#67: Elämää äidin nurkissa

Pöytä katettu

Kerroin jo aiemmin lyhyesti tuntemuksia äidin luona asumisesta. Olemme hyvin läheisiä ja tekemisissä päivittäin, mutta en minä tämän kokeilun perusteella laittaisi omaa kotia myyntiin ja muuttaisi lopullisesti äidin kanssa asumaan. Ei käy kiistäminen, etteikö äidistä olisi ollut suunnaton apu, jos hän oli kotona aamuisin, kun heräsimme. Ja jos äidillä oli aamuvuoro, oli vähintään pöytä katettu valmiiksi, kun kömmimme alakertaan. Joskus, kun palasimme muskarista tai kerhosta, äiti ilmoitti laittaneensa ruoan valmiiksi.

Matkan varrelle on tietysti mahtunut haasteitakin. Olemme luonnollisesti ihan erilaisissa elämänvaiheissa ja katsomme maailmaa erilaisista näkökulmista. Meillä on totuttu menemään aikalailla lasten ehdoilla ja kotityöt odottavat vuoroaan – toisinaan ehkä luvattomankin pitkään. Äidille taas on tärkeää, että koti on siisti, pyykit ja tiskit hoidetaan heti ja kaikki pidetään järjestyksessä. Nämä kaksi maailmaa kun yhdistetään, niin törmäyskurssille ajaudutaan väkisinkin.

Aamupalan jälkeen (älkää edes kysykö, mitä pyyhe ja ämpäri tässä kuvassa tekevät - en muista)

Perusmeininkiä

Pienten lasten vanhemmat varmasti tietävät, että illat voivat olla hyvinkin työntäyteisiä. Jii pelaa aktiivisesti jalkapalloa, joten usein iltahommat jäivät yksin minun hoidettavakseni. Rumba iltapalan laitosta syömisen kautta iltapesuihin ja nukkumaanmenoon ja lopulta nukahtamiseen saattoi olla todella kuluttava. Meillä tähän menee helposti toista tuntia eikä sinä aikana tarvitse montaa kertaa takapuolensa päälle istahtaa.

Kun koko rumba vihdoin oli kunnialla suoritettu, saatoin istahtaa hetkeksi sohvalle vetääkseni hetken henkeä. Tämä sattui usein samaan ajankohtaan, jolloin äiti tuli väsyneenä rankan työpäivän jälkeen kotiin. Ensimmäisenä hän kohtaa kenkämeren, jonka yli seilaamiseen suosittelisin isompaakin alusta. Kenkämerestä selvittyään edessä on pomminlailla räjähtäneet lelut, jotka ovat levinneet aivan käsittämättömällä tavalla ympäri taloa. Lopulta keittiössä on vastassa iltapalalta jääneet tiskit ja liian usein myös tiskiallas täynnä tiskiä. Ja sitten minä vain ”istun sohvalla tekemättä mitään”. Tästä aiheesta käytiin muutamaankin otteeseen keskustelua, mutta yrityksistä huolimatta minulla ei voimat riittäneet siivoamiseen ennen lyhyttä hengähdystaukoa eikä äidillä riittänyt ymmärrys järjetöntä sekasotkua kohtaan. 

Loppupeleissä tämäkin yhteiselo on sujunut yllättävän hyvin. Isoimmat karikot olivat pahimman väsymykseni aikaan, jolloin tunnelma oli valmiiksi äärimmäisen kireä. En kestänyt kuulla kritiikkiä pöytään unohtuneesta teekupista, kun olin antanut loppuväsyneestä itsestäni 150 prosenttia, että sain lapset hoidettua nukkumaan. 

Olia ja enkeli ottivat yhteen. Toinen sai siipeensä..

Joustavuudella ja puhumalla tietysti näistäkin on selvitty. Viimeiset viikot ovat menneet jopa niin hyvin, että äidin valmiita ruokia ja apukäsiä on ikävä jo valmiiksi. Mutta jos jotain ei ole ikävä, niin äidin vuodesohvaa. Siskoni muutettua kotoa, äiti mietti siskon huoneen sisustusta. Hän löysi kivan vuodesohvan, jonka sänkyominaisuudet jättivät toivomisen varaa. Totesimme kuitenkin kaikki yhdessä, että sohva on loisto-ostos ja ne yksi-kaksi yötä, jotka tuossa tullaan vuosittain nukkumaan, menee vaikka vanerilevyllä. No, nämä 150 yötä vanerilevyllä alkaa kyllä tuntua. Jalat ja selkä alkavat olla siinä määrin koetellut, että oma sänky tuntuu tämän jälkeen varmaan pumpulipilveltä ja epäilen vahvasti, etten pääse ensimmäisen yön jälkeen sieltä ylös.

Jos jotain positiivista haluaa tästä yhteiselosta vielä nostaa esiin, niin ehdottomasti lasten ja isovanhemman yhteinen aika. Minusta on ihanaa, että lapset ovat saaneet viettää isoäitinsä kanssa näin paljon aikaa ja tietysti toisin päin. Harvalla lapsella tai isoäidillä on tällaista mahdollisuutta, koska vapaaehtoisesti en ainakaan itse tällaiseen asumisjärjestelyyn lähtisi. Nyt lapsilla on ollut kolmas vanhempi, johon voivat turvata ja luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Ja se on ollut erityisen tärkeää, kun nämä kaksi oikeaa vanhempaa ovat niin väsyneitä kuin ovat.

Teddy

Olia on elänyt puolet elämästään isoäitinsä luona. Äidistäni on tullut erityisen tärkeä henkilö Olialle. Mutta vielä tärkeämmän ystävän Olia on saanut äitini koirasta, Teddystä. Olian ja Teddyn yhteiselo on ollut kadehdittavan helppoa ja solidaarista alusta asti. He pystyvät jakamaan kaiken eikä mitään kahnauksia ole ollut. Teddy ei ole moksiskaan, kun Olia vie Teddyn puruluun ja pistää omaan suuhunsa – ”minun tikut on sinun tikut ja minun purulelut on sinun purulelut”. Ja Olia antaa mielellään Teddyn välillä lainata omaa tuttiaan.

Yhdessä he myös keksivät kivoja uusia juttuja, kuten mullan kaivaminen kukkaruukuista lattialle. Ei ole selvinnyt, kumpi tämän hauskuuden keksi eikä koskaan tiedä, kumpi on ruukulla käynyt, kun mullat ja joskus kasvitkin on istutettu karvalankamatolle ruukun viereen. Saumaton yhteistyö tulee esiin myös ruokailutilanteissa. Olian ruokailutyylillä pöydästä tippuu kaikenlaista lattialle. Teddy putsaa pöydän alustan esimerkillisesti ja kuskaa isommat tähteet olohuoneen matolle. Olian lopetettua ruokailun hän poistuu pöydästä ja menee matolle keräämään Teddyltä ylijääneet jämät ja putsaa maton. Että sellaista.. Minuakin ällöttää.. Joka kerta :)