Jatketaan vielä lisäaineiden parissa, kun kerran vauhtiin päästiin. Elintarvikevirasto Evira kertoo lisäaineiden olevan aineita, joita ei yleensä kuluteta varsinaisina elintarvikkeina vaan ne lisätään tarkoituksellisesti elintarvikkeisiin jotakin teknologista tarkoitusta varten.
Luotettavan kuuloisesti Evira jatkaa, että kuluttaja saa
tiedot elintarvikkeeseen käytetyistä lisäaineista elintarvikkeen
pakkausmerkinnöistä. Valmistus- ja lisäaineet on mainittu ainesosaluettelossa
painon mukaan alenevassa järjestyksessä. E-koodijärjestelmä on alun perin
kehitetty Euroopan unionissa ja E-kirjain numeron edessä merkitsee, että
Euroopan unioni on arvioinut kyseisen lisäaineen turvalliseksi
elintarvikekäyttöön. Elintarvikkeiden valmistuksessa saa käyttää vain
hyväksyttyjä lisäaineita. Lisäaineen on läpikäytävä perusteellinen
turvallisuusarviointi, ennen kuin se hyväksytään käyttöön.
Ylläolevan perusteella itselleni jää mielikuva, että kyse on
varsin harmittomista aineista – ja kovasti vielä tutkituistakin. Ihmetystä
herättääkin, kun asioita alkaa tutkia useammasta näkökulmasta ja viesti on
lähteestä riippuen välillä hyvinkin päinvastaista.
Lisäaineita on monenlaisia. Osa on mahdollisesti
tarpeellisiakin ja niitä käytetään esimerkiksi ruuan säilyvyyden
parantamiseksi. Niiden käytölle on ehkä jossain määrin perusteltu syy. Mutta
sitten on lisäaineet, joita käytetään puhtaasti vain ruoan muokkaamiseen.
Ongelmaketju saa alkunsa, kun elintarvikkeen hyllyikää pidennetään poistamalla
siitä kaikki luonnolliset rasvat. Samalla ruoasta poistuu maku. Maun
aikaansaamiseksi on pakko käyttää lisäaineita, mutta sama on tehtävä myös
herkullisen ulkonäön aikaansaamiseksi. Lisäaineita käytetään myös tietynlaisen
suutuntuman ja rakenteen aikaansaamiseksi.
Yksi keskustelua herättänyt lisäaine on tavallisin
arominvahvenne natriumglutamaatti (E 621). Natriumglutamaattia lisätään joka
paikkaan, jotta ruoassa olisi makua. Natriumglumaatti on muutaman aminohapon
yhdistelmä eli näennäisesti luonnollinen, mutta se on myös hermojen
välittäjäaine aivoissa. Jos sen saanti menee liiallisuuksiin, se alkaa tuhota
aivosoluja. Ihmisellä on aivoissa niin sanottu veriaivoeste. Se tarkoittaa,
että aivojen verisuonissa on säätelymekanismi, joka ei päästä kaikkia aineita
herkkiin aivoihin. Natriumglutamaatti kuitenkin läpäisee esteen.
Lapsilla ja ikääntyvillä ihmisillä veriaivoeste on heikko.
Näillä ikäryhmillä liika natriumglutamaatin saanti voi aiheuttaa dramaattisia
vaikutuksia. Natriumglutamaattia pidetään yhtenä syynä nuorten ja lasten
käytöshäiriöihin sekä ikääntyvien dementiaan. Natriumglutamaatti saattaa
terveellä aikuisella aiheuttaa muun muassa päänsärkyä, migreeniä, huimausta,
astmaoireita, hengenahdistusta, hikoilua, närästystä, vatsakipua, kasvojen
punoitusta, suolisto-ongelmaa sekä lihas- ja nivelkipuja. Natriumglutamaatti
sekoittaa aivojen säätelymekanismin ruoan suhteen ja vaikuttaa hormoneihin,
jotka säätelevät kylläisyyden tunnetta. Se vaikuttaa osaltaan kasvavaan
ylipaino-ongelmaan. Natriumglutamaatin maku pitää yllä himoa myös suolaiseen.
