuntaina, mutta pää jatkoi tokkurointiaan. Oli aivan sama, laittoiko kurkusta alas antibiootin, Duactin, Buranan vai suklaakonvehdin; millään ei ollut mitään vaikutusta. Paitsi suklaa maistui hyvältä. Sunnuntai-iltana päänsärky yltyi ihan tajuttomaksi. Nukkumaan mennessä möngersin pitkin sänkyä, kun oli niin paha olla. Teki mieli iskeä pää juuri korjatusta tiiliseinästä läpi.

Pohdin vakavissani jo päivystykseen lähtemistä, mutta päähän sattui yksinkertaisesti niin paljon, että pääkipuisena jonottaminen lääkärin vastaanotolle tuntui kuolemaakin huonommalta vaihtoehdolta. Jossain vaiheessa olin nukahtanut, koska heräsin kahdelta siihen, että Ama seisoi vieressäni. Hän halusi väliimme nukkumaan. Yritin sanoa, että palaisi omaan sänkyyn, mutta pääkipu oli edelleen järjetön. En jaksanut edes puhua vaan annoin Aman kiivetä viereen. Jiin potkiessa toista kylkeä, Aman toista ja pään pitäessä huolen omasta osuudestaan, oli aamulla jälleen energinen ja iloinen fiilis. No ei ollut. Oli varattava uusi aika lääkäriin ja ilmoitettava töihin, että ainakin aamun palaveri jää väliin.

Lääkärinä oli sama ystävällinen neiti kuin viikkoa aiemmin. Hän kyseli kohteliaasti, mikä vaivaa ja kerroin kolmannen kerran pääkivuista ja huimaamisesta. Lääkäri kysyi, vieläkö oli nuhaa. Hölmistyneenä totesin, ettei sitä ollut viikkoa aikaisemminkaan, mistä lääkäri hieman hämmästyi. Kiva, että hän jaksoi viime kerralla keskittyä olennaiseen. Lääkäri kovasti tykkäsi poskiontelodiagnoosistaan ja päätti laittaa minut verikokeisiin ja röntgeniin.

Tutkimusten jälkeen pääsin takaisin lääkärin luo: ”Ei se ollutkaan mikään poskiontelontulehdus”. Sepä kiva. Viime aikoina, kun on muutenkin ollut juttua antibioottien turhasta popsimisesta, niin siinä meni taas yksi kuuri niin, että heilahti. Taas tehtiin tasapainoharjoituksia ja piti tökkiä etusormilla vuoron perään nenän päähän. Osasin hienosti. Osasin niin hienosti, että lääkäri ei enää keksinyt, mikä minua vaivaa.

Kerroin, että nuorempana minulla todettiin muutaman kerran paha migreeni. Lääkäri innostui heti ja kirjasi kaksipäiväisen sairausloman diagnoosiksi migreenin ja iski todistuksen käteeni. Toiseen käteen sain reseptit migreenilääkkeitä ja lihasrelaksantteja varten. Sitten iloiset heipat ja käsky tulla taas keskiviikkona, jos päähän särkee. Sairaudenhoito on mennyt ihan omituiseksi. Nämäkin käynnit ja yli viikon sairauslomapäivät tulivat muutaman satasen työnantajalleni maksamaan. Ja hyöty? Niin, sitä tässä voi ihmetellä.

Koska mitään vakavaa ei tutkimuksissa ilmennyt, päätin diagnosoida ja hoitaa itse itseni. Ensin varasin ajan hierojalle. Luottohierojani Sari Skogster ehti ottaa vielä samalla päivälle minut hierottavakseen. Päivällä nukuin pitkät päiväunet ja illalla kävin hieronnassa. Hartiat eivät olleet jumissa, minkä olin itsekin jo todennut, mutta niskasta löytyi muutamia kireitä kohtia. Sari hieroi tällä kertaa myös purentalihaksia leuan alueelta, sillä epäili minun purevan itseni jumiin. Ja herttinen sentään, että leuka olikin jumissa! Kyllä ihminen on huvittava laitos kaikkine lihaksineen.

Rentouttavan hieronnan jälkeen tulin kotiin, ja Jii oli hoitanut lapset nukkumaan. Hautauduimme sohvatyynyjen väliin katselemaan elokuvaa. Hieronnasta rentoutuneena oma elokuvaelämykseni rajoittui lähinnä alkuteksteihin. Heräsin sitten lopputekstien jälkeen, kun Jii lähti kipuamaan yläkertaan. Oli kuulemma hyvä leffa.

