#47: Asunnottomat

Leppoisa maanantai-ilta vaihtui toivottomaan pakkausoperaatioon. Anoppi tönötti koko illan lasten kanssa leikkipuistossa ja me pakkasimme hullunlailla. Jii ajoi muuttokuormaa sinne sun tänne sitä mukaan, kun auto tuli täyteen. Kuukautta aikaisemmin oli vielä tosi kylmä, joten lämmintä vaatetta ja kenkää kuskattiin kassikaupalla takaisin kotiin. Jääkaappitavaroita ja käytössä olevia vaatteita sekä muita tavaroita raijattiin äitini luokse ja erinäisiä kamoja sinne minne keksittiin.

Jii oli menossa seuraavana aamuna jälleen kuudeksi töihin ja minun piti hoitaa asunnon lopputyhjennys yksin lasten kanssa. Samaan aikaan mietittiin, mihin tästä lähdetään. Isäni oli perheineen vuokrannut Espoon saaristosta mökin kyseiselle viikolle. Pienen säätämisen jälkeen päädyttiin lopputulokseen, että Jii lähti kotiin asumaan vierashuoneen sohvalle ja me lähdimme tyttöjen kanssa saareen. Isän muu perhe palasi seuraavana päivänä takaisin kotiinsa, koska mökki oli pieni eikä sinne koko jengi mahtunut.

Pääsimme yömyöhään nukkumaan (anoppi ja lapset toki jo aikaisemmin). Muutaman tunnin päästä Jii lähti taas ”pirteänä” töihin ja hetkeä myöhemmin mekin heräsimme aamutoimiin. Ihana ystäväni Maj-Lee heitti meidät Espooseen, josta pääsimme saareen menevään paattiin.

Jii siisti vihreän keitaan kotona asuessaan

Viikko saaressa oli raikasta vaihtelua, pakollinen irtiotto koko tästä vesivahinkohässäkästä. Oli mukava viettää rauhallista aikaa isän ja lasten kanssa. Täysin ilman töitä ei tuokaan viikko sujunut, kun piti hoitaa toisen taloyhtiön asioita ja laatia esityslistaa tulevaan oman taloyhtiön jatkokokoukseen. Lisäksi oman taloyhtiön toimintakertomus oli niin puutteellinen, että se piti laatia uusiksi. Jollain tavalla sekin löysi tiensä minun tehtävälistalleni.

Vaikka viikko oli mukavaa vaihtelua, mieltä painoi jatkuvasti se, että unelma-asuntomme oli jälleen erottanut perheemme. Saimme onneksi hyvällä tuurilla vuokrattua saaresta toisen mökin viikonlopuksi ja niin Jii kuin isäni muu perhe pääsi kanssamme viikonlopuksi saareen. Huomasin vasta perjantai-iltana, miten loppuväsynyt lopulta olin koko viikosta.

Saunassa käynti ilman lapsia oli niin rentouttava, että teki mieli itkeä: kukaan ei kakannut saunan pukuhuoneeseen, kukaan ei pissannut pyyhkeelleni, kukaan ei työntänyt sormia tai kieltä lattiakaivoon, kukaan ei kerännyt innoissaan irtohiuskasoja pesuhuoneen nurkista ja alkanut itkemään, kun kauhistuneena käskin lopettamaan. Istuin saunassa ja katselin ikkunasta auringonpaahteista merta. Laiturilla istuessani en millään voinut uskoa, että saatoin jopa sulkea silmäni merituulta haistellessani eikä tarvinnut pelätä, että jompikumpi lapsista hyppää pää edellä rantakiviin. Elämä hymyili.

Viikonloppu meni luvattoman nopeasti ja sunnuntaina oli aika lähteä kotiin. Venematkan jälkeen hyvästelimme isän perheineen ja pakkauduimme omaan autoomme. Ama katseli haikeana auton ikkunasta ulos ja totesin, että nyt oli aika lähteä saaresta ja mennä kotiin. Ama kysyi hiljaisella äänellä: ”Äiti, mihin kotiin me nyt mennään?”