#166: Ajatuksia äitienpäivästä

Eilen vietettiin äitienpäivää. Kahden mahtavan lapsen ansiosta minäkin saan äitinä äitienpäivää viettää. Yökyläilystä johtuen olimme aamulla jo valmiina äidin luona, joten nautimme yhteisestä ajasta heti aamupalasta lähtien. Hiljalleen alkaa ulkonakin näyttää keväälle, kun ilma lämpenee ja luonto vihertyy.

Kävimme Aman kanssa poimimassa vähän valkovuokkoja, kun ulkoilutimme äidin ja siskon koirat aamulla. Ama oli kerhossa askarrellut kortin ja lahjan minulle äitienpäiväksi. On hauskaa, miten oman lapsen tekeleet ovat niin tärkeitä. Vuosikausia olen äidille ihmetellyt, miksi hänen on pitänyt säästää laatikkokaupalla Ässän ja minun onnettoman näköisiä piirustuksia ja askarteluvirityksiä ala-asteelta asti. Muistan kyllä, kuinka erinäiset askartelut tuntuivat pienenä superhienoilta ja vieläkin pääsen siihen tunnelmaan, joka vallitsi niitä valmistellessa. Nyt ne näyttävät kuitenkin vain tilaa vieviltä turhilta räpellyksiltä. Äiti ei niistä kuitenkaan halua luopua. Ja nyt ymmärrän, miksei.

Vuosia olen toitottanut, että minä en ainakaan tule koskaan säästämään mitään "turhia" teoksia. Muutamat piirustukset voin talteen laittaa, mutta missään nimessä en säästele jokaista väkerrystä. Ja kuinka kävi, kun vuosi sitten sain ensimmäisen Aman omakätisesti väkertämän rannekorun lahjaksi? Se sulatti sydämen ja on aitiopaikalla yöpöydällä, jotta näen sen siinä joka päivä. Alkuun se oli kädessäkin onnenkoruna muutaman kuukauden, mutta ymmärsin aika pian, ettei se muiden silmissä näytä ihan yhtä mahtavalta.

Piirustuksia on kasaantunut vintille jo vino pino eikä meillä osata vielä piirtää edes tikku-ukkoa. Nyt Ama on oppinut kirjoittamaan oman nimensä ja vaikka näitä taidonnäytteitä on jo lukuisia, tekee silti tiukkaa heittää pois K-Marketin mainos, jonka yläkulmaan Ama on taiteillut nimensä. On ne hellyttäviä. Ja sen kerran, kun on erehtynyt heittämään jonkun ”turhalta” tuntuvan paperin pois, niin eiköhän Ama kysy, missä hänen tärkeä paperinsa on. Uskomatonta, miten hän tuntuu muistavan jokaisen piirustuksen ja sen, kuinka monta ja minkä värisiä viivoja milläkin paperilla oli.

Omaa äitisuhdettani on blogissa käsitelty jo moneen otteeseen (#104). Vaikka sitä aina välillä sortuukin ajattelemaan, että miksi äidin pitää olla tuollainen tai tällainen, niin olen loputtoman kiitollinen siitä, että äiti on äiti. Suhteemme on läheinen ja olemme tekemisissä päivittäin – joskus tuntuu, että liikaakin. Mutta mieluummin liikaa kuin liian vähän. Ja vaikka joskus äidissä joku ärsyttää, toivon silti, että pystyisin omille lapsilleni olemaan äiti, johon he voivat samalla tavalla aina luottaa. Olisin äiti, jolle voisi aina kertoa kaiken eikä tarvitsisi pelätä, miten äiti reagoi: loppupeleissä hän on puolellani aina.

Tuo suunnatonta turvaa, kun tietää, että äidin luo voi aina mennä. Hän ottaa aina vastaan ja taikoo ruoan pöytään, vaikkei olisi mitään varannutkaan. Ja vaikka vesivahingon aikana äidin luona tuli asuttua kyllästymiseen asti, on taas ihan parasta, kun voi yhtäkkiä vain päättää jäädä äidin luokse yöksi – ihan vaikka koko porukan voimin. Aamupalapöytää äidin luona ei voita mikään.

Aurinkoinen ja lämmin äitienpäivä oli kaiken kaikkiaan mahtava. Grillasimme äitienpäivälounaan ja nautiskelimme äitienpäiväkahvit äidin luona. Myös äidin puolen ainoa sukulaisemme, äidin täti Yoda, liittyi seuraamme. Äidiltä jatkoimme matkaa siirtolapuutarhamökille, jossa juhlistimme äitienpäivää vielä Jiin mummin kanssa. 

Ama auttoi äitienpäivän leipomuksissa

Kun saisi painettua ikuisesti mieleen nämä tällaiset päivät ja nämä hyvät hetket. Vaikken mihinkään erityisesti usko, illalla oli pakko hetkeksi hiljentyä ja muistella kulunutta päivää. Kävin päivän hetkiä kiitollisena läpi ja lähetin lämpimät äitienpäiväterveiset myös rakkaille mummeilleni pilvenreunalle ❤.