Aamulla heräsin pääkivun lisäksi hammassärkyyn. Hieroja ei varmasti ollut ihan väärillä jäljillä epäillessään öistä narskuttelua. Varasin ajan hammaslääkärille ja pääkivusta kerrottuani pääsin vastaanotolle saman tien. Mitään tulehdusta tai muutakaan akuuttia ongelmaa ei purukalustosta kuitenkaan löytynyt. Hammaslääkäri kuitenkin epäili, että kaikki ongelmat johtuvat purentaongelmista.

Olen pienestä piiperöisestä asti narskuttanut hampaitani niin, että lienee pieni ihme, etteivät kaikki helmihampaat kuluneet pois ennen kolmatta ikävuotta. Narskuttelu on kuulunut tapoihin ihan aikuisikään asti, mutta muutama vuosi sitten keksin oikein mukavan lisän siihen: aloin purra hampaita tiukasti yhteen öisin.

Kaava oli aina sama: ensin piti saada päälle lievä stressitaso ja yöllä aloin purra hampaita yhteen. Pureminen johti siihen, että näin unta, jossa syystä tai toisesta purin hampaita niin kovasti, että lopulta hampaat nirskahtivat räjähtämällä rikki. Hampaita sinkosi ympäriinsä ja suu tulvi verta. Kun tästä suloisesta unesta lopulta heräsin, purin hampaita edelleen niin kovaa yhteen, etten saanut suuta vapautettua.

Pääsin tavasta eroon hammaslääkärin ohjeilla: vaihdoin muun muassa purkan xylitol-pastilleihin ja aloin kiinnittää huomiota siihen, että pidän kieltä vasten kitalakea, jolloin hampaat eivät pääse yhteen. Unet loppuivat ja hampaat säästyivät.

Nyt näyttää siltä, että tapa on tullut takaisin, vaikka en toistaiseksi ole nähnyt hammasunia enkä ole herännyt tolkuttomaan purentaan. Kovasti kuvittelen, että eihän minulla nyt ole stressiäkään, mutta taitaa sitä nyt kuitenkin sitten sen verran olla, että täytyy yrittää purkaa sitä hampaiden kautta. Sillähän se helpottuu juu. Maaliskuussa menen tutkimuksiin, jossa katsotaan, olisiko syytä ottaa yökisko käyttöön.

Päänsärky jäi lieväksi mysteeriksi, mutta toivotaan, että se tästä helpottaa. Nyt käyn kilometrin mittaiseksi paisuneen To Do -listani kimppuun. En ymmärrä, miksi minulla on koko ajan niin paljon tekemättömiä tehtäviä. Tänään jo listalta hoidettu yksi testamentin tiedoksisaannin laadinta, isotädin vakuutusten kilpailutuksen loppuun hoitaminen ja uusien vakuutusten voimaansaattaminen, pankkiin soittaminen, Kiinteistöliiton juristille soittaminen, taloyhtiön lukituksen uusintaan liittyvän tarjouskilpailun hoitaminen ja lukkoliikkeen tapaaminen, yhden kiinteistöyhtymäselvityksen epäonninen selvittäminen. 

Vielä pitäisi laatia taloyhtiön kuukausitiedote, hoitaa muutama hallitusasia, pyytää tarjouksia taloyhtiön pattereiden vaihdosta, käydä läpi taloyhtiön asiakirjoja kymmeneltä vuodelta ja kerätä aineistoa haastehakemusta varten. Ei muilla tunnu päivät täyttyvän tällaisesta ihmehäsäämisestä. Olen kolme kuukautta suunnitellut käyväni pienellä iltakävelyllä, mutta kun ei sitäkään ehdi. 

Pöh, suu suppuun ja tekemättömien hommien kimppuun. Ei ne valittamalla valmistu. Ja käyn tänään vielä kävelylläkin, lupaan teille! :)

#137: Poskiontelontulehdus pistää pään pyörälle

Eilisilta meni sumuisissa tunnelmissa pään seilatessa ihan omilla aalloillaan. Aloitin lääkärin määräämän antibioottikuurin, hengitysteitä avaavan Duact-lääkkeen käytön ja särkyyn vedin Burana 600 mg:tä niin paljon kuin oli sallittua. Paljon on kirjoitettu antibioottien turhasta syönnistä ja diagnoosi mietitytti entistäkin enemmän.

Muutamankin eri lähteen mukaan poskiontelontulehdusta ei tulisi tutkia ja diagnosoida ennen kuin oireet ovat jatkuneet vähintään 10 vuorokautta, sillä nuhakuumeen aikana poskiontelontulehdukseen viittaavia oireita on noin 90 % potilaista. Ihmettelin omaa diagnoosiani entistä enemmän, sillä omasta nuhastani oli kaksi päivää ja sekin oli jo ohi.

Illan hilluin omissa oloissani sohvalla, kun en pystyssäkään tahtonut pysyä. Särky oli valtava ja aivot heittivät sellaista kuperkeikkaa, etten tiennyt, miten päin olisin ollut oikein päin. Koko päivän olin miettinyt rakasta enoani, joka 31-vuotiaana sai aivoverenvuodon ja menehtyi. Hän oli käynyt päänsäryn takia lääkärissä ja palasi illalla vielä sairaalan päivystykseen säryn ja huonon olon takia. Päivystävä lääkäri määräsi särkylääkettä ja lähetti enoni kotiin. Yöllä enoni oli noussut käymään vessassa ja nousi viimeisen kerran. Pää pyörällä pohdin vaihtoehtoja ja suunnittelin jo lähteväni päivystykseen. Jii joutui jättämään futistreenit väliin, koska en uskaltanut jäädä yksin lasten kanssa.

Nukahdin sohvalle, josta puolenyön aikaan Jii pyysi siirtymään omaan sänkyyn. Keinuen kipusin rappuset ja pää pyörällä kävin nukkumaan. Aamulla sama olo jatkui. Päätin soittaa lääkäriin ja kysyä, onko tämä nyt ihan varmasti poskiontelontulehduksesta johtuvaa. Puhelimeen vastannut täti varasi saman tien minulle uuden ajan, ja Jii lähti viemään minua lääkäriin.

Halusin eri lääkärille, sillä mielestäni edellinen ei ollut kovin kiinnostunut pääongelmistani. Pääsin lääkärille, joka kysyi, mikä vaivaa. Kerroin, että kävin edellispäivänä ja sain diagnoosin, jota hieman ihmettelin. Painotin, että en ole sen diagnoosin tai flunssan takia täällä vaan olen oikeasti todella huolissani pääni kunnosta. Kerroin oireista ja sanoin, että olotilani on oikeasti pelottava.

Lääkäri katsoi minua ja totesi, että kyllä se on poskiontelontulehdus. Tuijotin vain lääkäriä ja totesin, että jaa. Lääkäri katsoi sitten kurkkuuni ja totesi: ”kyllä kyllä, räkä siellä valuu. Se on poskiontelontulehdus”. Sanoin, että ”hyvä on, uskon, että minulla on sekin, mutta ovatko nämä pääoireet todella asiaankuuluvia?” Sitten hän kertoi minulle, kuinka räkä valuu nenästä poskionteloihin. Huomautin, että minulla ei ole mitään ongelmia sen rään kanssa, kun ei sitä edes ole. Ongelma on päässäni.

Lääkäri oli varmaan samaa mieltä, mutta eri tavalla. Hän käski laittaa kädet sivuille, koskettaa nenää ja puristaa käsillä. Läpäisin kaikki testit. Sitten piti sulkea silmät ja kulkea viivakävelyä. Se oli järkyttävää! Tasapaino heitti aivan häränpyllyä, kompastelin jalkoihini ja otin seinästä tukea. Menin ihan paniikkiin ja kuulin jo mielessäni lääkärin huolestuneet sanat: ”Jaa, avaahan rauhallisesti silmät ja tule takaisin istumaan. Tässä on kyse jostain vakavammasta”.

Valmistauduin kuulemaan ikäviä uutisia ja kyynelkanavat olivat valmiina toimintaan. Lääkäri avasi suunsa: ”Se meni oikein hienosti. Olet kunnossa. Laitan sairaslomaa vielä loppuviikon, ei tämä päivässä parane.” Käännyin katsomaan lääkäriä. Aivot eivätkä silmät pysyneet ihan perässä, mutta tulivat pienellä viiveellä. Ja jyskyttivät taas mennessään. Sain rykäistyä vain, että ”Kunnossa?” Ja lääkäri tarttui tuohon rykäisyyn: ”Juu, juu, juuri tuota se poskiontelontulehdus teettää. Tuolleen justiin kerää limaa sinne nieluun.”

Kerroin vielä, etten ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan tällaisista oireista poskiontelontulehduksen yhteydessä. En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi joutunut esimerkiksi treenejä jättämään väliin sen takia, että puolisolla on poskiontelontulehdus eikä pysy sen takia pystyssä. Kerroin vielä, että suvussamme on ollut aneurysmaa ja olen huolissani, ettei päässäni ole jotain pielessä. Lääkäri totesi iloisesti: ”ei se ainakaan aivoverenvuoto ole. Heippa!”

Pääni jatkaa leijumista ja muu kroppa yrittää pysyä perässä. Päässä humisee ja kumisee, mutta kai se on uskottava, että poskiontelot ne vaan nyt siellä ovat keksineet omaa huvia. Jos nyt jotain lohdutusta voi ajatella, niin kai se olisi mahdollinen aivoverenvuoto tai -halvaus minut jo kahdessa päivässä vienyt, jos olisi viedäkseen. Ei muuta kuin rauhallisin mielin nukkumaan ja odottamaan huomisen pyörteitä.