Mistä Home Story kertoo?

Blogi alkoi mietteistäni kahden pienen lapsen äitinä, kun vesivahinko ajoi perheemme pois juuri ostetusta asunnosta. Miten vauvaperheen arki sujui vieraissa nurkissa, miten remontti eteni (ja mitä kävi, kun se ei edennyt) ja minkälaisia asioita pitää ja kannattaa ottaa huomioon vastaavassa tilanteessa? Vahinko on korjattu, mutta story goes on...

Ensimmäiset tekstit kertovat unelma-asunnon löytämisestä, asuntokaupoista ja elämästä muuton jälkeen. Tekstistä 29 eteenpäin käsitellään vesivahinkoa ja sen kartoittamista. Tekstistä 54 päästään vahingon korjaamiseen, joka päättyy tekstiin 92, kun urakoitsija jättää avaimet pöydälle. Sen jälkeen (kuten jo vaihtelevasti aiemminkin) käsitellään sekalaisesti vikalistakorjauksia, ongelmia taloyhtiön kanssa, riitaa asunnonmyyjän kanssa ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Tervetuloa mukaan! :)

maanantai 7. marraskuuta 2016

#90: Katkeruutta ilmassa

Kulunut vuosi on tuonut mukanaan sekalaisen kirjon erilaisia tunteita. Alkuvuosi lähti jännittävästi liikkeelle, kun hetkeä aiemmin oli löytynyt pitkään haaveissa ollut unelma-asunto ja oma lapsuudenkoti oli laitettu myyntiin. Tunteet heittelivät vuoristorataa hetkellisistä onnistumisen tunteista ahdistukseen ja joskus epätoivoonkin.

Alkuun vesivahinko ei edes harmittanut kovin paljon, turhautti vaan kovasti. Kaikki oli jotenkin niin epäuskoista ja luottavaisin mielin odotimme, että juhannukseen mennessä pääsemme kotiin. Kun aika kului eivätkä asiat edenneet, turhautuminen kasvoi entisestään. Epätoivoinen pääsykoeyrittäminen (#36) toi kuvioon käsittämättömän väsymyksen, jota en ole saanut vieläkään nollattua. 


Heinäkuussa koin ensimmäisiä katkeruuden tunteita. Koin todella epäreiluksi sen, että olin ollut tarkka ja tehnyt kaikkeni välttääkseni meneillään olevan painajaisen, mutta olimme kuitenkin keskellä sitä. Kun Jiin loma loppui, kuluneen kesän ajatteleminen ahdisti.

Pääsin katkeruudesta kuitenkin irti. Maailmassa oli paljon vakavampiakin asioita. On ihmisiä, joilla ei ole kotia ollenkaan ja minä harmittelin, kun omassa kodissa on pieni vesivahinko. No, ei mikään pieni, mutta koti meillä kuitenkin oli. Olimme terveitä ja perhe oli kaikesta hajoilusta huolimatta yhdessä. En antanut itselleni lupaa valittaa ja sain käännettyä ajatukset positiivisuuden puolelle.

Syksyn koittaessa en voinut ikäville ajatuksille enää mitään. ”Kaikelle on tarkoitus” -mantra lensi lehtikoriin. Olin vihainen, olin katkera ja olin turhautunut. Tämän piti olla viimeinen vuoteni lasten kanssa kotona. Tästä vuodesta piti ottaa kaikki ilo irti lasten kanssa. Jätin luottamustehtäviä ja muita ylimääräisiä tehtäviä mahdollisuuksien mukaan pois, jotta voin keskittyä nauttimaan hetkistä lasten kanssa. Kesän piti olla unelmien kesä Jiin pitkän kesäloman ansiosta.

Lähdin Aman syntymän jälkeen töihin, kun Ama täytti yhden vuoden. Jii jäi Aman kanssa kotiin ja olin kateellinen heidän yhdessä viettämästään ajasta. Vaikka vauva-ajassa oli oma ihanuutensa, Jii sai viettää aktiivisempaa ja osallistuvampaa aikaa Aman kanssa. Olian kohdalla päätin, että olen pidempään kotona. Halusin nauttia ajasta, jolloin Olia on muutakin kuin lattialla pötköttävä sinappikone. Vaikean alun takia tuntuu, että elämästä nauttiminen on mahdollista vasta nyt – taisi voisi olla, jos ei olisi näin väsynyt.

Sovimme jo aiemmin, että palaan töihin 2017 vuoden alussa. Jii jää lasten kanssa kotiin. Syksyn hiipiessä mieliin, aloin miettiä taloudellista puolta. Minulla oli säästöjä, joiden turvin pystyin olemaan vuodenvaihteeseen kotona, mutta säästöt paloivat pelottavaa vauhtia remonttikustannuksiin. Öisin ajatuksiin tunkeutui mörkö, joka mörisi, että rahat eivät tule riittämään.

En uskaltanut laskea rahatilannetta moneen viikkoon. Ajatus siitä, että joutuisin palaamaan töihin suunniteltua aiemmin, puristi rintaa. Töissä ollessani menettäisin ennen kaikkea ajan lasten kanssa. Sen lisäksi joutuisin olemaan tekemisissä Myyntimiehen kanssa. Ajatus siitä, että viimeinen vuoteni kotona päättyisi ennenaikaisesti ja vaihtuisi yhteistyöhön Myyntimiehen kanssa, tuntui raivostuttavalta.

Päätin, että tavalla tai toisella olen kotona vuodenvaihteeseen. Ja onneksi näyttää siltä, että vielä loppuvuosikin jollain tavalla selvitään. Mutta kun katson aikaa taaksepäin, tulen äärimmäisen surulliseksi. Väkisin mieleen hiipi ajatuksia siitä, mitä kaikkea olen menettänyt. Minulla ei jää tästä vuodesta käteen paljon muuta kuin valvomista, itkemistä ja kymmeniä ellei satoja reklamaatioita ja selvittelyjä. Ama pyytää, että ”tekisin töitä” (=hoitaisin asioita) hänen vierellään, kun hän leikkii. Hän ei enää pyydä, että jättäisin koneen tai puhelimen, vaan että olisin edes samassa huoneessa, vaikken henkisesti läsnä olisikaan.

Inhoan käyttää puhelinta ja tietokonetta lasten edessä. En tiedä mitään ärsyttävämpää kuin asioiden hoitamisen esimerkiksi perheen ruokailun aikana. Mutta kulunut vuosi on vaatinut asioidenhoitoa hetkittäin kellonympäri. Olen ollut juuri se huono äiti junassa tai leikkipuistossa, joka näpyttää puhelinta, kun lapsi istuu vieressä.

Mielipahaa syntyy yllättävistäkin asioista. Ensimmäisenä palatessamme kotiin, piti tyhjentää lasten vaatekaapit, sillä kaikki vaatteet olivat jääneet pieneksi. Kaikki ihanat Olian käyttöä odottaneet vauvanvaatteet joutivat suoraan takaisin pahvilaatikkoihin. Kuinka turhauttavaa, että olin käyttänyt niidenkin viikkaamiseen keväällä niin paljon aikaa. Kaikki kotikukat olivat kuolleet odotellessaan elämää taloon. Niistä huolehtiminen ei ole vahvinta alaani eikä se todellakaan ole sitä, jos asun jossain muualla.

Kesäisin keräämme pakastimen täyteen marjoja niin, että pärjäämme seuraavaan kesään. Tänä kesänä en poiminut ensimmäistäkään mansikkaa tai mustikkaa mistään. Uusi pakastimemme odotteli Gigantin varastossa noutajaa (#44) eikä ensimmäistäkään itsepoimittua marjaa ole säilössä.

Oikiksen pääsykoe oli tänä vuonna helppo. Olisinko ehkä opiskelemassa unelmieni ammattia, jos olisin ehtinyt lukea kirjat enemmän kuin kerran? Olisimmeko ehkä päässeet lomalle johonkin, jos koko loma ei olisi kulunut rautakaupoissa juoksemiseen? Myyntimies lähetteli terveisiä sieltä ja täältä maailmalta samalla, kun Jii nukkui teltassa unelma-asuntomme takapihalla (#63).


Ennen kaikkea olen katkera ja pahoillani lasten takia. He ovat joutuneet kestämään väsyneitä ja stressaantuneita vanhempia. Tästä piti tulla unelmien koti meille kaikille, mutta vuosi on ollut painajaismainen. Nyt minulla on tasan kaksi kuukautta aikaa nauttia viimeisistä hetkistä lasten kanssa ennen töihin paluuta. Tämäkin ilta menee kahden reklamaation ja yhden selvityksen tekemiseen, mutta huomenna sitten…

Tällä kertaa tällainen vähän raskaampi päivitys. Tiedän, että meillä on oikeasti asiat hyvin, vaikka moni asia tuntuu epäreilulta. Antanette anteeksi pienen väsyneen purkauksen. Jatkossa taas hauskempia asioita, kun Pate ja kumppanit palaavat kuvioihin :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti