#171: Ura ja äitiys

Olen monessa kirjoituksessa sivunnut sitä, että olen äiti ja käyn töissä. Ei se tietysti mitenkään erityistä ole, sillä iso osa työssäkäyvistä naisista on äitejä ja moni äiti palaa työelämään jossain vaiheessa äitiysloman jälkeen, mutta ajattelin avata asiaa omasta näkökulmastani.

Oma äitimme oli meidän lasten kanssa kotona vuosia. Äiti jäi kotiin, kun synnyin ja palasi työelämään opiskeltuaan uuden ammatin, kun olimme siskon kanssa teini-iässä. Äiti toimi perhepäivähoitajana emmekä ole koskaan ollut päiväkodissa tai muualla kodin ulkopuolella hoidossa.

Olen äidille ikuisesti kiitollinen siitä, että hän uhrasi uransa ja jäi meidän lasten kanssa kotiin: en olisi voinut parempaa lapsuutta toivoa. Lapsuuden taloyhtiössä oli iso kaveripiiri, joten omanikäisestä leikkiseurasta ei ollut puutetta, vaikka tarhakavereita ei ollutkaan.

Arvostin äidin kotonaoloa jo hyvin nuoresta ja teini-iässä päätin itsekin, että tulevaisuudessa jään lasten kanssa kotiin ja alan äitini tavoin perhepäivähoitajaksi. Kymmenen vuotta sitten aloitin ensimmäisessä asiantuntijatyössäni. Nousin oman tiimini esimieheksi puolessa vuodessa. Vain muutama kuukausi sen jälkeen olimme esimiesten kesken illallisella ja osalla oli myös puolisot mukana. Varatoimitusjohtajamme totesi, että minusta näkee, että tulen luomaan uraa ja näyttää siltä, että Jii saa jäädä lasten kanssa siinä vaiheessa kotiin. Loukkaannuin toteamuksesta, sillä edelleen olin vahvasti jäämässä lasten kanssa kotiin, kun sen aika on.

Meni vuosia enkä muistanut tätä varatoimitusjohtajan mielipidettä lainkaan. Kun kuitenkin katson aikaa kymmenen vuotta tästä taaksepäin, täytyy todeta, ettei hän ihan väärässä ollut. Omien lasten kanssa olen viihtynyt kotona ja olisin mielelläni ollut pidempäänkin, mutta ei minusta olisi perhepäivähoitajaksi ollut. Hauskaa mielestäni on, että minulle käytännössä vieras ihminen sai sen minusta selville huomattavasti nopeammin kuin minä itse.

Meille oli jo aikaisessa vaiheessa ennen Aman syntymää selvää, että Jii tulee jäämään syntyvän lapsen kanssa kotiin jossain kohtaa. Päätös tehtiin ennen kaikkea sen takia, että myös Jii saisi viettää tiiviisti aikaa lapsen kanssa. Palasin töihin Aman ollessa vuoden ja päätöksen vaikeus paljastui oikeastaan vasta konkreettisen paluun jälkeen. Tiivis yhteydenpito ja lähes päivittäiset tapaamiset äitikavereiden kanssa jäivät, kun muut jatkoivat hiekkalaatikoilla istumista, mutta minä istuin palavereissa. Ikävä kotiin vaivasi koko työpäivän ajan.

Paluu ei Oliankaan jälkeen ollut helppo. Omalla tavallaan jopa vaikeampi, vaikka Aman jälkeen tilanne oli niin uusi, että sen rankkuus yllätti minut. Tilanne oli tuttu ja ikävän tunteet odotettavissa. Samalla oli kuitenkin ensimmäistä paluuta enemmän haikeutta, kun luultavasti elämäni viimeinen kotiäitijakso päättyi tähän paluuseen lopullisesti. Tilannetta helpotti varmasti jossain määrin, että lapset jäivät isänsä kanssa ja tiedän heidän olevan erityisen hyvässä hoidossa. Tuntuu silti hurjalta, miten ison osan lasten elämästä olen päivisin poissa ja mitä kaikkea tuona aikana ehtii tapahtua.

Olen hyvin kiitollinen nykyisestä työstäni. Jokaisesta työpaikasta löytyy varmasti omat ongelmansa ja haasteensa, mutta omaan elämäntilanteeseeni peilaten asiani ovat tällä hetkellä paremmin kuin voisin toivoa. Työni sisältää paljon matkustelua, mutta päätän matkoistani ja aikatauluistani itse. Minulla on hyvät mahdollisuudet tehdä etätöitä, jolloin aikaa ei tarvitse kuluttaa turhaan autossa tai julkisissa liikennevälineissä istumiseen. Minulla ei ole työaikoja, joten voin päättää työn aloitus- ja lopetusajankohdat. Tämä mahdollistaa sen, että useat aamut pääsemme aloittamaan koko perheen yhteisellä aamupalalla, mikä auttaa tietysti Jiitä aamutoimissa, mutta antaa myös itselle voimia työpäivään ja lievittää ikävää edes jollain tasolla. 

Asiakastilaisuutta järjestämässä

Etäpäivien ansiosta voin olla lähellä perhettä päivisin. Voimme syödä lounaan yhdessä ja voin nähdä lapsia myös kesken työpäivän. Siirryn etäpäivinä vintin työhuoneeseen tekemään töitä, mutta ikävän yllättäessä ei ole pitkä matka alakertaan. Tietynlainen syyllisyys on etäpäivinä kuitenkin enemmän läsnä kuin toimistopäivinä. Tuntuu pahalta sulkeutua muulta perheeltä, sillä lapsien näkökulmasta olen fyysisesti läsnä, mutta minulla ei ole aikaa heille. Toisaalta yritän ajatella, että läsnäolo antaa lapsille kuitenkin enemmän kuin se, että olisin koko päivän myös fyysisesti poissa.

Matkustelu oli ennen lapsia mukavaa vaihtelua, mutta yöt hotelleissa tuntuvat nykyään yksinäisiltä. Pidemmille reissuille pyrinkin ottamaan perheen mukaan ja touko-kesäkuun vaihteessa olimme kahden viikon reissulla Suomessa. Kirjoitin matkalta matkapäiväkirjaa, jonka seuraavien päivien aikana julkaisen.