#211: The End

Minulla oli tänä kesänä poikkeuksellisen pitkä kesäloma – 6,5 viikkoa. Toisaalta se oli hyvä, sillä työn ohella kuluneen kesän hullunmyllyä olisi ollut vieläkin epätoivoisempaa pyörittää. Toisaalta harmittaa, että kerrankin olisi ollut mahdollisuus levätä ja ladata akkuja oikein kunnolla, mutta se jäi vain haaveeksi. Myös Jii piti normaalia pidemmän loman, mutta huokaisi vain helpotuksesta, kun pääsi takaisin töihin. Jossain alitajunnassa kytee pieni pelko siitä, onnistummeko vielä jonain kesänä pitämään yhteisesti koko perheenä näin pitkän loman. Mutta on vain uskottava ja toivottava, että se onnistuu.

En ole ehtinyt kirjoittaa kesän jälkeen, joten monia epätoivon hetkiä jää teiltä nyt varmasti kuulematta. Mutta niitä on tähän blogiin mahtunut jo niin paljon, että ehkä teistäkin on mukava kuulla, että elämämme on nyt rauhoittunut ja iso osa alkuvuoden stressistä, harmista ja kiireestä on nyt takanapäin. Sijoitusasunnoissa remontit ovat minimaalisen pieniä epäkohtia lukuun ottamatta valmistuneet ja uudet asukkaat ovat asettuneet koteihinsa. Jiin mummi ei ole vielä päässyt putkiremontin jäljiltä takaisin kotiinsa (kyllä, heinäkuun alussa piti päästä), mutta luotamme siihen, että asiat järjestyvät tämänkin osalta ihan lähiaikoina. Terassiremontin urakoitsija kävi yhtiön pihamaalla juhannusviikolla ja korjaustyöt piti aloittaa 1.8. Puolessa välissä elokuuta kuulin naapurilta, että ei ollut urakoitsija ilmestynyt paikalle eikä hänestä tälläkään kertaa ollut mitään tietoja. Mutta arvaatteko mitä, minun osaltani tämä terassiasia oli jo loppuun käsitelty, sillä…

Yksi iso asia on blogin puolella vielä käsittelemättä: tarinamme unelma-asunnosta tuli nimittäin päätökseensä ja kerron siitä teille nyt. Päätimme vuosi sitten, että kaikesta rakkaudesta kotiamme kohtaan, on järkevintä luopua siitä. Etsimme erikoista asuntoa, löysimme sen ja lopulta kaikkien vastoinkäymisten jälkeen siitä tuli meille erittäin ihana koti. Samalla konkretisoitui myös kaikki pienen taloyhtiön ongelmat: asioista päätetään ilman asiantuntemusta muutaman henkilön kesken ja eri mieltä olevat jyrätään ja haukutaan selän takana. Eniten minua huoletti se, että kaikista suurimmasta omaisuudestamme päättävät henkilöt, joille ei tuntuvat rahalla olevan mitään merkitystä. Terassiremontti paisui 62 000 eurosta 190 000 euroon ja urakoitsija hävisi kuin pieru Saharaan. Puheenjohtajan suurin huoli oli kuitenkin saada urakoitsijan viimeinenkin lasku maksuun, kun lasku oli kuitenkin luvattu lähettää aikoja sitten. En tähän päivään mennessä ole löytänyt ihmistä, joka olisi tätä kuviota ymmärtänyt, mutta meidän taloyhtiössämme tämä oli ongelma vain meille.

Niinpä keväällä laitoimme asuntomme myyntiin Blokin kautta. Mietin pitkään, jaksaisinko myydä itse, mutta remontit ja muut kiireet pitivät huolen siitä, ettei ylimääräistä aikaa ollut. Niinpä päätimme kokeilla Blokin uudenlaista välityskonseptia, joka yhdistää hyvän välittäjän ja itse myynnin parhaat puolet. Blok hoiti asunnon markkinoinnin, teki asianmukaiset kauppakirjat ja oli molempien osapuolien tukena koko kaupanteon. Meille itsellemme jäi asunnonesittely, minkä koen onnistuvan itseltäni paremmin kuin vieraalta ihmiseltä. Pidin alkuun pari esittelyä, mutta lopulta remonttiasiat veivät kaiken ajan niin, että lopulta unohdin koko asunnonmyynnin.