Usein natriumglutamaattia syövät tottuvat makuun ja haluavat lisää.
Tämä kaikki vain siksi, että elintarviketeollisuus ei halua
käyttää aitoja ja puhtaita ainesosia, vaan ruokaa prosessoidaan niin hurjat
määrät, että maku on luotava keinotekoisesti. Ja jälleen kerran, tämä oli esimerkki
vain yhdestä lisäaineesta.
Moni lihaleikkeleiden valmistaja pyrkii nykyään eroon
kiistellystä natriumglutamaatista. Siinä kohtaa kuluttaja saakin olla tarkkana,
sillä usein kyseinen lisäaine vain korvataan jollain muulla arominvahventeella.
Hyvin yleinen korvaava lisäaine on hiivauute. Se vaikuttaa kuitenkin samalla
tavalla ja sisältää myös glutamaania, mutta se kuulostaa luonnollisemmalta eikä
sillä ole E-koodia. Koostetuissa elintarvikkeissa ei välttämättä edes näy
natriumglutamaattia ainesosaluettelossa.
Lisäaineviidakosta tekee entistä villimmän se, että eri lisäaineet
saattavat olla kiellettyjen tai sallittujen listalla esimerkiksi
Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Australiassa. Tutkimuksia lisäaineiden
haitallisuudesta on tehty ja tehdään jatkuvasti lukemattomia, mutta niiden
tulkinta vaihtelee. Tutkimuksia tehdään pääasiassa rotille ja hiirille, joten
tulosten soveltaminen suoraan ihmisiin on hankalaa.
Tutkimuksista tekee haastavia myös se, että yksittäisen
lisäaineen käytöstä johtuvia pitkäkestoisia tai pysyviä vaikutuksia on
käytännössä mahdotonta tunnistaa. Lisäaineita on varsin paljon ja niitä on
erilaisina yhdistelminä eri elintarvikkeissa. Joulukuussa 2005 Englannissa
julkaistiin tutkimus, jonka mukaan tavanomaisten lisäaineiden seos saattaa
häiritä lasten hermoston kehitystä. Esimerkiksi virvoitusjuomasta tai
pikkupurtavasta saatavalla pienellä määrällä kinoliininkeltaisen (E 104) ja
aspartaamin (E 951) yhdistelmää, voivat seuraukset olla järkyttäviä: yhdistelmä
voi heikentää hermosolujen kasvua seitsemän kertaa niin paljon kuin nämä
lisäaineet erikseen käytettynä.
Kerron vielä esimerkin punaisesta väriaineesta, amarantista
(E123). Se oli yksi yleisimmistä väriaineista ennen kuin Yhdysvaltain
elintarvike- ja lääkevirasto FDA kielsi sen vuonna 1976. Tutkimuksissa sen oli
todettu aiheuttavan sikiökuolemia sekä erilaisia syöpäsairauksia. Amarantti
kuuluu atsoväreihin, jotka Suomessa kiellettiin 1980-luvun alussa.
EU-direktiivien myötä atsovärejä on kuitenkin taas vuodesta 1995 lähtien saanut
Suomessakin elintarvikkeisiin lisätä.
Yhdysvalloissa aloitettiin vuonna 1902
elintarvikelisäaineiden vaarallisuutta selvittänyt koe. Tohtori Harvey W.
Wileyn suorittama tutkimus herätti suurta huomiota ja johti siihen, että
Yhdysvallat sai ensimmäisen elintarvikelakinsa jo vuonna 1906. Wiley esitti
kokeen jälkeen vankkumattoman mielipiteensä: lisäaineiden määrän lisääntyminen
ja aineiden käyttö yhä useammissa tuotteissa olivat hänen mukaansa
kansanterveysuhkia, sillä kukaan ei pysty arvioimaan, kuinka paljon yksittäinen
ihminen voi saada tiettyä ainetta elimistöönsä, saati vaikuttamaan saatuihin
määriin.
Lisäaineiden määrä on sittemmin kasvanut yli
satakertaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti