#156: Magneettista meininkiä

Työrintamalla on kiirettä riittänyt ja sen tieltä ovat joutuneet väistymään viimeisen viikon aikana ihan kaikki muu: parisuhde, perhe, sairausloma (kyllä, TAAS kipeänä!), ulkoilu, blogi, liikunta ja oma elämä. Työpäivät ovat venähtäneet välillä 14-tuntisiksi, mutta yksi projekti oli saatava päätökseen. Kovaan ääneen olen aina muita ripittämässä järjenkäytöstä töiden huhkimisen suhteen ja siitä, että kukaan ei ole korvaamaton, mutta niin vaan toimin taas oikein malliesimerkkinä siitä, kuinka ei tule toimia. Sairastelun takia jouduin kuitenkin jo viikolla projektia siirtämään, joten tällä viikolla oli työ saatava päätökseen. 

Olen tosiaan jälleen sairaana: tällä kertaa iski kova flunssa. Minun piti viikko sitten vetää webinaari eli verkkoseminaari, mutta ääntä ei tullut pihahdustakaan keskiviikkoaamuna. Jouduin perumaan vastuulleni kuuluneet kolme webinaaria ja siirsin ne tälle viikolle. Enää en niitä tohtinut siirtää, joten esitykset oli saatava kuntoon.

Sunnuntaina olin siellä pään magneettikuvauksessa. Arvatkaapa, kuinka hyvin sopii yhteen ahtaanpaikankammo ja pään magneettikuvaus sellaisessa pömpelissä. Ei muuten sovi. Tässä kohtaa ehkä mietitte, että noinkohan sinulla nyt aidosti mitään ahtaanpaikankammoa ole. Diagnoosia en siitä ole saanut, mutta ymmärtääkseni se on normaaliahdistusta astetta kovempi. Nuorempana en käyttänyt lainkaan hissejä. En edes kyläillessäni ystävälläni tornitalon 16:nnessa kerroksessa. Jossain vaiheessa pääsin kammosta hieman eroon ja opettelin käyttämään maisemahissejä, joista näki ulos. Umpinaisista en tykkää vieläkään, mutta pystyn henkeä pidätellen niissäkin jo menemään.

Vuonna 2004 teimme pitkän autoreissun Eurooppaan Jiin vanhempien kanssa. Keski-Euroopassa tuppaa olemaan muutamakin tunneli matkan varrella, jos Alppien suuntaan suunnistaa. Siinä missä moni muu pitää tunneliajamista ehkä jännänä ja kivana vaihteluna, minä inhosin noita taponyritystuubeja. Paniikki iski heti, kun auto saavutti tunnelin suun. Tunnelin ajan nojasin Jiihin ja itkin, ja Jii yritti rauhoitella, kunnes pääsimme tunnelista ulos. Se on ihan hirveä tunne, kun tuntee tukehtuvansa.

Yksi ikävä muisto liittyy myös Serenan vesipuistoon, kun ensimmäisenä yhteisenä kesänä teimme päiväretken sinne. Kerroin jo etukäteen, että en mene mihinkään putkiliukumäkiin, en yksinkertaisesti pysty. Jii ymmärsi hyvin, mutta kertoi, että Musta aukko -niminen liukumäki on niin makea, että se on pakko minunkin kokea. Muistutin, että en voi mitenkään mennä umpinaiseen putkeen virtaavan veden kanssa. Jii kehui, että se ei varmasti tunnu niin pahalta, kun siellä on valoja ja musiikkia ja se on ihan lyhyt.

Vastarakastuneena kuvittelin voivani selättää tämänkin pelon ja pitkän maanittelun jälkeen suostuin kokeilemaan putkea. En muista putkesta muuta kuin järjettömän paniikin, joka iski heti, kun liukumäki imaisi minut sisäänsä. Liukumäki oli ainakin kolme kilometriä pitkä ja luulin, että taipaleeni maan päällä päättyy sinne putken sisään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin mäestä ulos ja itkin vain hysteerisesti. Edelläni liukuneet 7-vuotiaat pojat katsoivat ulostuloani kummissaan. Jii liukui perässäni ja nähdessään maanittelunsa seuraukset Jiikin ymmärsi, että kärsin ehkä sittenkin lievää voimakkaammasta ahtaanpaikankammosta.

Kammo on onneksi hieman lieventynyt, mutta tässä vähän taustaa. Jii kertoi, että magneettikuvauksessa saa kuunnella radiota, mutta pömpelistä lähtevä ääni on niin kova, että radio ei sitä koko ajan peitä. Tiesin siis, että pää menee pömpeliin ja meteli on kova. Aloitin henkisen valmistautumisen jo viikkoa aiemmin.

Sunnuntaiaamuna söin aamupalan ja ajoin sairaalalle kuvaukseen. Olin hyvissä ajoin ja pääsinkin vastaanotolle jo varttia ennen varattua aikaa. Hoitaja kysyi, mitä radiokanavaa halusin kuunnella ja vastasin, että SuomiPopia. Hoitaja ohjasi minut tutkimushuoneeseen, jossa epämiellyttävän näköinen masiina valtasi koko huoneen.

Hoitaja pyysi menemään alustalle makaamaan, minkä jälkeen alustaa nostettiin ylöspäin. Hoitaja laittoi kuulokkeet minulle päähän ja vielä naaman päälle sellaisen muovikehikon. Pulssi hakkasi jotain neljättä sataa ja hiki virtasi. Yritin rauhoittua musiikin kuunteluun, mutta tietoisuus ympäristöstä oli turhan vahva. Tunsin palan nousevan kurkkuun ja tiesin, että jos en nyt saa itseäni rauhoittumaan, kohta saa masiina kyytiä. Kuikuilin naamasuojan välistä varpaitani ja sain nielaistua alkaneen ahdistuksen. Suljin silmäni ja yritin rentoutua.

Kone alkoi pitää kovaa ääntä. Pidin silmiä kiinni ja yritin vain kuunnella musiikkia. Meteli laitteessa oli aivan käsittämätön. En voi käsittää, ettei nykytekniikalla rakenneta vähän äänettömämpää laitetta. Uskoisin, että samanlaiseen tunnelmaan voi päästä, jos menee lepäilemään risteilyaluksen konehuoneeseen – sinne moottorin väliin. Sen lisäksi, että kone piti jyskyttävää ääntä, se piti mitä ihmeellisimpiä ääniä. Välillä tuli ujellusta, välillä tuli kolinaa, välillä räminää ja lopussa alkoi joku sireeni ujeltaa. Olin varma, että hälytysääni johtui koneeseen tulleesta viasta. Koko makuualusta alkoi täristä ja odotin, että hoitajat tulevat kohta auttamaan minua. Ai niin, murhamies on tietysti listinyt ne ja kohta on minun vuoroni. Näin sieluni silmin, miten makuualusta pamahtaa masiinaan kiinni ja katkean sinne väliin. En voinut kuitenkaan avata silmiä, ettei ahtaanpaikankammo saa valtaa.

Ennen kuin elämäni päättyi, sireeni hiljeni ja alustan tärinä lakkasi. Ehkä se sittenkin oli osa tutkimusta. Loppuaika oli jopa ihan miellyttävää ja nautin täysin, kun sain hetken vain maata yksikseni. Tietysti senkin piti saman tien loppua ja tutkimus oli valmis. Pääsin lähtemään kotiin. Lääkärin pitäisi ensi maanantaina soittaa ja kertoa tulokset.

Myyntimieheen olen törmännyt tälläkin viikolla. Reippain mielin hän saapui maanantaipalaveriimme ja huikkasi huomenet. Hän otti paikkansa minua vastapäätä, mutta kun huomasi virheliikkeensä, hän keräsi tavaransa ja siirtyi tutulle paikalle viereeni – tuoli kääntyi taas kaaressa ja Myyntimies mökötti selkä muihin päin. Palaverin jälkeen hän hävisi toimistolta tuultakin nopeammin. Tällä viikolla toimitin 195-sivuisen aineiston asianajajallemme haastehakemusta varten ja ensi viikolla taloyhtiö lähtee edistämään asiaansa oman asianajajansa voimin. Saa nähdä, miten päin Myyntimies jatkossa istuskelee.

Tunnelmia heinäkuulta

Viikonloppuna on taas tiedossa mahtavuutta, kun on aika neljän tähden illallisen. On minun vuoroni emännöidä illallista kolmelle ystävälleni. Saa nähdä, mitä keksin vai keksinkö mitään. Tuleekohan huomisesta ensimmäinen illallinen, jolloin turvaudutaan Pizzataxin apuun? Aurinkoista viikonloppua kaikille!