Yhtenä iltapäivänä puhelimeni soi: välittäjä soitti ja kyseli puhelun alkuun kuulumiset. Olin alkamassa tilittää oharin tehneestä remonttimiehestä ja kylpyhuoneesta löytyneestä kosteusongelmasta sekä kaikista muista vastoinkäymisistä, mutta ennen kuin ehdin aloittaa valitusvirttäni, huomasin kysyä, että hän tarkoitti varmaankin oman asuntomme suhteen. Välittäjä oli hieman ihmeissään, mutta totesi, että juu, lähinnä niitä kuulumisia hän ajatteli. Totesin, että en edes muistanut asuntomme olevan myynnissä. Välittäjä kuulosti hieman pelästyneeltä ja kysyi, olimmeko tulleet toisiin aatoksiin. Kerroin, että emme, asunto on kyllä myynnissä, mutta nyt on ollut niin paljon kaikkea, että emme ole yksinkertaisesti koko asiaa muistaneet. Mutta jos joku on kiinnostunut, niin kyllä myydään.

Yksi perhe oli erityisen kiinnostunut ja oli halukas tulemaan esittelyyn heti seuraavana päivänä. Katselin järkyttyneenä ympärilleni ja mietin, voimmeko mitenkään saada pomminjäljiltä olevaa asuntoamme esittelykuntoon seuraavaksi päiväksi, mutta lupasin, että esittely onnistuu. Saimme asunnon siedettävään kuntoon ja näyttö meni niin hyvin, että perhe päätti jättää tarjouksen. Tutustuttuaan asunnon papereihin ja käytyään asioita vielä välittäjän kanssa läpi, he jättivät tarjouksen. Muutaman vastatarjouksen jälkeen pääsimme hinnasta yksimielisyyteen ja sovimme kaupanteosta. Toivoimme, että olisimme vähintään elokuun loppuun saaneet asua vanhassa kodissa, mutta ostajat eivät joustaneet heinäkuun viimeisestä päivästä. Se oli viimeinen sinetti kesälomasuunnitelmille, mutta pakko myöntää, että töiden ohella tästä muuttorumbasta ei olisi hengissä selvitty.

Tämän loppuratkaisun myötä päätän kirjoittamisen tähän blogiin. Tarina kaikkine mutkineen ja kiemuroineen jää luettavaksenne jatkossakin, mutta tätä sivustoa en enää päivitä. Kerroin jo yli vuosi sitten, miten koko blogi on muuttunut raskaaksi ja palauttaa joka kerta ikäviä muistoja mieleen. Kiitän teitä kaikkia, jotka olette matkan varrella lukeneet tarinaamme, iloinneet ilonhetkinä ja ennen kaikkea tukeneet vaikeina aikoina. Jatkan kirjoittamista uuden blogin parissa ja ensimmäisenä pääsette lukemaan, millaiset ovat asumisjärjestelymme tällä hetkellä, miten selvisimme 160 neliön tyhjentämisestä muutamassa viikossa ja millaisia suunnitelmia meillä tulevaisuuden varalle on. Toivottavasti liitytte seuraamme myös uuden blogin puolella. Ilmoitan blogin osoitteen teille heti, kun saan sivuston auki. Muistathan seurata tarinaamme myös Facebookissa sekä nyt myös Instagramissa. Kiitos ja aivan mahtavaa syksyn jatkoa kaikille! ❤

#210: Lisää kierroksia..

Ensimmäiseen asuntoon oli onneksi löytynyt vuokralainen, kun seuraava ilmoitti lähdöstään. Vuokralainen muutti asuntoon aikoinaan vain hetkeksi, mutta hetki venähti 22 vuodeksi. Tänä aikana asuntoa ei ollut remontoitu yhtään, joten oli selvää, että ainakin pintaremonttia joudutaan tekemään. Käynti asunnossa paljasti, että asunto oli remontoitava seinien ja lattian osalta kauttaaltaan. Keittiö oli tuotava 70-luvulta tähän päivään ja myös kylppäri vaati perusteellista pesua.

Samaan aikaan Jiin Mummin putkiremontti asunnon osalta lähestyi. Tuskin oli kellaritilojen tyhjennyksestä selvitty, kun oli mietittävä, mihin tyhjennetään 90 neliötä asuntoa. Kolme huoneista oli vuorattu kirjahyllyillä ja paksuja tietosanakirjamaisia teoksia oli kilometritolkulla.

Loppukevään osalta meillä oli joka päivälle minuuttiaikataulut: kuka tyhjentää Mummin asuntoa, kuka maalaa toista asuntoa, kuka hakee lapset hoidosta, kuka selvittää perinnönjakoa, kuka tekee jotain edellä mainituista lasten kanssa ja kuskaa lapsia harrastuksiin tai sieltä pois ja kuka ajaa jotain kuormaa kaatopaikalle tai tekee hankintoja rautakaupassa. Organisoitavana ja suunniteltavana oli keittiöremontti kahteen eri paikkaan, joista toinen oli ajoitettava putkiremontin kanssa yhteen. Mietittävänä oli sähkö- ja putkityöt, purettavana kaksi keittiötä, hankittavana kaikki uudet kalusteet ja ihmeteltävänä perhe- ja perintöjuridiikan kiemurat perinnöstä kieltäytymisen sekä alaikäisen sijaantulijan osalta. Selvitettävää riitti asbestikartoittajan tehdessä kahdesti oharit ja jo löydettyjen vuokralaisten ilmoittaessa yllättäen, etteivät otakaan asuntoa. Kaiken tämän lisäksi oli se ihan tavallinen, kiireinen arki kahden lapsen ja töiden muodossa. Minulla oli To Do -listoja puhelimessa, tietokoneella, työkalenterissa, taskukalenterissa ja ainakin viidellä eri irtolapulla.

Kun pääsin sijoitusasunnossa jynssäämään kylpyhuoneen kaakeleita, saatoin vain todeta homeisten ja irtoilevien laattojen olevan siinä pisteessä, että kylppäri oli uusittava. Oli etsittävä tekijä siihenkin. Töiden päästyä vihdoin käyntiin, löytyi kylpyhuoneesta kosteutta ja remontti laajeni jälleen. Taloyhtiön isännöitsijä osoittautui varsin yhteistyötaidottomaksi (siitä huolimatta, että koko remontti oli osakkaan kustannettava). En jaksa edes mennä vääntöön isännöitsijän kanssa tai tämä tarina ei pääty ikinä. Lattia jouduttiin lopulta purkamaan betonia myöten – ja tietysti haitta-ainepurkuna.

Töiden, lasten ja parisuhteen (minkä?) ohella pyöritimme aivan järkyttävää palapeliä. Vuorokauden tunnit eivät enää riittäneet, kun hoidettavaa oli niin paljon. Välillä ajoimme yöllä, lasten nukkuessa takapenkillä, uusia kylppärikalusteita sijoitusasuntoon, kun aikataulu painoi liiaksi päälle. Omassa asunnossa ihmeteltiin maan alle (tai maapallon toiselle puolelle) kadonnutta terassiurakoitsijaa. Mummin asunnossa remontti sentään eteni hyvin – niin hyvin, että urakoitsija unohti sovitut lisätyöt: kylpyhuoneen kapean oven leventämisen, uusien sähkövetojen vetämisen ja lattialämmityksen asentamisen. Laskut kyllä löysivät perille.

Mietittävää, muistettavaa ja selvitettävää oli niin paljon, että nyt jälkikäteen ihmetyttää, että miten tästä(kin) kaikesta kuitenkin selvittiin.

#209: Kauhujen kevät

Olen yleensä vuodenvaihteessa toiveikas ja avoin uuden vuoden suhteen. Viime vuoden lopulla tuntui kuitenkin erilaiselta ja sisimmässäni uusi vuosi ahdisti. Ihmettelin tunnetta, mutta en antanut sille liikaa sijaa.

Vuoden viimeisenä päivänä pitkäaikainen vuokralaiseni irtisanoi vuokrasopimuksensa. Ajattelin heti, että tätä se tunne tarkoitti. Kaiken hektisyyden keskellä uuden vuokralaisen etsiminen tuntui raskaalta. Asunnolla käydessäni havaitsin ilmanvaihto-ongelmien aiheuttamia vaurioita katossa sekä ikkunanpielissä. Alkoi niiden tutkiminen, korjauksien selvittäminen ja maksajan etsiminen. Kiinnostuneita ravasi näytöillä, mutta asunnon valtavirrasta poikkeava värimaailma osoittautui ongelmaksi yhdelle jos toiselle. Aikaa ja voimavaroja ei kuitenkaan ollut isompaan remonttiin. Ja toisaalta värimaailmaan liittyi vahvoja tunnesiteitä, sillä olimme sen aikoinaan ensimmäiseksi kodiksemme rakentaneet ja kyseiset värit valinneet.

Kaikki maallinen murhe ja tapetinsävyt unohtuivat yhtenä lauantaiaamuna tammikuussa. Heräsin normaalia aiemmin ja vilkaisin puhelimesta kelloa. Hämmennyin nähdessäni vastaamattomia puheluita ja perheryhmään tulleita viestejä. Avasin viestit, joissa Jiin äiti pyysi heti soittamaan hätätilanteen takia. Päässä pyöri kysymyksiä ja vilahti ajatuksia siitä, mitä on voinut tapahtua. Mietin kaikkea mahdollista ja pahimmassa skenaariossa ajattelin Jiin Mummin joutuneen sairaalaan. Kuuntelin anopin jättämän ääniviestin: ”Didi-kulta, soittakaa heti, Veke [Jiin isä] on kuollut”. En ollut mitenkään varautunut kuulemaan näin shokeeraavia uutisia. Järkytys valtasi koko kehon ja tunsin, kuinka ahdistus pusersi minua lamaannuttaen hengityksen. En pystynyt tekemään mitään. Tuijotin vain eteenpäin.

Hetken päästä tajusin, että nyt minä olen se, jonka on kerrottava Jiille isänsä täysin yllättävästä poismenosta. Katsoin autuaan tietämättömänä tuhisevaa Jiitä ja mietin, miten ikinä voi kertoa rakastamalleen ihmiselle jotain näin järkyttävää. Päätin, että annan Jiin nukkua niin pitkään kuin häntä nukuttaa – edessä saattoi olla unettomia öitä.

Surulle ei jäänyt liikaa aikaa, sillä Mummin taloyhtiössä oli alkamassa putkiremontti ja kellaritilojen tyhjentämiseen oli aikaa enää kaksi päivää. Jiin isovanhemmat ovat asuneet asunnossaan alusta, 60-luvulta, asti. Sukupolvelleen tyypillisesti kaikki säästettiin ja säilöttiin: ”tätä voi aina tarvita” -tyyppisesti. Tyhjennettävänä oli verkko- ja kylmäkellarin lisäksi Jiin isoisän, Mufan, ”luola”. Luola on taloyhtiöltä vuokrattu erillinen 15 neliömetrin tila.

Mufa kuoli vuonna 2014. Jii kävi äitinsä kanssa tuolloin tutkimassa luolaa tyhjennysmielessä. Lukitun oven takaa paljastui lattiasta kattoon, peräseinästä ovelle laatikoita, lipastoja ja lootia. Hyllyt ja lipastot olivat täynnä lokerikkoja, joissa oli kymmeniä lokeroita täynnä elämää pienempiä yksiköitä. Siis aivan kaikkea. Maailmasta ei varmasti löydy esinettä, jota ei tuolta luolasta olisi voinut kaivaa esiin. Tyhjennys tuntui niin toivottomalta, että asia unohdettiin odottamaan parempaa hetkeä. Paremmasta voidaan olla montaa mieltä, mutta tyhjennys oli käynnissä nyt. Tyhjennystä oli tehty jo joulusta asti, mutta tavaramäärä ei näyttänyt vähenevän yhtään. Surun keskellä kaikki voimavarat oli kanavoitava tyhjennyshommiin.

Luola - tässä kohtaa jo suurin osa tyhjennetty

Suremaan eivät kerenneet kaikki muutkaan. Jiin vanhemmat olivat yhdessä yli 40 vuotta. Tänä juhannuksena olisi juhlittu rubiinihäitä. Pitkästä liitosta huolimatta Vekellä oli kaksi vanhempaa lasta aiemmasta liitosta. Poika oli katkaissut välinsä isäänsä vuosia sitten eikä Jii tiedä velipuolestaan käytännössä muuta kuin nimen. Vain 1,5 vuorokautta Veken yllättävän poismenon jälkeen sukulaisuus alkoi kiinnostaa: pojan tytär otti yhteyttä ja kyseli perinnönjaon perään.

Kevään aikana selvisi, että poikaa ei isänsä poismeno kiinnostanut, mutta hänen viisi jälkeläistään olivat käsiojossa odottamassa äkkirikastumista. Järjestimme hautajaiset ja hoidimme kaikki muut velvoitteet. Yksikään heistä ei saapunut hautajaisiin eikä ollut kiinnostunut isoisänsä elämästä missään määrin. Heitä kiinnosti vain perintö, mutta millään tavalla he eivät ainakaan helpottaneet pesänselvittämistä: he eivät suostuneet allekirjoittamaan valtakirjoja, koska eivät halunneet osallistua mihinkään. He eivät suostuneet antamaan edes osoitteitaan perunkirjoituskutsujen lähettämistä varten, sillä pesänselvittäjällä on velvollisuus selvittää tällaiset asiat. Kyllähän kaikki selvisi, vaikka sitten jonottamalla tuntitolkulla maistraatissa ja tilailemalla 9 euron kappalehintaan osoitetietoja jokaisesta erikseen. 

Ihmetellessäni ventovieraiden ihmisten häikäilemättömyyttä ja sydämettömyyttä, ilmoitti toinen vuokralainen muuttavansa pois. 

Rakastamme. Muistosi säilyy aina.

#208: ...ei loppua vieläkään

On melkein vuosi vierähtänyt edellisestä postauksesta. Kerroin jo aiemmin, etteivät voimavarat riitä enää raportoimaan näitä tarinoita tästä unelmien taloyhtiöstä. Lueskelin äsken viimeisimpiä postauksia terassiremonttia koskien enkä oikein tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Otetaan lyhyt kooste, mitä tänne pitäisi tässä kohtaa kuulua ja mitä tänne oikeasti kuuluu:

Yhtiön hallitus päätti ilman kilpailutusta, sopimuksia tai valvojia ottaa yhden miehen firman tekemään yhtiöömme vaativaa terassiremonttia (#197). Tarjous oli 62 000 euroa ja remontin piti kestää 3 viikkoa per asunto eli juhannuksena 2018 piti kaiken olla valmista. Urakoitsija päivitti tarjousta kesken kaiken 105 000 euroon, mutta kukaan muu ei kyseenalaistanut tätä (#198). Lasku laskun perään ylitti tarjouksen, mutta tämä ei haitannut ketään (#202). Vesivahinkoa sattui siellä ja täällä ja rakennustekniset ratkaisut olivat vähintään mielenkiintoisia (#204). Kolmen viikon urakka paisui 20 viikon loputtomaksi tahkoamiseksi (#206) ja ei kannata liioitella yllättynyttä, kun kerron, ettei urakka ole vieläkään valmis. Niin, luit ihan oikein. Valmista ei ole vieläkään. 

Lopputarkastus pidettiin 28.11.2018. Ihan vähän meni juhannuksen yli, mutta ei nyt takerruta siihen. Katselmuksesta saatiin aikaiseksi 2 sivua vikoja ja virheitä, jotka urakoitsija lupasi tulla korjaamaan heti keväällä lumien sulettua. Erikseen sovittiin, että kaikki on valmista toukokuun 2019 loppuun mennessä. Urakan valmistuminen venähti siinä määrin, että ensilumikin ehti sataa ja ymmärrettävästi korjauksia ei päästy enää viime vuoden puolella tekemään. Korjauslistalla oli muun muassa sellaisia asioita kuin ruosteisten rautojen näkymistä uudella betonipinnalla, vedenvalumisia rännien ja peltien välistä, ulkoverhoilusta tippuneita tiiliä, suojausten pettämisestä johtuvia vesivahinkoja betonipinnassa ja virheellisiä kaatoja. 

Tammikuussa puheenjohtaja ilmoitti, ettei tavoita urakoitsijaa. Taloyhtiö odotti viimeistä laskua, jotta remonttia varten otettu remonttilimiitti saataisiin konvertoitua lainaksi. Limiittiä oli tähän mennessä käytetty 185 000 euroa. Kyllä, limiittihän tässä matkan varrella jo tuplattiin. Alkuperäinen lainatarve oli hallituksen mukaan 50 000 euroa. Se päätettiin jo alkumetreillä nostaa 100 000 euroon. Elokuun lopulla hallitus pyysi valtuudet vielä limiitin korottamiseen 100 000 eurolla, sillä rahat (joiden piti kaikella varmuudella riittää aivan varmasti kaikkiin mahdollisiin lisätöihin ja yllätyksiin) oli käytetty pelkästään purkutöihin. Asumme kaiketi jossain multimiljonäärien talossa, kun tämä ei haitannut ketään. Yllätyksiähän nyt tulee aina. 

Kevään aikana selvisi, että kaadot on tehty kaikilla terasseilla liian loivina. Valuja tehnyt yritys olisi tehnyt isommilla kaadoilla, mutta urakoitsija oli todennut, että joutuu tekemään enemmän pohjatöitä, joten valut tehdään, kuten hän sanoo. Kaadot ovat joko liian loivat tai paikoitellen olemattomat – ja jostain kohtaa kaataakin sitten vedet kohti rakenteita. Uudet terassimme eivät kestä minkäänlaista lumirasitusta tai edes riittävän kovaa vesisadetta. Kynnykset on jätetty niin matalaksi, että jo muutaman millin jääkerros betonin pinnalla aiheuttaa veden tulvimisen asuntojen puolelle. Nyt onkin ohjeistettu, että jos talvella mielii viikoksi johonkin, on avain jätettävä naapuriin, jotta naapuri voi tarkkailla, ettei vesi valu sisälle asuntoon. Tällaisista terasseista olenkin aina haaveillut. 

Puheenjohtaja jatkoi urakoitsijan tavoittamisyrityksiä koko talven. Helmikuussa todettiin, ettei ole saatu kiinni. Maaliskuussa joku tiesi kertoa, että urakoitsija oli ainakin ollut pitkään Thaimaassa – ei ollut tietoa, onko edelleen. Jatkettiin tavoittamisyrityksiä ja Ana lupasi käydä myös kaverinsa (urakoitsijan) oven takana. Huhtikuussakaan ei kuulunut mitään eikä kukaan tavoittanut sähköpostilla tai puhelimitse, mutta toukokuussa urakoitsija kaiketi heräsi talvihorroksestaan. Hän lupasi toimittaa viimeisen laskun sekä tulla viikolla 21 toukokuussa tekemään sovitut korjaukset. 

Tuli viikko 21, mutta urakoitsija tai viimeinen lasku eivät perille löytäneet. Kohta ollaan taas juhannuksessa ja muu hallitus on ihmeissään, että mitenhän tässä nyt näin kävi. Rakennusaikaista vakuutta ei vaadittu, koska urakoitsija oli hyvä tyyppi eikä viitsi hänen rahojaan turhanpäiten panttailla (#202). Takuuajan vakuutta ei ole asetettu eikä sovittuja korjauksia tehty. Viimeistä laskua odotellaan edelleen ja kuukausittain maksetaan mukavaa summaa korkojen muodossa 185 000 euron limiittitilistä, jota nyt joudutaan pitämään voimassa niin kauan, että urakoitsija viitsii viimeisen laskunsa toimittaa. 

Tekisi mieleni sanoa, että mitä minä sanoin. Mutta en vaivaudu edes sanomaan.

#207: Loppu häämöttää

Toissaviikolla työmies teki hommia melkein kellon ympäri. Hoki joka välissä, että sunnuntaina [19.8.] on oltava valmista. Sunnuntai tuli, työmies hävisi – ja hommat jäivät kesken. Viime viikolla ei yhtiössä tapahtunut mitään. Kysyin hallitukselta, onko mitään tietoa, missä mennään. Ei vissiin ollut, kun ei kukaan vaivautunut vastaamaan. Kysyin sitten urakoitsijalta, missä mennään ja (neljännen kerran) milloin saisimme sen silikonin (#205) olohuoneeseen. Samalla kysyin, tavoittiko hän sähkömiestä, joka hänen piti edellisellä viikolla pyytää ”heti seuraavaksi päiväksi käymään”.

Urakoitsija soitti torstaina ja kysyi, voiko hän tulla seuraavana päivänä vetämään silikonin ja myös sähkömies hoitaisi viimeiset sähkötyöt kuntoon. Vastasin, että sopii oikein hyvin. Perjantaina tuli puolen päivän aikoihin viesti, että sähkömies tuleekin tämän viikon keskiviikkona. Myös urakoitsija vetäisi silikonin tuolloin ja sen jälkeen meidän asuntomme on valmis! En jaksanut yllättyä, että valmistuminen siirtyi jälleen eteenpäin. Yllätyin kuitenkin siitä, että asuntomme olisi valmis sähkötöiden ja tämän yhden silikonin jälkeen. Autotallin katto maalataan vielä kauttaaltaan ja peltejäkin puuttuu terasseilta useista kohdista. Kysyinkin urakoitsijalta, milloin loput työt tehdään. Urakoitsija vastasi, että ensi viikon lopulla pitäisi peltimiehen tulla jatkamaan. Jäi vähän epäselväksi, mitä hän ajatteli iloitessaan, että asuntomme olisi nyt keskiviikkona valmis.